Kutsu palvella Presidentti Thomas S. Monson ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa "Kunnioitan Kaikkivaltiaan Jumalan pappeutta. Olen ollut todistamassa sen voimaa. Olen nähnyt sen mahdin. Olen hämmästellyt ihmeitä, joita se on saanut aikaan." Mikä etuoikeus onkaan seistä edessänne tänä iltana tässä suurenmoisessa konferenssikeskuksessa ja kokouksissa ympäri maailman. Mikä valtava pappeudenhaltijoiden joukko! Aiheeni sisältyy sanoihin, jotka ilmaistiin profeetta Joseph Smithin kautta ja jotka löytyvät Opin ja Liittojen Kirjan luvusta 107. Ne sopivat meille kaikille, olimmepa sitten Aaronin tai Melkisedekin pappeuden haltijoita: "Jokainen oppikoon siis nyt tuntemaan velvollisuutensa ja hoitakoon kaikella uutteruudella sitä virkaa, mihin hänet on määrätty."1 Presidentti Wilford Woodruff julisti: "Kaikilla pappeuden järjestöillä on voima. Diakonilla on voima sen pappeuden kautta, joka hänellä on. Niin on myös opettajalla. Heillä on voima mennä Herran eteen ja tulla kuulluiksi ja saada vastauksia rukouksiinsa, kuten profeetalla, näkijällä ja ilmoituksensaajalla on. Tämän pappeuden kautta ihmiset saavat toimituksensa, heidän syntinsä annetaan heille anteeksi ja heidät lunastetaan. Tätä tarkoitusta varten se on ilmoitettu ja sinetöity päällemme."2 Niille, joilla on Aaronin pappeus, tulisi antaa tilaisuuksia pitää kutsumuksensa kunniassa tuossa pappeudessa. Esimerkiksi, kun minut asetettiin diakoniksi, piispakuntamme painotti pyhää velvollisuuttamme jakaa sakramentti. Soveliaan pukeutumisen, arvokkaan käytöksen sekä sisäisen ja ulkoisen puhtauden tärkeyttä korostettiin. Kun saimme opetusta sakramentin jakamisen järjestyksestä, meille kerrottiin, että autoimme jokaista jäsentä uudistamaan kasteenliittonsa velvollisuuksineen ja siunauksineen. Meitä opastettiin, kuinka meidän tulisi avustaa erästä tiettyä veljeä, Louisia, joka oli halvaantunut, jotta hänellä olisi tilaisuus nauttia pyhiä vertauskuvia. Kuinka muistankaan sen, kun sain tehtäväkseni jakaa sakramentin sille riville, jolla Louis istui. Lähestyin tätä hienoa veljeä epäröiden ja sitten näin hänen hymynsä sekä innokkaan kiitollisuuden täyttämän ilmeen, joka kertoi hänen halustaan nauttia sakramentti. Pitäen sakramenttiastiaa vasemmassa kädessäni otin palan leipää ja asetin sen hänen avonaisille huulilleen. Vesi annettiin myöhemmin samalla tavoin. Tunsin olevani pyhällä kamaralla. Ja niin olinkin. Etuoikeus antaa sakramentti Louisille teki meistä kaikista parempia diakoneja. Nuorten miesten suurenmoiset johtajat, te seisotte opetettavienne elämän risteyskohdassa. Stanfordin yliopiston Memorial Church -rakennuksen seinälle on kaiverrettu totuus, että meidän tulee opettaa nuorillemme, että kaikki, mikä ei ole ikuista, on liian lyhytaikaista, ja kaikki, mikä ei ole ääretöntä, on liian pientä.3 Presidentti Gordon B. Hinckley tähdensi vastuutamme julistaessaan: "Tässä työssä tulee olla sitoutunut. Tulee olla omistautunut. Osallistumme suureen iankaikkiseen kamppailuun, joka koskee Jumalan poikien ja tyttärien sieluja. Emme ole häviöllä. Olemme voiton puolella. Jatkamme voittokulkuamme, jos olemme uskollisia ja totisia. ­ ­ Herra ei ole pyytänyt meiltä mitään sellaista, jota emme uskon avulla voi saavuttaa."4 Veljet, onko kaikille opettajiksi asetetuille annettu kotiopetustehtävä? Mikä tilaisuus valmistautua lähetystyöhön. Mikä etuoikeus oppia velvollisuuden vaatimukset. Poika kääntää automaattisesti