Velvollisuus kutsuu Presidentti Thomas S. Monson ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa "Meillä kaikilla on vakava velvollisuus kunnioittaa pappeutta ja tehdä työtä monien kallisarvoisten sielujen tuomiseksi Herran tykö." Rakkaat veljeni, on kunnioitusta herättävä velvollisuus mutta samalla myös kallisarvoinen etuoikeus täyttää tehtävä puhua teille tänä iltana. Yleiskonferenssin ja yleisen pappeuskokouksen odotus ja jännitys – olimmepa paikan päällä tai katselimmepa sitä satelliittien välittämänä tai televisiosta – tuo iloa sydämeen. Herra on sanonut selvästi, mitä velvollisuutemme ovat, ja Opin ja Liittojen Kirjan luvussa 107 Hän on antanut meille vakavan tehtävän: "Jokainen oppikoon siis nyt tuntemaan velvollisuutensa ja hoitakoon kaikella uutteruudella sitä virkaa, mihin hänet on määrätty."1 Aina tehtävän suorittaminen, jumalalliseen kutsuun vastaaminen tai reagoiminen hengelliseen kuiskaukseen ei ole kovinkaan vaikeaa. Toisinaan velvollisuuteen vastaaminen on kuitenkin suorastaan ylivoimaista. Jouduin itse sellaiseen tilanteeseen ennen huhtikuun yleiskonferenssia 1966. Siitä on 35 vuotta, mutta muistan sen elävästi. Olin saanut tehtäväkseni puhua yhdessä konferenssikokouksessa ja olin valmistautunut ja painanut mieleeni puheen nimeltä "Goljatisi kohtaaminen". Puhe perustui kertomukseen Daavidin ja Goljatin muinoin käymästä kuuluisasta taistelusta. Sitten sain puhelun presidentti David O. McKaylta. Keskustelu kävi tähän tapaan: "Veli Monson, tässä presidentti McKay. Kuinka voit?" Vedin syvään henkeä ja vastasin: "Voin hyvin, presidentti, ja iloitsen konferenssista jo etukäteen." "Juuri siksi soitankin, veli Monson. Lauantain aamukokous lähetetään uudestaan sunnuntaina pääsiäissanomanamme maailmalle. Puhun pääsiäisaiheesta ja haluaisin sinun puhuvan kanssani sen kaltaisesta aiheesta tuossa tärkeässä kokouksessa." "Tietenkin, presidentti. Teen sen mielelläni." Vasta silloin tämän lyhyen keskustelun koko merkitys todella valkeni minulle. Yhtäkkiä "Goljatisi kohtaaminen" ei aivan käynytkään pääsiäispuheesta. Tiesin, että minun oli aloitettava valmistautuminen alusta. Aikaa oli kovin vähän. Todellakin – minun "Goljatini" seisoi aivan edessäni. Sinä iltana raivasin keittiön pöydän puhtaaksi ja asetin sille kirjoituskoneeni ja riisin kirjoituspaperia sekä vierelleni vanhan kunnon roskakorin kaikkia niitä vääriä aloituksia varten, joita sellaisesta valmistautumistehtävästä aina seuraa. Aloitin noin kello 19, enkä ollut kirjoittanut ainuttakaan kelvollista riviä aamuyöhön kello yhteen mennessä. Roskakori oli täynnä, mutta mieleni oli aivan tyhjä. Mitä minun pitäisi tehdä? Kello kävi – itse asiassa se juoksi kilpaa. Pysähdyin rukoilemaan. Pian sen jälkeen mieleeni tuli naapureideni Mark ja Wilma Shumwayn suru heidän menetettyään hiljattain nuorimman lapsensa. Ajattelin itsekseni:Ehkä voisin puhua suoraan heille ja samalla kaikille muille, sillä kukapa ei olisi menettänyt jotakuta rakasta ja saanut kokea surua?Sormeni kiisivät kirjoituskoneen näppäimillä, mutta pystyivät tuskin pysymään mukana ajatusteni vauhdissa. Aamuvalon ensisäteiden kurkistaessa keittiön ikkunasta puhe oli valmis. Jäljellä oli sen opetteleminen ja sitten esittäminen maailmalle. Harvoin