Kiitollisuus ja palveleminen Vanhin David B. Haight kahdentoista apostolin koorumista "Rukoilen, että teillä on sydämessänne palava tunne. Rukoilen, että tunnette samoin kuin minäkin tänä päivänä, että tämä työ on totta ja että se on meitä varten auttaaksemme toteuttamaan pelastuksen ja korotuksen iankaikkisen suunnitelman." Rakkaat veljeni ja sisareni, olen rukoillut, että taivaan siunaukset olisivat kanssani näiden muutaman hetken ajan, jolloin seison tällä puhujakorokkeella tänä iltapäivänä. Haluan lausua muutamia kiitollisuuden ja kiitoksen sanoja ihmisille, jotka ovat vaikuttaneet elämääni. Kuvitelkaa mielessänne toukokuun 1. päivä 1890. Eräässä pienessä maalaiskaupungissa noin 250 mailin [noin 400 kilometrin] päässä Loganin temppelistä eräs nuori mies ja eräs nuori nainen päättivät solmia avioliiton. Ei ollut mitään valtateitä. Ei ollut mitään hienoja teitä. Mutta oli marunapensaiden välistä kulkevia polkuja ja vankkuriteitä. Matka vei luultavasti vähintään kuusi tai seitsemän päivää. Toukokuussa Etelä-Idahossa ja Utahissa sataa. Kuvitelkaa ajavanne hevosrattaiden kyydissä mukananne kaikki vaatteenne – ja mukana joitakin tarvikkeita. Luultavasti jotakin hevosia varten, vähän ruokaa mukana jonkinlaisissa pienissä pusseissa. Heillä ei ollut mitään hienoja tai lämpimiä vaatteita. Ei minkäänlaisia makuupusseja. Ei minkäänlaisia retkilyhtyjä tai keittolevyjä. Heillä varmaankin oli tulitikkuja, ja heidän piti löytää kuivia marunapensaiden oksia tehdäkseen tulta ruoanvalmistusta varten. Kuvitelkaapa vain, kuvitelkaa sitä mielessänne hetkinen ja ajatelkaa sitä kiitollisuutta, jota tunnen, ja niitä siunauksia, joita nämä ihmiset toivat elämääni, kun he matkasivat niin kaukaiseen paikkaan solmimaan avioliiton. Hankalaa? Ei siinä ollut mitään ongelmaa, he halusivat tehdä sen. Ja ajatelkaa sitä, mitä on tapahtunut muutamien viime vuosien aikana presidentti Hinckleyn johdolla – sitä innoitusta ja johdatusta, jota hän on saanut temppeleiden rakentamisesta kaikkialle maailmaan. Ja ajatelkaa, mitä ihmiset kävivät läpi vielä muutama vuosi sitten. Nuo siunaukset ovat tulleet elämääni vanhemmiltani ja heidän vanhemmiltaan sekä muilta, jotka ovat vaikuttaneet elämääni – opettajilta ja hyviltä ihmisiltä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä. Kun olin noin 11-vuotias, pikkukaupunkiimme tuli eräs mies opettamaan kirkon ylläpitämässä koulussa. Hän soitti hiukan viulua, eikä meillä ollut joukossamme ollut pitkään aikaan ketään, joka olisi soittanut viulua. Se teki äitiini suuren vaikutuksen, ja hän hankki pienen viulun, varmaankin joistakin pienistä myyjäisistä, ja päätti, että minun pitäisi opetella soittamaan viulua. Vaikken ollut koskaan nähnyt kenenkään soittavan viulua julkisesti, tämä mies tuli kotiimme ja alkoi antaa minulle pieniä yksinkertaisia viulun soittoharjoituksia. Edistyin varsin hyvin siinä vaiheessa kun pääsin kansakoulun kahdeksannelle luokalle, ja kun oppikoulussa pidettiin päättäjäistilaisuus, minua pyydettiin soittamaan viulusoolo. Olin huolellisesti harjoitellut pientä numeroani, sen nimi oli muistaakseni "Träumerei". Sisareni, joka oli minua neljä vuotta vanhempi ja joka oli siihen aikaan yksi oppikoulun suosituista tytöistä, toimi säestäjänäni. Päättäjäistilaisuudessa päättäjäispuheen piti Connie McMurray. Koulussa tytöt pärjäävät aina poikia paremmin. Hänen pitäessään päättäjäispuhetta pienellä puhujankorokkeella oli vesikannu ja sen päällä lasi koululautakuntaa varten. Koululautakunta istui edessä korokkeella, ja heidän lisäkseen siellä