huomion pois itsestään, kun hänelle tarjotaan tilaisuus "valvoa" toisia. Entä sitten papit? Näillä nuorilla miehillä on tilaisuus siunata sakramentti, jatkaa kotiopetustehtäviään ja olla osallisina kasteen pyhässä toimituksessa. Voimme vahvistaa toisiamme; meillä on tilaisuus huomata huomaamatta jääneet. Kun meillä on näkevät silmät, kuulevat korvat ja sydän, joka tietää ja tuntee, voimme lähestyä ja auttaa niitä, joista olemme vastuussa. Sananlaskuissa on neuvo, jota rakastan: "Laske harkiten jalkasi polulle."5 Kunnioitan Kaikkivaltiaan Jumalan pappeutta. Olen ollut todistamassa sen voimaa. Olen nähnyt sen mahdin. Olen hämmästellyt ihmeitä, joita se on saanut aikaan. Viisikymmentä vuotta sitten tunsin nuoren miehen, papin, jolla oli Aaronin pappeuden valtuus. Piispana olin hänen kooruminsa johtaja. Robert änkytti ja takelteli hallitsemattomasti. Tämä haitta oli hänelle musertava, koska hän oli äärimmäisen tietoinen itsestään, ujo ja pelkäsi itseään ja muita. Hän ei koskaan suorittanut tehtäviä eikä koskaan katsonut ketään silmiin vaan tuijotti aina maahan. Sitten eräänä päivänä, epätavallisten olosuhteiden saattelemana, hän otti papin velvollisuuksien mukaisesti vastaan tehtävän suorittaa kastetoimitus. Istuin Robertin vieressä Suolajärven Tabernaakkelin kastehuoneessa. Hän oli pukeutunut puhtaan valkoisiin vaatteisiin valmistautuneena suorittamaan toimituksen. Kysyin, miltä hänestä tuntui. Hän tuijotti lattiaa ja änkytti melkein hallitsemattomasti, että hänellä oli aivan kauhea olo. Rukoilimme molemmat hartaasti, että hän selviytyisi tehtävästään. Sitten kirjuri sanoi: "Nyt kastetaan Nancy Ann McArthur. Hänet kastaa Robert Williams, joka on pappi." Robert lähti viereltäni, astui kastealtaaseen, otti pientä Nancya kädestä ja auttoi hänet veteen, joka puhdistaa ihmiselämän ja saa aikaan hengellisen uudestisyntymisen. Hän lausui sanat: "Nancy Ann McArthur, Jeesuksen Kristuksen minulle antaman valtuuden nojalla kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen." Hän ei änkyttänyt kertaakaan! Eikä kangerrellut kertaakaan! Siinä koettiin nykyajan ihme. Sitten Robert kastoi kaksi tai kolme muuta lasta samalla tavalla. Onnitellessani Robertia pukuhuoneessa odotin kuulevani hänen puhuvan samalla tavalla sujuvasti. Olin väärässä. Hän tuijotti lattiaa ja lausui kiitoksensa änkyttäen. Todistan teille kaikille veljille tänä iltana, että kun Robert toimi Aaronin pappeuden valtuudella, hän puhui voimalla, varmuudella ja taivaallisen avun turvin. Meidän tulee järjestää Aaronin pappeuden nuorille veljillemme uskoa kasvattavia kokemuksia. He tavoittelevat tilaisuutta tuntea Herran Hengen apu niin kuin mekin olemme tunteneet. Muistan, kun sain tehtäväkseni pitää ensimmäisen puheeni kirkossa. Sain valita aiheen vapaasti. Olen aina pitänyt linnuista, joten ajattelin Lokki-patsasta. Valmistautuessani puhettani varten menin temppeliaukiolle ja katselin muistomerkkiä. Ensin huomioni kiinnittyi vedessä oleviin kolikoihin ja pohdin, kuinka ja kuka ne voisi sieltä kalastaa. En tunnusta yhtään ajatelleeni, että ottaisin ne itse. Sitten kohotin katseeni ylös kohti muistomerkin huipulla olevaa lokkia ja yritin pojan ajatuksin kuvitella, millaista olisi olla pioneeri ja katsella heinäsirkkojen tuhoavan ensimmäisen vuoden kallisarvoista viljasatoa ja sitten nähdä lokkien laskeutuvan uljaine siipineen pelloille ja syövän heinäsirkat. Pidin siitä kertomuksesta. Istahdin