olen ponnistellut niin paljon täyttääkseni profeetallisen tehtävän. Taivaallinen Isä oli kuitenkin kuullut rukoukseni. En unohda sitä milloinkaan. Kaksi pyhien kirjoitusten merkkikohtaa täytti sieluni sen konferenssikokouksen päätyttyä. Molemmat niistä ovat tuttuja teillekin, veljet. Niissä ei ole mitään viimeistä käyttöpäivää. Ensiksi muinaiselta Nefiltä: "Minä menen ja teen, mitä Herra on käskenyt, sillä minä tiedän, ettei Herra anna mitään käskyjä ihmislapsille valmistamatta heille mahdollisuutta suorittaa sitä, mitä hän käskee heidän tehdä".2 Toinen on Herran itsensä lupaus teille ja minulle Opin ja Liittojen Kirjassa: "Minä olen käyvä teidän edellänne. Minä olen oleva teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja Henkeni on oleva teidän sydämessänne ja enkelini ympäröivät teidät tukeakseen teitä."3 Monilla meistä tänä iltana koolla olevista on Melkisedekin pappeus, kun taas toisilla on Aaronin pappeus. Meillä kaikilla on vakava velvollisuus kunnioittaa pappeutta ja tehdä työtä monien kallisarvoisten sielujen tuomiseksi Herran tykö. Muistamme Hänen julistuksensa: "Sielut ovat kallisarvoiset Jumalan silmissä."4Teemmekö kaiken, mitä meidän pitäisi? Muistammeko presidentti John Taylorin sanat: "Ellette pidä kutsumustanne kunniassa, Jumala pitää teitä vastuullisina niistä, jotka olisitte voineet pelastaa, jos olisitte tehneet velvollisuutenne."5 Halu auttaa toista – kadonneen lampaan etsiminen – ei ehkä aina tuota menestystä heti. Ajoittain edistyminen on hidasta – jopa huomaamatonta. Sellainen oli pitkäaikaisen ystäväni Gill Warnerin kokemus. Hänet oli juuri kutsuttu piispaksi, kun hänen seurakuntansa jäsen Douglas, joka oli palvelemassa lähetyskentällä, teki rikkomuksen ja menetti jäsenyytensä kirkossa. Isä oli murheen murtama; äiti oli aivan poissa tolaltaan. Pian sen jälkeen Douglas muutti pois osavaltiosta. Vuodet kiisivät ohi, mutta piispa Warner, nyt korkean neuvoston jäsen, ei lakannut milloinkaan miettimästä, mitä Douglasista oli tullut. Vuonna 1975 olin veli Warnerin vaarnan konferenssissa ja pidin pappeusjohtajien ohjekokousta varhain sunnuntaiaamuna. Puhuin kirkon kurinpitojärjestelmästä ja tarpeesta tehdä vakavasti ja rakastavasti työtä jokaisen eksyneen pelastamiseksi. Gill Warner nosti kätensä ja kertoi Douglasin tarinan pääpiirteittäin. Hän päätti esittämällä minulle kysymyksen. "Onko minulla mitään velvollisuutta tehdä työtä Douglasin suhteen tuodakseni hänet takaisin kirkon jäsenyyteen?" Gill muistutti minua myöhemmin siitä, että vastaukseni hänen kysymykseensä oli suora ja empimätön. Sanoin: "Arvelisin, että sinä, hänen entinen piispansa, joka tunsit hänet ja rakastit häntä, haluat tehdä kaiken voitavasi saadaksesi hänet takaisin." Gill Warnerin tietämättä Douglasin äiti oli paastonnut ja rukoillut edellisellä viikolla, että joku nostatettaisiin pelastamaan hänen poikansa. Gill sai tietää tästä, kun hän tunsi kokouksen jälkeen innoitusta soittaa Douglasin äidille ja kertoa päättäväisyydestään olla avuksi. Gill aloitti lunastusodysseiansa. Hän otti yhteyttä Douglasiin. He muistelivat vanhoja aikoja, onnellisia aikoja. Todistus lausuttiin, rakkautta ilmaistiin ja luottamusta vahvistettiin. Vauhti oli tuskallisen hidasta. Masennus