"Näytä sinä – – hyvää esimerkkiä" Presidentti Thomas S. Monson ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa "Täyttäkää mielenne totuudella. Täyttäkää sydämenne rakkaudella. Täyttäkää elämänne palvelulla." Kirkon Apuyhdistyksen ylimmän johtokunnan sykähdyttävät sanomat ovat innoittaneet meitä tänä iltana. Heidän vetoomuksensa, että me kaikki olisimme lujia ja järkkymättömiä, on viisas neuvo – jotta voisimme kohdata oman aikamme levottomuudet ja todellakin olla kestävyyden linnoituksia muutosten meren keskellä. Tarkastelkaamme niitä viisaita sanoja, jotka apostoli Paavali kirjoitti rakkaalle Timoteukselle: "Pyhä Henki sanoo selvästi, että viimeisinä aikoina jotkut luopuvat uskosta ja alkavat seurata eksyttäviä henkiä ja pahojen henkien opetuksia. He luottavat tekopyhiin valehtelijoihin, joiden omassatunnossa on polttomerkki."1 Sitten Paavali esitti Timoteukselle innoittavan kehotuksensa – joka sopii aivan yhtä hyvin meille jokaiselle: "Näytä sinä uskoville hyvää esimerkkiä puheissasi ja elämäntavoissasi, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa."2 Teille rakkaille sisarille, jotka olette kokoontuneina konferenssikeskukseen sekä kokouspaikkoihin eri puolilla maailmaa, haluan esittää kolmiosaisen reseptin, joka voi palvella erehtymättömänä oppaana tämän apostoli Paavalin esittämän haasteen täyttämisessä: 1. Täyttäkää mielenne totuudella. 2. Täyttäkää sydämenne rakkaudella. 3. Täyttäkää elämänne palvelulla. Ensimmäiseksi,täyttäkää mielenne totuudella. Me emme löydä totuutta ryömimällä erheessä. Totuuden löytää etsimällä ja tutkimalla Jumalan ilmoitettua sanaa ja elämällä sen mukaan. Me omaksumme erheen, kun olemme kanssakäymisissä erheen kanssa. Me opimme totuutta, kun olemme tekemisissä totuuden kanssa. Maailman Vapahtaja opetti: "– – etsikää parhaista kirjoista viisauden sanoja, etsikää tietoa tutkistelun ja myös uskon kautta."3Hän lisäsi: "Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän – ja nehän juuri todistavat minusta."4 Vapahtaja pyytää meitä jokaista: "Opi minusta ja kuuntele minun sanojani; vaella Henkeni nöyryydessä, niin sinulla on oleva rauha minussa."5 Pioneeriaikana elänyt Catherine Curtis Spencer oli ihminen, joka oli esimerkki tänä iltana kuullusta kehotuksesta olla luja ja järkkymätön ja joka täytti mielensä, sydämensä ja sielunsa totuudella. Hänen miehensä Orson Spencer oli herkkä, hyvän kasvatuksen saanut mies. Catherine oli varttunut Bostonissa ja oli sivistynyt ja hienostunut. Hän synnytti kuusi lasta. Hänen heikko terveytensä horjui kylmyyden ja muiden vaikeuksien vuoksi, joita he kohtasivat lähdettyään Nauvoosta. Vanhin Spencer kirjoitti vaimonsa vanhemmille ja kysyi, voisiko Catherine palata asumaan heidän luokseen siksi aikaa, kunnes vanhin Spencer saisi lännessä kodin kuntoon vaimoaan varten. Vanhempien vastaus kuului: "Jos hän kieltää halpamaisen uskonsa, niin hän voi palata – mutta ennen sitä hän ei voi tulla." Sisar Spencer ei suostunut kieltämään uskoaan. Kun hänen vanhempiensa kirje luettiin hänelle, hän pyysi miestään hakemaan Raamattunsa ja lukemaan hänelle Ruutin kirjasta seuraavan kohdan: "Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani."6 Ulkona raivosi myrsky, vankkurien suojapeite vuoti, ja ystävät kannattelivat astioita sisar Spencerin pään yläpuolella, jotta hän pysyisi kuivana. Näissä oloissa ja ilman ainuttakaan valituksen sanaa hän sulki silmänsä viimeisen kerran. Vaikkei meitä välttämättä pyydetäkään luopumaan hengestämme, niin muistakaamme, että Herra kuulee meidän hiljaiset rukouksemme. Hän, joka panee merkille meidän huomaamattomat tekomme, palkitsee meidät julkisesti, kun tulee sen aika. Me elämme rauhatonta aikaa. Tulevaisuus on usein tuntematonta; siksi meidän kannattaa valmistautua epävarmuuteen. Tilastot osoittavat, että jossakin vaiheessa – aviomiehenne sairauden tai kuoleman tai taloudellisten syiden vuoksi – saatatte huomata, että tehtävänänne on hankkia perheelle elanto. Kehotan teitä hartaasti jatkamaan opiskeluanne ja hankkimaan hyödyllisiä taitoja, jotta