oli pieni joukko meitä, jotka olimme päättämässä kansakoulun kahdeksatta luokkaa. Kun Connie McMurray oli pitämässä kuuluisaa päättäjäispuhettaan, sen loppupuolella me huomasimme, että puhujankorokkeella olevan vesikannun alla oleva pieni alusliina siirtyi vähitellen hieman reunan yli, ja sitten se putosi ja sen mukana myös vesikannu ja vesilasi! Connie McMurray pyörtyi tajuttomana maahan. Kaiken sen tohinan keskellä, kun vettä kuivattiin näyttämöltä ja tuoleja järjestettiin uudelleen, yleisölle ilmoitettiin, että saisimme nyt kuulla David Haightin viulusoolon. Kävelin pienen vanhan pianon luo, ja sisareni tuli yleisön joukosta. Otin sen pienen vaatimattoman viuluni puisesta kotelosta samalla kun sisareni istuutui pianon ääreen ja soitti A-sävelen. Minä sanoin: "Ala vain soittaa." Sisareni sanoi: "David, sinun olisi paras virittää se." Minä sanoin: "Ei, ei, minä viritin sen meidän pianon kanssa kotona." Meillä oli kotona vanha piano. Tiedättehän sen ajan kodit – jos kotona oli piano ja kirjoja, ei perhettä varten muuta tarvittukaan. Olin huolellisesti virittänyt kielet kääntämällä niitä viulun eebenpuisia viritystappeja, mutten tiennyt, etteivät kaikki pianot olleet samassa vireessä. Joten kun sisareni sanoi: "Sinun olisi paras virittää se", minä sanoin: "Ei, ei, se on aivan vireessä. Viritin sen kotona." Niinpä sisareni aloitti ja soitti alkusoiton, ja sitten minä tulin mukaan ensimmäisen nuotin kohdalla. Olimme suunnilleen kahden nuotin verran eri vireessä. Kun sisareni hidasti, minä sanoin: "Jatka soittamista", koska en osannut kuvitellakaan, että kukaan veisi sellaisen erinomaisen yleisön aikaa, jolle sillä hetkellä olin soittamassa – tiedättehän, 100 ihmistä siinä pienessä oppikoulun juhlasalissa. Ei kukaan antaisi Carnegie Hallin yleisönkään odottaa sillä aikaa, kun itse virittäisi viuluaan! Se tehtäisiin etukäteen takahuoneessa niin että kun sitten olisi aika soittaa, niin silloin olisit aivan valmis soittamaan. Sisareni hidasti. Sanoin: "Jatka soittamista." Saimme esityksen päätökseen, eikä sisareni puhunut minulle moneen päivään sen esityksen jälkeen. Haluan osoittaa kunnioitusta sitä pientä maalaiskaupunkia kohtaan, jossa vartuin vanhempieni kanssa, jossa minut kasvatettiin ja jossa ihmiset olivat minua kohtaan ystävällisiä ja hyviä. Olen kiitollinen siitä tiedosta, jota sain rakastavilta vanhemmiltani. Olen kiitollinen vaimostani Rubysta, joka tuli elämääni, lapsistamme ja sitten heidän lapsistaan ja sitten heidän lapsistaan, ja niistä ihmisistä, jotka ovat tällä hetkellä osa elämääni ja jotka vaikuttavat elämääni. Ja toivon, että minulla on jokin hyvä vaikutus heidän elämäänsä. Muistatte kertomuksen siitä, kun Johannes Kastaja puhui Johannekselle, jota Jeesus rakasti, sekä Andreakselle, kun Vapahtaja kohtasi heidät. Ja Johannes Kastaja sanoi: "Katsokaa: Jumalan Karitsa!" (Joh. 1:36.) Ja kun Vapahtaja tapasi nuo nuorukaiset – Johannes Kastajan, Johanneksen ja Andreaksen – Hän sanoi: "Mitä te haluatte?" Ja on kirjoitettu muistiin, että tuon keskustelun aikana yksi heistä kysyi: "Missä sinä asut?" (Joh. 1:38.) Ja Vapahtaja sanoi: "Tulkaa, niin näette" (Joh. 1:39). Nuorukaiset seurasivat Vapahtajaa, ja sen lyhyen kertomuksen mukaan, joka meillä on, he viipyivät Hänen luonaan kymmenennelle tunnille asti. He ovat saattaneet viettää illan yhdessä, mutta ei tiedetä, missä Hän asui tai millaiset asuinolot Hänellä on saattanut olla. Johannes ja Andreas viipyivät Vapahtajan luona useita tunteja. Kuvitelkaapa vain, että olisitte Hänen luonaan tai voisitte istua ja