Kuin kyyhkyt ikkunoille Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista Tehkäämme yhtä paljon niine siunauksinemme, jotka meille on annettu, kuin mitä [meidän esivanhempamme] tekivät sen puutteen keskellä, jossa niin monet heistä elivät. Älkäämme yltäkylläisyydessämme koskaan unohtako Herraa. Vanhin Maxwell, me kiitämme taivaallista Isäämme sinun apostolisen palvelutehtäväsi ihmeellisestä pidentämisestä. Olemme kiitollisia siitä, että sinun todistuksesi on jatkunut tässä uudessa, kauniissa rakennuksessa. Rakastamme sinua ja rukoilemme puolestasi. Ja presidentti Hinckley, saanemme lähes 11 miljoonan tämän kirkon jäsenen puolesta kiittää Herraa sinun palvelutehtäväsi pidentämisestä. Muistan tarkasti tämän rakennuksen maanmurtotilaisuuden, joka pidettiin sinun johdollasi vajaa kolme vuotta sitten. Tuon tilaisuuden loppurukouksessa presidentti Boyd K. Packer pyysi, että rakennustyöt sujuisivat turvallisesti ja että lopputulos olisi kaunis. Sen lisäksi hän pyysi Jumalalta vielä yhtä asiaa. Hän pyysi, presidentti, että sinun annettaisiin nähdä tämä paikka, johtaa tältä puhujakorokkeelta ja lausua todistuksesi täällä. Me kaikki kiitämme Jumalaa sinusta ja tuosta vastauksesta rukoukseen. Nämä ovat varmasti aikoja, jotka meidän uskolliset ja kaukonäköiset esivanhempamme näkivät palautuksen varhaisimpina vuosina. Kirkon yleiskonferenssissa huhtikuussa 1844 veljet muistelivat vuoden 1830 ensimmäisiä kokoontumisia. Yksi heistä sanoi: "Me [puhuimme] Jumalan valtakunnasta aivan kuin maailma olisi meidän vallassamme. Me puhuimme suurella varmuudella ja puhuimme suurista asioista, vaikkei meitä ollut monta [lukumääräisesti]. ­ ­ Me katsoimme, [ja] jos emme nähneet tätä [seurakuntaa], me näimme näyssä Jumalan kirkon, tuhat kertaa suurempana [kuin se oli silloin], vaikka [siihen aikaan] meitä ei ollut tarpeeksi monta edes hoitamaan kunnolla maatilaa tai kohtaamaan naista maitotonkan kanssa. ­ ­ Kaikki [kirkon] jäsenet tapasivat konferenssissa noin 37 neliön huoneessa. ­ ­ Me puhuimme [silloin] ­ ­ ihmisistä, jotka tulisivat kuin kyyhkyt ikkunoille; ­ ­ että [kaikki] kansakunnat kerääntyisivät [kirkkoon]; ­ ­ Jos olisimme kertoneet ihmisille, mitä silmämme näkevät tänä päivänä, meitä ei olisi uskottu."1 Jos tämä oli heidän tunteensa tuona kohtalokkaana vuonna 1844, juuri ennen Joseph Smithin marttyyrikuolemaa, mitähän nuo samat veljet ja sisaret näkevät iankaikkisesta kodistaan tällaisena päivänä! Sen jälkeen on tapahtunut niin paljon sellaista, josta heidän ja meidän on syytä olla kiitollisia. Eikä se tietenkään lopu tähän. Meillä on vielä paljon tehtävänä ajatellen uskollisuutemme ja palvelemisemme laatua ja määrää. George A. Smith, presidentti Brigham Youngin neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, sanoi kerran varoituksena: "Me voimme rakentaa temppeleitä, pystyttää mahtavia kupoleita, komeita torninhuippuja [ja] valtavia torneja uskontomme kunniaksi, mutta jos emme pysty elämään tuon uskonnon periaatteiden mukaan ­ ­ ja tunnustamaan Jumalaa kaikissa ajatuksissamme, me emme saavuta siunauksia, jotka sen