Tyytyminen siihen, mitä osaksemme on annettu Vanhin Neal A. Maxwell kahdentoista apostolin koorumista Elämän välttämättömät määrittelevät hetket tulevat sen rajoissa, mitä osaksemme on suotu. ­ ­ Reaktiomme ovat niitä, millä on merkitystä. Kullekin elämälle riittävät sen omat koetukset! Kaikkien teidän veljien ja sisarten kanssa osoitan arvonantoa presidentti Hinckleylle hänen uupumattomasta kirkon tulevaisuuden muovaamisesta, josta on vertauskuvana tämä konferenssikeskus. Muutamalla sanalla ilmaisten Alma esitti tunnollisille ja kääntyneille suuren näkemyksen: "Sillä minun pitäisi tyytyä siihen, mitä Herra on osakseni antanut" (Al. 29:3). Kuitenkin hetkeä aikaisemmin Alma oli hartaasti halunnut olla "Jumalan pasuna", jotta hän "saisi maan järkkymään" (Al. 29:1). Ei kuitenkaan itsekeskeisyyttään; itse asiassa Alma halusi julistaa parannusta ja lunastussuunnitelmaa koko ihmiskunnalle, niin ettei ihmisillä olisi enää murhetta (ks. Al. 29:2). Kuitenkin Alma tyytyi siihen tosiasiaan, että Jumala suo meille lopuksi meidän oman halumme mukaan (ks. Al. 29:4). Mikä voisi olla oikeudenmukaisempaa? Tyytyen täten kutsumukseensa Alma toivoi sitten nöyrästi saavansa olla aseena auttamassa muutamien sielujen pelastamisessa (ks. Al. 29:9). Merkittävä hengellinen matka kuvataan siten vain yhdeksässä yksinpuhelumaisessa jakeessa. Sama tyytyväisyys odottaa meitäkin, jos kykenemme työstämään omat halumme ja asettamaan ne järjestykseen. Joidenkuiden kuolevaisten osaksi on annettu esimerkiksi hyvin rajalliset mahdollisuudet köyhyyden vuoksi: "Ja ihmiset alkoivat jakautua eriarvoisiin säätyihin rikkautensa ja opinsaantimahdollisuuksiensa mukaan, sillä muutamat olivat tietämättömiä köyhyytensä tähden, ja toiset saavuttivat suuren oppineisuuden rikkautensa tähden" (3. Ne. 6:12). Lisäksi, ihmisten pahansuopiin yhteiskuntarakenteisiin on entisinä aikoina sisältynyt erityisen murheellisia rajoituksia kuten orjuutta ja keskitysleirejä. Meidän on kuitenkin määrä tehdä voitavamme osaksemme saamallamme "palstalla" venyttäen samalla kaikkia liekaköysiämme mahdollisimman pitkälle. Me voimme kokea hengellistä tyytymistä sen rajoissa, mitä osaksemme on suotu. Paavali kuvaili sitä jumalisuudeksi "yhdessä tyytyväisyyden kanssa" tähdentäen sellaisten ominaisuuksien kuin rakkaus, toivo, lempeys, kestävyys ja nöyryys riittävää osuutta (ks. 1. Tim. 6:6, vuoden 1938 suomennos). Elämässä on kuitenkin muitakin pysyviä rajoituksia. Jotkut ovat saaneet osakseen esimerkiksi fyysisiä tai psyykkisiä tai maantieteellisiä rajoituksia. On ihmisiä, jotka ovat naimattomia ilman omaa syytään, tai lasta kaipaavia mutta lapsettomia aviopareja. Jotkut puolestaan kohtaavat itsepintaisen epäsopuisia ihmissuhteita rakkaittensa piirissä, esimerkiksi lapsia, joista on tullut "itsenäisiä" ja jotka vastustavat vanhempiensa neuvoja (3. Ne. 1:29). Näistä ja samankaltaisista tilanteista on niin monia kirveleviä ja jokapäiväisiä muistutuksia. Tyytyminen merkitsee hyväksymistä vailla itsesääliä. Nöyrästi kestettynä tämän kaltaiset puutteet saattavat lopulta muotoutua kuin kaivannoiksi, jotka tekevät tilaa huomattavasti laajentuneelle sielulle. Jotkut käyvät läpi korventavia kasvunpaikkoja, jotka tunkeutuvat äkisti kuolevaisuuden senhetkiseen tilanteeseen. Joillakin on koettelemuksia, jotka heidän on käytävä läpi, kun taas toiset saavat osakseen sellaista, jonka kanssa heidän on elettävä. Paavali