astui usein näyttämölle; mutta askel askeleelta Douglas edistyi. Lopulta rukouksiin vastattiin, työ palkittiin ja voitto saavutettiin. Douglas hyväksyttiin kasteelle. Kastepäivä asetettiin, perheenjäsenet kokoontuivat yhteen ja entinen piispa Gill Warner lensi kaupunkiin, jossa Douglas asui, ja suoritti toimituksen. Sydämessään tuntemansa rakkauden tähden ja velvollisuudentunteesta entistä Aaronin pappeuden pappia – johtamansa koorumin jäsentä – kohtaan piispa Warner meni pelastamaan, ettei kukaan olisi hukassa. Muitakin saattaa olla, mutta henkilökohtaisesti olen tuntenut kolme piispaa, joiden seurakunnissa heidän niitä johtaessaan oli pappien koorumissa vähintään 48 nuorta miestä eli ne olivat pyhissä kirjoituksissa määriteltyjä täysiä koorumeita. Nämä kolme piispaa olivat: Alvin R. Dyer, Joseph B. Wirthlin ja Alfred B. Smith. Olivatko he tehtävänsä musertamia? Eivät lainkaan. Oman uutteruutensa ansiosta ja välittävien vanhempien ja Herran siunausten avulla nämä piispat opastivat kunkin pappien kooruminsa jäsenen – miltei poikkeuksetta – vanhimmaksi asettamiseen asti Melkisedekin pappeudessa, palveluun lähetyskentällä ja avioliittoon Herran temppelissä. Veli Dyer ja veli Smith ovat jo menneet saamaan iankaikkisen palkkansa, mutta vanhin Joseph B. Wirthlin, kahdentoista apostolin koorumin jäsen, on tänä iltana kanssamme. Vanhin Wirthlin, palveluasi ja johtajuuttasi näiden nuorten miesten parissa, jotka ovat nyt jo iältään vanhempia, ei unohdeta milloinkaan. Kaksitoistavuotiaana poikana minulla oli etuoikeus palvella diakonien koorumimme sihteerinä. Muistelen iloiten niitä monia tehtäviä, joita meillä tuon koorumin jäsenillä oli tilaisuus suorittaa. Mieleen tulevat helposti pyhän sakramentin jakaminen, paastouhrien kerääminen joka kuukausi ja toisistamme huolehtiminen. Pelottavin tapaus sattui kuitenkin eräässä johtajiston kokouksessa seurakuntamme konferenssissa. Sitä johti vaarnamme johtokunnan jäsen William F. Perschon. Hän pyysi muutamia seurakunnan virkailijoita puhumaan. Sitten ilman pienintäkään varoitusta presidentti Perschon nousi seisomaan ja sanoi: "Nyt kuulemme diakonien koorumin sihteerin Thomas S. Monsonin tekevän tiliä palvelustaan ja lausuvan todistuksensa." En muista mitään siitä, mitä sanoin, mutta itse kokemusta en ole milloinkaan unohtanut. Veljet, muistakaa apostoli Pietarin kehotus: "Olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu."6 Toisen maailmansodan aikaisena nuorena minulla oli etuoikeus palvella opettajien koorumin johtajana. Minua pyydettiin opettelemaan ja sitten soveltamaan Opin ja Liittojen Kirjan luvun 107 jakeen 86 neuvoa: "Opettajien koorumin johtajan velvollisuutena on johtaa – – [opettajia] ja neuvotella heidän kanssaan ja opettaa heille heidän virkansa velvollisuuksia, niin kuin on liittojen mukaista." Yritin parhaani mukaan elää tässä määritellyn velvoituksen edellyttämällä tavalla. Siinä koorumissa oli nuori mies nimeltä Fritz Hoerold. Hän oli pieni varreltaan mutta suuri rohkeudeltaan. Pian sen jälkeen kun Fritz täytti 17, hän värväytyi Yhdysvaltain laivastoon ja lähti koulutukseen. Sitten hän joutui suurella taistelulaivalla moniin verisiin taisteluihin Tyynellämerellä. Hänen laivansa vaurioitui vakavasti, ja