tosiasiallinen harjoittaminen takaisi."2 Meidän täytyy olla nöyriä ja tunnollisia. Kunnia ja kirkkaus kaikesta hyvästä kuuluu Jumalalle, ja meidän edessämme on vielä paljon sellaista, joka tulee olemaan jalostavaa, jopa vaikeata, Hänen johtaessaan meitä vahvuudesta toiseen. Kaiken tämän vuoksi ajatukseni ovat kääntyneet niiden varhaisten pyhien puoleen, jotka historia liian usein unohtaa ­ niiden puoleen, jotka hiljaa ja uskollisesti veivät valtakuntaa eteenpäin huomattavasti vaikeampien aikojen läpi. Hyvin monet heistä ovat lähes tuntemattomia meille tänä päivänä. Useimmat menivät tunnustusta saamatta hautaansa ­ usein ennenaikaiseen hautaan. Muutamat harvat on mainittu parilla rivillä kirkon historiassa, mutta useimmat ovat tulleet ja menneet saamatta korkeaa virkaa tai historian arvonantoa. Nuo ihmiset, meidän yhteiset esivanhempamme, lipuivat iankaikkisuuteen yhtä hiljaa ja nimettöminä kuin he harjoittivat uskontoaan. Nämä ovat niitä hiljaisia pyhiä, joista presidentti J. Reuben Clark kerran puhui kiittäen heitä kaikkia, "erityisesti ­ ­ heistä nöyrimpiä ja vaatimattomimpia, [enimmäkseen] tuntemattomia [ja] unohdettuja, [paitsi] omien lastensa ja lastenlastensa kodeissa, joissa kertomus heidän uskostaan kulkee perintönä sukupolvelta toiselle".3 Olimmepa me pitkäaikaisia jäseniä tai uusimpia käännynnäisiä, me olemme kaikki tällaisten uskollisten esivanhempien edunsaajia. Tässä kauniissa uudessa rakennuksessa ja täällä kokoontuvassa historiallisessa konferenssissa olen oivaltanut, kuinka paljon olen velkaa niille, joilla oli niin paljon vähemmän kuin minulla, mutta jotka näyttivät käytännöllisesti katsoen kaikissa asioissa tehneen valtakunnan rakentamiseksi enemmän kuin mitä minä olen tehnyt. Ehkä niin on aina ollut kautta armotalouksien. Jeesus muistutti kerran opetuslapsilleen, että he korjasivat satoa, josta he eivät olleet nähneet vaivaa.4 Mooses oli aiemmin sanonut kansalleen: "Herra, teidän Jumalanne, vie teidät nyt siihen maahan, jonka hän on esi-isillenne ­ ­ vannomallaan valalla luvannut teille. Te saatte omaksenne suuria ja kauniita kaupunkeja, joita ette ole rakentaneet, taloja, jotka ovat täynnä kaikenlaista hyvää, mitä ette ole niihin hankkineet, kallioon hakattuja vesisäiliöitä, joita ette ole itse hakanneet, viinitarhoja ja oliivipuita, joita ette ole istuttaneet."5 Ajatukseni kulkeutuvat 167 vuotta taaksepäin kouralliseen naisia, vanhoja miehiä ja työhön kykeneviä lapsia, jotka jätettiin jatkamaan Kirtlandin temppelin rakennustöitä, kun käytännöllisesti katsoen kaikki kynnelle kykenevät miehet lähtivät noin 1 600 kilometrin marssimatkalle auttaakseen Missourin pyhiä. Aikakirjojen mukaan aivan kirjaimellisesti jokainen nainen Kirtlandissa osallistui kutomiseen ja kehräämiseen vaatettaakseen temppelillä työskentelevät miehet ja pojat. Vanhin Heber J. Kimball kirjoitti: "Herra yksin tietää ne köyhyyden, koettelemusten ja ahdingon tilat, jotka me kävimme läpi voidaksemme tehdä [sen]." On kirjoitettu muistiin, että eräs senaikainen johtaja, joka katseli kirkon kärsimyksiä ja köyhyyttä, meni usein päivin ja öin