katsoa Häntä silmiin tai kuulla Hänen selittävän, kuka Hän oli ja miksi Hän oli tullut maan päälle, ja kuulla Hänen äänensä sävyt Hänen kuvaillessaan, mitä Hän olisi kertonut näille nuorukaisille. He olisivat puristaneet Hänen kättään. He olisivat tunteneet Hänen kallisarvoisen ihmeellisen luonteensa, kun he kuuntelivat Häntä. Tämän kohtaamisen jälkeen pyhät kirjoitukset kertovat, että Andreas meni etsimään veljeään Simonia, koska hänen oli saatava kertoa asiasta jollekulle. Kun me kokoonnumme yhteen tämänkaltaiseen suurenmoiseen konferenssiin ja puhumme evankeliumista ja puhumme velvollisuudestamme ja meillä olevasta tilaisuudesta, niin kuvitelkaapa, jos se olisi tapahtunut jollekulle meistä, että olisimme olleet tuon jumalallisen, kallisarvoisen henkilön luona ja kuunnelleet Häntä ja puristaneet Hänen kättään ja katsoneet Häntä silmiin ja kuulleet, mitä Hän olisi sanonut. Kun Andreas löysi veljensä Simonin, hän sanoi tälle: "Me olemme löytäneet Messiaan!" (Joh. 1:41.) Hän luultavasti sanoi: "Olemme olleet Hänen luonaan. Olemme tunteneet Hänen luonteensa vaikutuksen. Tiedämme, että se, mitä Hän kertoo meille, on totta." Niin, Andreaksen oli saatava kertoa siitä jollekulle. Juuri sitä mekin teemme, kun me kerromme, mitä me tiedämme ja mitä me ymmärrämme. Ja olen kiitollinen siitä tiedosta, joka minulla on, että Jumala elää, että Hän on meidän Isämme, ja siitä ymmärryksestä, joka minulla on taivaallisesta Isästämme ja Hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta, Vapahtajastamme ja koko ihmiskunnan Lunastajasta. Vain muutama päivä sitten sain kirjeen eräältä mieheltä Edinburghista Skotlannista. Hänen nimensä on George Stewart. Hän yllättyy siitä, että mainitsen tämän, mutta hän halusi kiittää minua, koska kun hän oli 15-vuotias (nelisenkymmentä vuotta sitten), minä johdin Skotlannin lähetyskenttää. Hän halusi kiittää minua siitä, että lähetyssaarnaajat olivat tulleet heidän kotiinsa Thornliebankissa, Glasgow'n alueella. Hän oli liittynyt kirkkoon äitinsä kanssa. Hän kirjoitti, että kun hän sai todistuksen Mormonin Kirjasta, kun hän alkoi lukea sitä ja kun hän jatkoi sen lukemista, hän ei voinut laskea sitä käsistään, koska hän tiesi sen olevan totta. Hän jatkoi ja jatkoi lukemistaan, ja hänen todistuksensa kasvoi kasvamistaan hänen ollessaan nuorukainen. Hän kertoi, kuinka hänellä oli tapana tulla lähetyskotiin ja kuinka me olimme ystävällisiä hänelle ja kuinka vietimme aikaa näiden nuorten parissa, koska he olivat menossa NVK-iltaan, jonka toimintaa olimme aloittamassa seurakunnissa. Sitten hän kertoi siunauksista, joita hänen elämäänsä oli tullut hänen ollessaan nuori, että hän oli tavannut rakastettunsa – vaimonsa – siinä pienessä seurakunnassa ja että he solmivat avioliiton ja että he saivat neljä lasta: pojan, joka oli päättänyt lähetystyönsä Washington D. C.:n lähetyskentällä, pojan, joka oli palvellut Leedsin lähetyskentällä Englannissa, tyttären, joka oli solminut avioliiton temppelissä, sekä toisen tyttären, joka odotti erään lähetyssaarnaajan kotiinpaluuta. Hän ilmaisi kiitollisuutensa kaikista siunauksista, joita oli tullut hänen elämäänsä ja hänen lähetyskentillä palvelleiden poikiensa elämään sekä hänen tyttäriensä elämään. Viimeisten 40 vuoden aikana hän on palvellut piispana neljä kertaa neljässä eri seurakunnassa, ja hänen vaimonsa on palvellut Apuyhdistyksen johtajana kolme kertaa. Tällä hetkellä tämä veli palvelee Edinburghin vaarnan johtokunnassa neuvonantajana. Hän kirjoitti: "Ja varsin pian jään eläkkeelle sen yrityksen