lyijykynä kädessäni ja kirjoitin kahden ja puolen minuutin puheen. En ole koskaan unohtanut lokkeja. En ole koskaan unohtanut heinäsirkkoja. En ole koskaan unohtanut, kuinka polveni vapisivat pitäessäni tuota puhetta. En ole koskaan unohtanut kokemusta, kun lausuin julki joitakin sisimpiä tunteitani puhujakorokkeella. Kehotan hartaasti antamaan Aaronin pappeudelle tilaisuuksia ajatella, järkeillä ja palvella. Presidentti David O. McKay on huomauttanut: "Auttakoon Jumala meitä kaikkia olemaan uskollisia pappeuden ­ sekä Aaronin että Melkisedekin pappeuden ­ ihanteille. Auttakoon Hän meitä pitämään kutsumuksemme kunniassa ja innoittamaan ihmisiä toimiemme kautta ­ ei ainoastaan kirkon jäseniä vaan kaikkia ihmisiä kaikkialla ­ elämään ylevämpää ja parempaa elämää, auttamaan heitä kaikkia olemaan parempia aviomiehiä, parempia naapureita, parempia johtajia kaikissa olosuhteissa."6 Maailma näyttää irronneen turvallisuuden kiinnikkeistä ja ajautuneen pois rauhan satamasta. Vapaamielisyys, moraalittomuus, pornografia ja sosiaalisen paineen voima heittelevät monia synnin merellä ja murskaavat heidät kadotettujen tilaisuuksien, menetettyjen siunauksien ja särkyneiden unelmien teräviin karikoihin. Jotkut saattavat huolissaan kysyä: "Onko olemassa tietä turvaan?" "Pystyykö kukaan opastamaan minua?" "Voiko uhkaavalta tuholta välttyä?" Veljet, riemullinen vastaus kuuluu: "Kyllä!" Suunnatkaa katseenne kohti Herran majakkaa. Läpi sankimman sumun, läpi pimeimmän yön, läpi navakimman tuulen voi tuo loisto pelastaa eksyneimmänkin merenkulkijan. Se opastaa halki elämän myrskyjen. Herran majakka vilkuttaa tervetullutta valoaan väsymättä. Näitä valomerkkejä on monenlaisia. Mainitsen niistä vain kolme. Huomioikaa ne tarkasti, sillä korotus, teidän ja minun, saattaa riippua niistä. Ensimmäiseksi: Rukous tuo rauhaa. Toiseksi: Usko edeltää ihmettä. Ja kolmanneksi: Rehellisyys maan perii. Ensimmäiseksi rukouksesta. Aadam rukoili, Jeesus rukoili, Joseph rukoili. Me tunnemme heidän rukoustensa seuraukset. Hän, joka huomaa varpusen putoavan, kuulee varmasti sydämemme rukoukset. Muistakaa lupaus: "Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta."7 Seuraavaksi ­ usko edeltää ihmettä. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Silloin ei satanut, kun Nooaa käskettiin rakentamaan arkki. Pensaassa ei näkynyt oinasta, kun Abraham valmistautui uhraamaan poikansa Iisakin. Kahta taivaallista olentoa ei vielä ollut näkyvissä, kun Joseph polvistui rukoilemaan. Ensin oli uskon koetus ja sitten vasta ihme. Muistakaa, että usko ja epäilys eivät voi vallita samaan aikaan samassa mielessä, sillä toinen karkottaa toisen. Karkottakaa epäilys. Ravitkaa uskoa. Lopuksi ­ rehellisyys maan perii. Opin tämän totuuden dramaattisesti alokasleirillä, kun palvelin laivastossa 55 vuotta sitten. Noiden ensimmäisten kolmen viikon eristyksessä pidetyn koulutuksen jälkeen kuulimme hyvät uutiset, että saisimme ensimmäisen loman ja voisimme käydä San Diegon kaupungissa. Kaikki miehet olivat innoissaan tästä vaihtelusta. Valmistautuessamme nousemaan kaupunkiin meneviin linja-autoihin kersantti antoi käskyn: "Kaikki te miehet, jotka osaatte uida, kokoontukaa tänne. Te pääsette lomalle San Diegoon. Ne teistä, jotka eivät osaa uida, asettukaa riviin tuonne. Te menette uima-altaalle ja osallistutte uimaopetukseen. Vasta sen jälkeen pääsette lomalle." Olin ollut uimari suurimman osan elämääni, joten