rakennuksen seinien ääreen itkien ja huutaen ääneen Kaikkivaltiasta ja pyysi Häntä suomaan keinot, joilla he voisivat saada rakennuksen valmiiksi.6 Asiat eivät olleet yhtään sen paremmin, kun pyhät muuttivat länteen ja alkoivat asuttaa näitä laaksoja. Nuorena miehenä ollessani Alkeisyhdistyksen ja Aaronin pappeuden iässä kävin kirkossa suurenmoisessa St. Georgen tabernaakkelissa, jonka rakentaminen oli alkanut vuonna 1862. Pitkien puheiden aikana viihdytin itseäni katselemalla rakennusta, ihaillen sitä ihmeellistä pioneerien ammattitaitoa, jolla tuo vaikuttava rakennus oli tehty. Tiesittekö, muuten, että tuon rakennuksen sisäkaton reunuslistaan on kaiverrettu 184 viinirypäleterttua? (Jotkut niistä puheista olivat todella pitkiä!) Mutta kaikkein eniten nautin ikkunaruutujen laskemisesta ­ niitä oli 2 244 ­ koska olin lapsuudessani usein kuullut kertomuksen Peter Nielsenista, joka on yksi niistä vähän tunnetuista ja jo unohdetuista pyhistä, joista olemme puhuneet. Rakentaessaan tuota tabernaakkelia paikalliset veljet olivat tilanneet lasit ikkunoihin New Yorkista, ja ne oli lähetetty laivalla Etelä-Amerikan ympäri Kaliforniaan. Mutta 800 dollarin lasku oli määrä maksaa, ennen kuin ikkunaruudut voitaisiin noutaa ja tuoda St. Georgeen. Veli David H. Cannon, josta tuli myöhemmin samaan aikaan rakenteilla olevan St. Georgen temppelin esimies, oli vastuussa tarvittavan rahasumman keräämisestä. Suurin ponnistuksin, johon koko yhteisö osallistui antaen lähes kaiken omistamansa näiden kahden valtaisan rakennushankkeen eteen, he olivat saaneet koottua vain 200 dollaria käteistä. Luottaen pelkästään uskoonsa veli Cannon lähetti miesjoukon vankkureineen valmistautumaan lähteäkseen Kaliforniaan hakemaan ikkunalaseja. Hän jatkoi rukoilemistaan, että valtava 600 dollarin vaje voitaisiin jollakin tavalla saada täytetyksi ennen heidän lähtöään. Läheisessä Utahin Washingtonissa asui Peter Nielsen, tanskalainen siirtolainen, joka oli säästänyt vuosia laajentaakseen vaatimatonta kahden huoneen savitiilikotiaan. Miesten Kaliforniaan lähtöä edeltävänä iltana Peter vietti unettoman yön pienenpienessä talossaan. Hän ajatteli kääntymystään kaukaisessa Tanskassa ja sitä seurannutta pyhien kokoontumista Amerikassa. Tultuaan länteen hän oli asettunut Sanpeteen ja ponnistellut hankkiakseen elantonsa. Ja sitten, juuri kun luvassa oli jonkin verran menestystä, hän oli vastannut kutsuun lähteä sijoiltaan ja mennä kasvattamaan puuvillaa tukeakseen Etelä-Utahin uudisasukkaiden säälittäviä ja heikkoja yrityksiä kalkkipitoisilla, malarian vaivaamilla ja tulvien riivaamilla alueilla. Kun hän sinä iltana makasi vuoteessaan miettien vuosiaan kirkossa, hän punnitsi mielessään häneltä pyydettyjä uhrauksia verraten niitä niihin ihaniin siunauksiin, joita hän oli saanut. Jossakin vaiheessa noiden yksinäisten tuntien aikana hän teki päätöksensä. Jotkut sanovat kyseessä olleen näyn, toiset innoituksen ja vielä jotkut yksinkertaisesti velvollisuudentunnon. Tulipa ohjaus missä muodossa tahansa, Peter Nielsen nousi ennen aamunkoittoa sinä aamuna, jolloin vankkureiden oli