eli ruumiissaan olevan "pistävän piikin" kanssa (2. Kor. 12:7). Riittäköön kun sanon, että tämänkaltaiset kuolevaisuudessa suodut osat muuttuvat tulevassa maailmassa. Poikkeuksena on synti, josta ei ole tehty parannusta ja joka muovaa tilaamme tulevassa maailmassa. Yksi haasteistamme onkin oppia tyytymään paremmin joihinkin olemassa oleviin rajoituksiimme ja mahdollisuuksiimme. Muutoin saatamme tuntea itsemme hyödyttömiksi, turhiksi ja aliarvostetuiksi ­ vaikka, ironista kylläkin, kaikkialla ympärillämme on meille suodun osan puitteissa käyttämättömiä palvelutilaisuuksia. Meidän ei pidä myöskään riutua kaivaten jotakin sellaista, mitä Jumala ei ole meille suonut, kuten voimallista enkelin ääntä, koska sen puitteissa, mitä osaksemme on suotu, on niin paljon tekemistä (ks. Al. 29:3­4.) Lisäksi, niin erilaisia kuin osaksemme suodut olosuhteet voivat ollakin, me voimme silti pitää Jumalan käskyt! Sillä välin me toimimme toinen toisemme kliinisenä materiaalina siinä tietyssä otoksessa ihmiskuntaa, joka muodostaa sen "mitä osaksemme on suotu". Otos voi käydä pienemmäksi tai suuremmaksi, mutta tärkeintä on se, mitä me olemme ja mitä me teemme meille suoduilla erilaisilla osuuksilla ja siinä nimenomaisessa työssä, "johon [meidät] on kutsuttu"(Al. 29:6). Siten "pyhä nykyisyys" koostuu opetuslapsina olemista varten osaksemme suoduista palstoista. Meitä ei tarvitse sijoittaa parhaaseen katseluaikaan eikä parhaalle näkyvyysalueelle, jotta voisimme tehdä työtä pelastuaksemme! Toisaalta taas mitä tulee käytöksemme kehittämiseen, ei ole mitään rajoja, joita emme voisi ylittää, eikä pulaa viisumeista niille, jotka haluavat sen tehdä! Kasvujohteinen kehitys on siis päiväkäsky, ja se edellyttää päivänselvästi Herran pitkämielisyyden mukanaoloa meidän kamppaillessamme oppiaksemme tarvittavat läksyt. Kun Marialle oli kerrottu ihmeellisiä asioita hänestä itsestään ja siitä, mitä oli edessäpäin, hän silti "kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä" (Luuk. 2:19). Tutkisteleminen käy usein tyytymisen edellä. Näytös on se, mikä merkitsee, ei näyttämön koko. Galileanjärvi, vain 21 x 12 km suuruinen, riitti silti antamaan opetuslapsille erittäin tärkeän kokemuksen uskosta ja vettä pitkin kävelemisestä (ks. Matt. 14:22­33). Tuuli oli myrskyisä ja pelottava! Siitäkin huolimatta verratkaapa noiden Galilean maininkien korkeutta ja tuon myrskyn kestoa siihen, mitä Nefin ja hänen seurueensa piti kestää aavalla valtamerellä (ks. 1. Ne. 18:13­21)! Molemmat tapaukset tarjosivat kuitenkin tarvittavat oppimiskokemukset. Minun pitäisi tietenkin varoa vertailemasta vesimäärien paljoutta, kun ottaa huomioon sen, että Nooa on historiallisen yleisön joukossa! Niinpä vähemmän näyttävät tapahtumat, samoin kuin hyvät ihmiset, jotka pitävät matalaa profiilia, eivät ole "vähemmäksi hyödyksi" työn loppuun saattamisessa. (Al. 48:19.) Suuremmassa mittakaavassa, esimerkiksi profeetta Mormon ajatteli ensin, että hänen kansansa murehtiminen johtaisi parannukseen (ks. Morm. 2:12­13). Hän huomasi kuitenkin pian, että sen suru oli "kadotettujen murehtimista", joka johti sen "ei-kenenkään-maalle". Verratkaa tuota tapausta tuhlaajapojan yksinäiseen oman parannuksensa toteuttamiseen. Koska hänen surunsa oli todellista, hän todella "meni itseensä" (Luuk. 15:17). Joskus me opimme "murheellisesta kokemuksesta", mutta toisinaan taas emme (LK 121:39)! Elämän välttämättömät