palveluksesta, jossa olen työssä. Olen pärjännyt hyvin, ja suunnittelemme lähtevämme yhdessä lähetystyöhön." Sitten hän kirjoitti minulle nämä sanat: "Tämä ihmeellinen kirkko on kutonut elämäämme ihmeiden kuvion." Saanen sanoa sen vielä uudestaan: "Tämä ihmeellinen kirkko on kutonut elämäämme ihmeiden kuvion." Ja hän kirjoittaa, että evankeliumi tuli hänen elämäänsä, hänen vaimolleen, kaikille hänen lapsilleen ja heidän lapsilleen. Lastenlapset ovat aktiivisia kirkossa, ja hänellä ja hänen vaimollaan on nyt suuri halu lähteä maailmaan, kun he jäävät eläkkeelle ammatistaan. Kun ajattelette tämän työn mahtavuutta ja vaikutusta ja hengellistä ohjausta maailmassa ja sitä, että tämän työn tarkoituksena on saavuttaa maailman ihmiset, on jännittävää ihan vain mietiskellä sitä, mitä edessämme on. Veli ja sisar Andrus Walnut Creekistä Kaliforniasta olivat palvelleet lähetystyössä neljä kertaa, ja sitten heidät kutsuttiin lähtemään Zimbabween ja heidät määrättiin Bulawayon piiriin Zimbabwessa. Tämä oli heidän viides kertansa lähetystyössä. Kun he kertoivat niistä ihmeellisistä asioista, joita he olivat pystyneet tekemään aktivoidessaan ihmisiä uudelleen, sisar Andrus kertoi siitä, kuinka kappelissa oli pienet kannettavat urut ja kuinka hän alkoi näyttää joillekin pojille ja tytöille Bulawayossa, kuinka urkuja soitetaan. Toisessa huoneessa oli lisäksi pieni pöytämallinen piano, ja tämä sisar piti tunnin siinä luokassa, jossa urut olivat, ja toisen siinä luokassa, jossa se pieni piano oli. Hänellä oli tapana koulun jälkeen opettaa näitä lapsia soittamaan urkuja. He kertoivat, että he aloittivat uudelleenaktivoimistyössään temppeliseminaarin, ja ennen lähtöään he saivat laittaa 28 jäsentä linja-autoon, ja nämä matkustivat Bulawayosta aina Johannesburgiin temppeliin asti 650 mailin [yli 1000 kilometrin] päähän – matka kesti kaksi päivää ja yhden yön. He sanoivat: "Olemme puhuneet siitä, kuinka olemme nyt jo lähestymässä 80:aa ikävuotta – me kaksi vanhusta, jotka vaellamme ympäri Afrikkaa ja nautimme elämämme suurenmoisimmasta ajasta, suurimmasta jännityksestä, mitä meillä voi olla." Ajatelkaa tohtori Alan Barkeria, joka jäi eläkkeelle työstään Suolajärven klinikalla ja joka oli ollut mahtava sydänlääkäri täällä Suolajärven laaksossa. Yhdessä vaimonsa kanssa he ottivat vastaan kutsun palvella lähetystyössä Filippiineillä. Siellä ollessaan he tekivät suurenmoisen työn auttaessaan selvittämään erään vakavan sairauteen liittyvän ongelman. Hän oli siellä niin kauan, että sai auttaa löytämään ongelmaan ratkaisun ja hankkimaan tarvittavat lääkintävarusteet ja lääkkeet. Nämä ovat esimerkkejä siitä uskomattomasta palvelutyöstä, jota vanhemmat lähetyssaarnaaja-avioparit tekevät eri puolilla maailmaa. Haluan ilmaista teille rakkauteni, kertoa todistukseni siitä, että Jumala elää, että tämä työ on totta. Ette pysty löytämään Raamatusta sanaa eläke. En usko teidän pystyvän löytämään sitä sanaa Raamatun sanakirjastakaan. Eikö olekin mielenkiintoista ajatella, mitä elämässämme voi tapahtua nykyään ja mitä mahdollisuuksia on edessämme, jos me uskomme ja ymmärrämme ja sitoudumme ja omistaudumme elämään Jeesuksen Kristuksen evankeliumin periaatteiden mukaan ja siunaamaan ihmisten elämää? Siunatkoon Herra teitä niin. Rukoilen, että teillä on sydämessänne palava tunne. Rukoilen, että tunnette samoin kuin minäkin tänä päivänä, että tämä työ on totta ja että se on meitä varten auttaaksemme toteuttamaan pelastuksen ja korotuksen iankaikkisen suunnitelman. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.