valmistauduin nousemaan kaupunkiin menevään linja-autoon. Mutta silloin kersantti sanoi ryhmällemme: "Vielä yksi asia, ennen kuin menemme linja-autoihin. Seuratkaa minua, tahdissa mars!" Hän johdatti meidät suoraan uima-altaalle, käski meitä riisuutumaan ja seisomaan altaan syvän pään reunalle. Sitten hän komensi. "Hypätkää altaaseen ja uikaa altaan toiseen päähän." Tuossa ryhmässä, jossa kaikkien piti olla uimataitoisia, oli kymmenkunta, jotka luulivat selviävänsä huiputtamalla. He eivät oikeasti osanneet uida. Veteen he kuitenkin joutuivat vapaaehtoisesti tai pakolla. Katastrofi oli valmis. Alemmat upseerit antoivat heidän vajota pinnan alle kerran tai kaksi, ennen kuin ojensivat rottinkivavan, jolla vetivät heidät turvaan. Sitten he sanoivat muutaman valitun sanan. "Opettakoon tämä teidät puhumaan totta!" Kuinka kiitollinen olinkaan, että olin kertonut totuuden, että osasin uida, ja että pääsin altaan toiseen päähän helposti. Tuollaiset kokemukset opettavat meitä olemaan rehellisiä ­ rehellisiä uskossamme, rehellisiä Herrallemme, rehellisiä puolisollemme, rehellisiä kaikessa, mikä on meille pyhää ja kallista. Tuo opetus on aina pysynyt mielessäni. Herran majakka opastaa meitä turvaan ja iankaikkiseen iloon, kun seuraamme sen pettämättömiä valomerkkejä: Rukous tuo rauhaa. Usko edeltää ihmettä. Rehellisyys maan perii. Todistan teille tänä iltana, että Jeesus on todellakin Kristus, meidän rakas Lunastajamme ja Vapahtajamme. Meitä johtaa Kaikkivaltiaan Jumalan profeetta, presidentti Gordon B. Hinckley. Tiedän, että teillä on tämä sama vakaumus. Päätän puheeni lukemalla yksinkertaisen mutta syvällisen kirjeen, joka kuvastaa rakkauttamme profeettaamme ja hänen johtajuuttaan kohtaan: Hyvä presidentti Monson, Viisi vuotta sitten presidentti Hinckley hyväksyttiin profeetaksi, näkijäksi ja ilmoituksensaajaksi. Minulle se oli erikoinen tilaisuus, koska te esititte kutsun kirkon hyväksymisäänestykseen. Tuona nimenomaisena aamuna minun piti viedä heinää karjalleni. Nautin konferenssilähetyksestä autoradioni välityksellä. Olin noutanut heinän, peruuttanut karjasuojaan ja olin purkamassa heinäpaaleja kuorma-auton lavalta. Kun te kutsuitte pappeusveljiä sanoen "missä olettekin" valmistautumaan profeetan hyväksymiseen, ihmettelin, tarkoititteko minua. Mietin, loukkaantuisiko Herra, koska olin hikinen ja pölyinen. Mutta uskoin siihen mitä sanoitte, ja laskeuduin lavalta. En koskaan unohda sitä, kuinka seisoin yksin karjasuojassa hattu kädessä hien valuessa kasvoillani ja käsi kohotettuna hyväksymään presidentti Hinckleyn. Hiki ja kyyneleet kasvoillani sekoittuivat istuessani useiden minuuttien ajan pohdiskelemassa tätä pyhää tilaisuutta." Hän jatkoi: "Elämämme aikana menemme erityisiin paikkoihin, kun jotakin hyvin merkittävää tapahtuu. Niin on minunkin laitani, mutta mitään niin hengellistä tai herkkää tai ikimuistoista en ole kokenut kuin tuo aamu karjasuojassa vain lehmien ja hevosen katsellessa vierestä. Vilpittömästi Clark Cederlof" Presidentti Hinckley, me kirkon pappeusveljet rakastamme ja tuemme sinua. Näin todistan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. LK 107:99. 2. Millenial Star, 22. syyskuuta 1890, s. 595­596; isojen kirjainten käyttö nykyaikaistettu. 3. Ks. Conference Report, lokakuu 1952, s. 17. 4. "The War We Are Winning", Ensign, marraskuu 1986, s. 44. 5. Sananl. 4:26. 6. Julkaisussa Conference Report, lokakuu 1967, s. 97. 7. Jaak. 1:5.