määrittelevät hetket tulevat sen rajoissa, mitä osaksemme on suotu, ja me teemme "kirjoihin merkittävät" valinnat sen rajoissa. Reaktiomme ovat niitä, millä on merkitystä. Kullekin elämälle riittävät sen omat koetukset (ks. Matt. 6:34)! Samanaikaisesti ihmiset kuitenkin myyvät säännöllisesti sielunsa paljon vähemmästä kuin koko maailma. Robert Boltin teoksessa A Man for All Seasons sir Thomas More joutuu pian kokemaan marttyyrikuoleman osittain siksi, että hänen ystävänsä Rich, jonka paikalliset viranomaiset ovat lahjoneet, on kavaltanut hänet. "Katsoen tuskaisena ja huvittuneena Richin kasvoja" More lausuu: "Walesinkö vuoksi? Miksi, Richard, ei ihmiselle siitä mitään hyötyä ole vaikka sielunsa myymällä saisi itselleen koko maailman. ­ ­ Mutta että Walesin vuoksi!" (A Man for All Seasons, 1960, s. 92.) Varattakoon tämä sama nuhde mille tahansa toimelle, joka pitää meidät erossa hengellisistä asioista. Miettikää, kuinka Jeesus oli ja on maailmankaikkeuden Herra (ks. LK 45:1; 76:24; KH Moos. 1:33; 2:1). Kuitenkin Hän suoritti palvelutyönsä, niin kuin me kaikki tiedämme, hyvin pienellä maantieteellisellä alueella. Hän matkusti palvelutyössään hyvin rajoitetusti. Kuitenkin Vapahtaja suoritti siellä koko ihmiskunnan sovituksen! Oli varmasti paljon korkeampiakin kukkuloita kuin Golgata ja paljon loistavampia puutarhoja kuin Getsemane. Siitä huolimatta ne kelpasivat koko ihmiskunnan historian keskeisen tapahtuman näyttämöksi! Me voimme tulla osallisiksi tuosta suurenmoisesta sovituksesta tekemällä parannuksen. Me voimme oppia palvelemaan ja antamaan anteeksi oman ihmiskunnan otoksemme sisällä, johon kuuluu niinkin pieniä osia kuin perhe ja ystävyyssuhteet. Jumalan armo ja oikeudenmukaisuus tulevat olemaan niin täydellisesti toteen näytettyjä, ettei viimeisellä tuomiolla esitetä valituksia, ei edes niiden taholta, jotka aikoinaan asettivat kyseenalaiseksi sen, mitä Jumala oli maallisessa viitekehyksessä suonut (ks. 2. Ne. 9:14­15; Al. 5:15­19; 12:3­14; 42:23­26, 30). Niinpä me voimme ja meidän "pitäisi tyytyä siihen, mitä Herra on [osaksemme] antanut" ­ tyytyen olosuhteisiimme, tyytymättä kuitenkaan omahyväisesti omaan käytökseemme (ks. 3. Ne. 12:48; 27:27; Matt. 5:48). Tämänkaltainen tyytyminen on enemmän kuin pelkkää passiivista olankohauttelua. Se kuvastaa pikemminkin osallistuvaa hyväksyntäämme kuin piittaamatonta alistumista. Herra tuntee olosuhteemme ja sydämemme aivoitukset sekä aivan varmasti ne kyvyt ja lahjat, jotka Hän on antanut meille. Hän pystyy arvioimaan täydellisesti, kuinka olemme suoriutuneet sen rajoissa, mitä osaksemme on annettu, mukaan lukien monien ympärillämme olevien hervonneiden käsien oikaisemisen. Siten enempien tilaisuuksien kaipaaminen, vaikka emme käytä niitäkään, mitä meillä on, on huonoa hengellisyyttä. Viinitarhan isäntä tuntee siis täysin, mitä me voisimme tehdä ja mitä me olemme tehneet meille suodulla palstalla. Maailman heikkojen nöyryys ja suurempi kyky hengelliseen tyytymiseen saattaa olla yksi syy siihen, miksi Jumala käyttää heitä työnsä suorittamiseen (ks. LK 1:19, 23; 35:13; 133:58­59; 1. Kor. 1:27). Maailmalliset ihmiset eivät yleensä ole muutenkaan kovin kiinnostuneita tekemään sitä, mitä he kutsuvat Herran vaatimattomaksi työksi. On myös merkillepantavaa, että Herra kieltäytyy pelottelemasta siten, että lähettäisi legioonittain enkeleitä varmistamaan, että ihmiset tekevät Hänen tahtonsa mukaisesti (ks. Matt. 26:47­53). Hänen tahtonsa tulee täyttyä "sanan tähden", ei siksi, että meidät pakotetaan (Al. 36:26). Sääntö on ollut, on nyt ja tulee olemaan seuraava: "Saat kuitenkin itse valita" (KH Moos. 3:17). Herra haluaa kääntymyksen ilman uhkailua. Muistakaamme tänä äkkikäännösten aikana, että ainoa käänne, jonka Jumalaa haluaa meidän tekevän, on kääntyminen vapaaehtoisesti pois synnistä ja kääntyminen Hänen puoleensa. Herra ei siten haluakaan lannistaa meitä, vaan sen sijaan auttaa meitä voittamaan maailman (ks. LK 64:2; Ilm. 3:21)! Osaksemme annetun puitteissa näemmekin, kuinka pyhimysmäiset ihmiset osoittavat ystävällisyyttä jopa piikkilanka-aidan sisäpuolella, kun taas toiset itse pystyttävät piikkilanka-aidan ympärilleen jopa ylenpalttisuutensa keskellä. Samanaikaisesti tyytymättömät jatkavat itsesäälin altaiden rakentamista itselleen, joista jotkin vastaavat kooltaan olympiatason altaita. Näemme vielä jotakin muuta Alman innoitetussa ja opettavaisessa tapauksessa. Alma tunnustaa, että Jumala on asettanut jokaisen kansan keskuuteen henkilöitä, jotka voivat saarnata ja opettaa Hänen sanaansa (ks. Al. 29:8). Jos me siis korostamme liian paljon, liian usein ja liian voimakkaasti suurempia henkilökohtaisia rooleja, me saatamme itse asiassa kaventaa toisten tarvitsemaa toimintakenttää. Lisäksi luottavainen tyytymisemme suo Pyhälle Hengelle kallisarvoista aikaa tehdä omaa erityistä työtään. Kun olemme hengellisesti ojennuksessa, voimme saavuttaa tasapainon, vaikkemme tietäisikään "kaikkien asioiden tarkoitusta" (1. Ne. 11:17). Sellainen tyytyväinen varmuus ei synnytä ylimielisyyttä vaan hiljaista hyväksymistä, mikä on yksi tapa "tehdä innokkaasti työtä", vaikkakaan siitä toitottamatta (LK 58:27; ks. myös jae 28). Tämä hengellinen tyytyminen perustuu kuitenkin siihen, että me otamme vastaan Jeesuksen sovituksen, sillä me olemme "oppineet tuntemaan Jumalan hyvyyden ja hänen äärettömän voimansa, hänen viisautensa ja kärsivällisyytensä ja pitkämielisyytensä ihmislapsia kohtaan sekä sen sovituksen, joka on ollut valmistettuna maailman perustamisesta asti" (Moosia 4:6). Jälleen, veljet ja sisaret, se, kuinka Alman halu olla "pasuna" muuttuu haluksi olla nöyrä "ase" ja halu "saada maa järkkymään" muuttuu haluksi saattaa kenties muutamia sieluja parannukseen, on hätkähdyttävä muutos! Edelleen, eikö olekin ihanaa, että meidän sallitaan kasvaa, ilmenipä tuo kasvu yhdeksässä jakeessa tai ihmisiässä? Colleenilla ja minulla on suloinen pojantytär Anna Josephine, jolla ei syntyessään ollut vasenta kättä. Eräänä päivänä satuttiin kuulemaan melkein viisivuotiaan Anna Jon ja hänen kolmevuotiaan serkkunsa Talmagen välinen keskustelu. Heidän leikkiessään yhdessä Talmage sanoi rohkaisevasti: "Anna Jo, sitten kun sinä kasvat isoksi, sinulla on viisi sormea." Anna Jo sanoi: "Ei, Talmage, ei minulla ole isona viittä sormea. Mutta sitten kun minä menen taivaaseen, minä saan käden." Jos Anna Jo, jolla on edessään vaikeita päiviä, pysyy vakaana siinä, mitä hänen osakseen on annettu, hän tulee olemaan jatkuvasti suurena siunauksena monille ihmisille! Kuinka siunattuja me olemmekaan, kun Alman sanat on säilytetty meille kaikille. Soveltakaamme Alman sanoja itseemme (ks. 1. Ne. 19:23). Rukoilen tätä Hänen nimessään, joka laskee kaikki varpuset ja kaikki sormet ja on kuitenkin maailmankaikkeuden Herra, Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.