määrä lähteä Kaliforniaan. Apunaan vain kynttilä ja evankeliumin valo Peter otti salaisesta piilopaikastaan 600 dollaria kultakolikkoina ­ jotka olivat viiden, kymmenen ja kahdenkymmenen dollarin arvoisia. Hänen vaimonsa Karen, joka heräsi ennen auringonnousua vallinneeseen tohinaan, kysyi, miksi hän oli hereillä niin varhain. Hän sanoi vain, että hänen piti kiiruhtaa jalan runsaan kymmenen kilometrin matka St. Georgeen. Aamun ensimmäisen kajon valaistessa kauniit Etelä-Utahin punaiset kalliot David H. Cannonin oveen koputettiin. Siinä seisoi Peter Nielsen ojentaen kädessään olevan punaisen nyytin painavine sisältöineen. "Hyvää huomenta, David", Peter sanoi. "Toivottavasti en ole myöhässä. Tiedät, mitä tällä rahalla pitää tehdä." Sanottuaan sen hän kääntyi ympäri ja palasi Washingtoniin, takaisin uskollisen ja luottavaisen vaimonsa luokse, takaisin pieneen kahden huoneen savitiilitaloonsa, joka pysyi kaksihuoneisena koko hänen loppuelämänsä ajan.7 Toinenkin kertomus noista varhaisista, uskollisista nykyajan Siionin rakentajista: John R. Moyle asui Utahin Alpinessa, josta oli noin 35 kilometriä linnuntietä Suolajärven temppelille, jossa hän oli muuraustöiden ylimpänä esimiehenä sitä rakennettaessa. Varmistaakseen sen, että hän oli aina valmiina töihin aamukahdeksalta, veli Moyle aloitti maanantaiaamuisin kävelymatkansa kahdelta aamuyöllä. Hän päätti työviikkonsa perjantaina viideltä iltapäivällä ja aloitti matkansa kotiin, jonne hän saapui vähän ennen keskiyötä. Hän toisti tämän joka viikko koko sen ajan, kun hän palveli temppelin rakennustyömaalla. Kerran kun hän oli kotonaan viikonloppuna, yksi hänen lehmistään pillastui lypsettäessä ja potkaisi veli Moylea jalkaan, murskaten heti polven alapuolella olevan luun. Vailla sen parempaa lääketieteellistä apua kuin mitä oli saatavilla noissa maaseutuolosuhteissa, hänen perheensä ja ystävänsä nostivat oven saranoiltaan ja sitoivat hänet tuolle leikkauspöydän korvikkeelle. Sitten he ottivat kaarisahan, jota he olivat käyttäneet lähellä olevan puun oksien katkaisemiseen, ja amputoivat hänen jalkansa vain muutama tuumaa polven alapuolelta. Kun jalka alkoi lääketieteellistä todennäköisyyttä uhmaten vihdoin parantua, veli Moyle otti palan puuta ja veisti tekojalan. Ensin hän käveli talossa. Sitten hän käveli ympäriinsä pihalla. Lopulta hän uskaltautui kävelemään tilansa lähistölle. Kun hän uskoi pystyvänsä kestämään tuskan, hän sitoi tekojalkansa kiinni ja käveli tuon noin 35 kilometrin matkan Suolajärven temppelille, kapusi rakennustelineille ja hakkasi taltta kädessään julistuksen "Herralle pyhitetty".8 Tänä päivänä kaikkialla näkyvän isiemme ja äitiemme uskon myötä saanen lopettaa aloitussanoissani lainaamani kohdan loppusanoilla. Se tuntuu erityisen merkitykselliseltä näissä ihanissa olosuhteissamme tänä päivänä. Kun Mooses oli kertonut tuolle varhaiselle sukupolvelle niistä siunauksista, joista he nauttivat heitä edeltäneiden uskollisuuden tähden, hän sanoi: "Varokaa unohtamasta Herraa, joka johdatti teidät pois. ­ ­ Älkää antautuko palvelemaan vieraita jumalia, joita teidän