moni merisotilas sai surmansa tai haavoittui. Sellaisten taistelujen jälkeen Fritz palasi kotiin lomalle ja tuli takaisin opettajien koorumiimme. Koorumin neuvoja pyysi häntä puhumaan meille. Hän näytti häikäisevältä laivastonsinisessä univormussaan asianmukaisine kunniamerkkeineen. Muistan, kuinka pyysin Fritziä kertomaan, oliko hänellä mielessään mitään sellaista, mistä saattaisi olla meille hyötyä. Olimmehan suunnilleen saman ikäisiä. Ovelasti hymyillen hän vastasi: "Älkää menkö minnekään vapaaehtoisina!" En tavannut Fritziä sen jälkeen enää uudestaan, ennen kuin vasta muutama vuosi sitten, kun luin lehdestä noista samoista meritaisteluista. Mietin, mahtaisiko Fritz Hoerold yhä olla elossa, ja jos olisi, asuisiko hän jossakin Salt Lake Cityssä. Tavoitin hänet puhelimitse ja lähetin lehden hänelle. Hän ja hänen vaimonsa ilmaisivat minulle kiitoksensa. Kuultuani, ettei Fritziä ollut vielä asetettu vanhimmaksi ja ettei hän siksi ollut käynyt milloinkaan temppelissä, kirjoitin hänelle kirjeen kannustaakseni häntä tulemaan kelvolliseksi saamaan temppelisiunaukset. Näimme kaksi kertaa sattumalta toisemme ravintolassa. Hänen rakas vaimonsa Joyce yllytti minua aina: "Jatka työtäsi tämän mieheni kanssa." Hänen tyttärensä ilmaisivat hyväksyvänsä äitinsä yllytyksen. Jatkoin hänen kannustamistaan. Vain muutama viikko sitten näin lehdessä olevasta kuolinilmoituksesta, että Fritzin vaimo Joyce oli kuollut. Kuinka toivoinkaan, että olisin onnistunut paremmin yksityisessä pyrkimyksessäni saada Fritz temppeliin. Panin muistiin sisar Hoeroldin hautajaisten ajan ja paikan, järjestelin uudelleen muut tapaamiseni ja menin tilaisuuteen. Heti minut nähtyään Fritz tuli suorinta tietä luokseni. Vuodatimme kumpainenkin muutaman kyyneleen. Hän pyysi minua pitämään viimeisen puheen. Kun nousin puhumaan, katsoin Fritziä ja hänen perhettään ja sanoin: "Fritz, olen täällä tänään sen opettajien koorumin johtajana, johon sinä ja minä kerran kuuluimme." Esitin hänelle, kuinka hänestä ja hänen perheestään voisi tulla "iankaikkinen perhe" temppelitoimitusten kautta – ja lupasin suorittaa nuo toimitukset, kun niiden aika koittaisi. Liikutuksen kyyneleitä pidätellen päätin puheeni sanomalla Fritzille hänen perheensä ja kaikkien läsnä olevien kuullen ja nähden: "Fritz, rakas ystäväni ja merisotamiestoverini, sinulla on rohkeutta, sinulla on päättäväisyyttä. Olit valmis uhraamaan henkesi maasi puolesta vaaran aikana. Nyt, Fritz, sinun on noudatettava pursimiehen vihellystä: 'Kaikki laivaan – ankkurit ylös.' Matkasi korotukseen alkaa. Joyce on siellä odottamassa sinua. Tiedän, että rakkaat lapsesi ja lastenlapsesi rukoilevat puolestasi. Fritz, opettajien koorumisi johtajana kauan sitten pyrin nyt koko sydämestäni ja sielustani varmistamaan, ettet jää laivasta, joka vie sinut ja rakkaasi selestiseen kirkkauteen." Tervehdin häntä laivaston tapaan. Fritz nousi ja vastasi tervehdykseen. Veljet, olkaamme kaikki kuuliaisia helposti muistettavalle säeparille: "Täytä velvollisuutesi parhaasi mukaan. Jätä loput Herran huomaan." Tätä rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. LK 107:99. 2. 1. Ne. 3:7. 3. LK 84:88. 4. LK 18:10. 5.Deseret News Semiweekly, 6. elokuuta 1878, s. 1. 6. 1. Piet. 3:15.