ympärillänne asuvat kansat palvovat. ­ ­ Muistakaa, että olette Herralle, Jumalallenne, pyhitetty kansa. [Hän] valitsi teidät ­ ­ omaksi kansakseen. Ei Herra siitä syystä ­ ­ valinnut teitä, että te olisitte kansana kaikkia muita kansoja suurempi ­ olettehan kaikista kansoista pienin. Herra rakasti teitä, ja pitääkseen esi-isillenne vannomansa valan ­ ­ Tietäkää siis, että vain Herra ­ ­ on Jumala. Häneen voi luottaa, hän pitää voimassa liittonsa. Tuhansien sukupolvien ajan hän on uskollinen niille, jotka rakastavat häntä ja pitävät hänen käskynsä."9 Me saamme yhä tuon Jumalan rakkauden sekä meidän tuhansien sukupolvien takaisten hengellisten sekä kirjaimellisten kantaisiemme uskollisuuden siunauksia. Tehkäämme yhtä paljon niine siunauksinemme, jotka meille on annettu, kuin mitä he tekivät sen puutteen keskellä, jossa niin monet heistä elivät. Älkäämme yltäkylläisyydessämme koskaan unohtako Herraa tai "antautuko palvelemaan vieraita jumalia", vaan olkaamme aina "Jumalalle pyhitetty kansa". Jos niin teemme, niin Herran sanaa isoavat ja janoavat tulevat jatkossakin "kuin kyyhkyt ikkunoillemme". He tulevat etsimään rauhaa ja kasvua ja pelastusta. Jos me elämme uskontomme mukaan, he löytävät tuon kaiken ja vielä enemmän. Olemme siunattu kansa. Tällaisena ihmeellisenä aikana tunnen olevani valtavassa kiitollisuudenvelassa. Kiitän taivaallista Isääni lukemattomista ja määrättömistä siunauksista, joista kaikkein ensimmäinen lahja on Hänen Ainosyntyinen Poikansa, Jeesus Nasaretilainen, Vapahtajamme ja Kuninkaamme. Todistan siitä, että Kristuksen täydellinen elämä ja rakastava uhraus muodostivat kirjaimellisesti kuninkaalliset lunnaat, auliisti maksetun sovituksen, joka johdattaisi meidät pois ei vain kuoleman vankilasta vaan myös murheen ja synnin ja nautinnonhalun vankilasta. Tiedän, että Joseph Smith näki Isän ja Pojan, ja että tämä päivä on suoraa jatkoa sille päivälle. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa tästä arvokkaasta tiedosta, josta todistan täällä. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa saamastani mittaamattomasta perinnöstä. Olen todellakin kiitollisuudenvelassa kaikesta, ja sitoudun käyttämään loppuelämäni kaikkeni antamiseen. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. Times and Seasons, 1. toukokuuta 1844, s. 522­523; ks. myös History of the Church, osa 6, s. 288­289. 2. Deseret News Weekly, 17. heinäkuuta 1872, s. 348. 3. Julkaisussa Conference Report, lokakuu 1947, s. 155; tai "To Them of the Last Wagon", Ensign, heinäkuu 1997, s. 35­36. 4. Ks. Joh. 4:38. 5. 5. Moos. 6:10­11. 6. "Extracts from H. C. Kimball's Journal", Times and Seasons, 15. huhtikuuta 1845, s. 867; ks. myös Orson F. Whiney, Life of Heber C. Kimball, 1945, s. 67­68. 7. Ks. Andrew Karl Larson, Red Hills of November, 1957, s. 311­312. 8. Ks. Biographies and Reminiscences, James Henry Moyle Collection, The Archives of the Church of Jesus Christ of Latter-day Saints, toim. Gene A. Sessions, 1974, s. 202­203; ks. myös Vaughn J. Featherstone, Man of Holiness, 1998, s. 140­141. 9. 5. Moos. 6:12­14, 17­18; 7:6­9.