hätätapauksen yllättäessä olisitte valmiita hankkimaan elannon. Kykynne lisääntyvät, kun tutkitte ja opiskelette. Pystytte paremmin tukemaan lapsianne heidän opinnoissaan, ja teillä on mielenrauha siitä tiedosta, että olette valmistautuneet mahdollisten tilanteiden varalle, joita elämässä saattaa tulla eteen. Valaistakseni reseptimme toista osaa – nimittäin,täyttäkää sydämenne rakkaudella– käännyn Apostolien tekoihin muistiin merkityn kauniin kertomuksen puoleen, jossa kerrotaan opetuslapsesta nimeltään Tabita eli Dorkas, joka asui Joppessa. Häntä kuvailtiin naiseksi, joka "teki paljon hyvää ja avusti köyhiä runsain määrin". "Noihin aikoihin hän sairastui ja kuoli, ja hänet pestiin ja kannettiin kattohuoneeseen. – – kun opetuslapset kuulivat Pietarin olevan siellä, he lähettivät kaksi miestä viemään hänelle sanan: 'Tule kiireesti meidän luoksemme.' Pietari lähti heti miesten mukaan. Kun hän tuli paikalle, hänet vietiin kattohuoneeseen, ja leskivaimot kerääntyivät hänen ympärilleen ja näyttivät itkien hänelle paitoja ja muita vaatteita, jotka [Tabita] oli tehnyt ollessaan vielä heidän kanssaan. Pietari käski kaikkien poistua. Hän polvistui ja rukoili. Sitten hän kääntyi vainajan puoleen ja sanoi: 'Tabita, nouse!' Nainen avasi silmänsä, ja nähdessään Pietarin hän nousi istumaan. Pietari ojensi hänelle kätensä ja auttoi hänet jalkeille. Sitten Pietari kutsui huoneeseen lesket ja kaikki pyhät, ja he saivat nähdä, että Tabita oli elossa. Tapahtumasta levisi tieto ympäri Joppea, ja monet uskoivat nyt Herraan."7 Minulle se, mitä pyhät kirjoitukset mainitsevat Tabitasta kuvaillen häntä naiseksi, joka "teki paljon hyvää ja avusti köyhiä runsain määrin", luonnehtii Apuyhdistyksen perustavaa laatua olevia tehtäviä: kärsivien auttaminen, köyhistä huolehtiminen ja kaikki siihen sisältyvä. Apuyhdistyksen sisaret, te todellakin olette armon enkeleitä. Tästä on suuressa mittakaavassa osoituksena se humanitaarinen apu, jota annetaan viluisille, nälkäisille ja kärsiville, missä ikinä heitä onkin. Teidän työnne on myös hyvin merkittävää seurakunnissamme, vaarnoissamme ja lähetyskentillämme. Kirkon jokainen piispa voisi todistaa tästä totuudesta. Muistan, kuinka minulla oli nuorena diakonina osa seurakuntaa vastuullani paastosunnuntaiaamuina, ja annoin jokaiselle perheelle pienen kirjekuoren, odotin, kunnes kuoreen oli pantu lahjoitus, ja palautin kuoren sitten piispalle. Kerran eräs vanha jäsen, veli Wright, joka asui yksin, toivotti minut ovella tervetulleeksi. Ikääntynein käsin hän hypisteli kirjekuoren auki ja pani sinne pienen summan. Hänen silmänsä kimalsivat selvästi, kun hän antoi lahjoituksensa. Hän pyysi minua istumaan ja kertoi sitten minulle ajasta vuosia aikaisemmin, kun hänen ruokakomeronsa oli ollut aivan tyhjä. Nälissään hän oli rukoillut taivaalliselta Isältä ruokaa syötäväkseen. Pian sen jälkeen hän oli katsonut ulos etuikkunastaan ja nähnyt jonkun tulevan ovelleen vetäen takanaan punaisia rattaita. Se oli Apuyhdistyksen johtaja sisar Balmforth, joka oli vetänyt rattaita miltei kilometrin, rautatiekiskojen yli ja hänen ovelleen. Rattaat olivat täpötäynnä ruokaa, jota oli kerätty seurakunnan Apuyhdistyksen sisarilta ja jolla sisar Balmforth täytti veli Wrightin keittiön hyllyt. Veli Wright kuvaili minulle sisar Balmforthin olleen kuin "taivaasta lähetetty enkeli". Sisaret, te olette rakkauden ruumiillistuma. Te kirkastatte kotinne, te johdatte lapsianne ystävällisyydellä, ja vaikka aviomiehenne kenties onkin kodin pää, te olette varmastikin kodin sydän. Yhdessä toinen toistanne kunnioittaen ja velvollisuudet jakaen te muodostatte voittamattoman parin. Minusta on merkittävää, että kun lapset tarvitsevat huolenpitoa ja hellää huomiota, he kääntyvät teidän – äitiensä – puoleen. Jopa harhaan kulkenut poika tai välinpitämätön tytär huomatessaan, että hänen on tarpeen palata perheen huomaan, tulee miltei väistämättä äidin luo, joka ei ole koskaan antanut periksi lapsensa suhteen. Äidin rakkaus tuo lapsesta esiin sen, mikä hänessä on parasta. Teistä tulee esikuva, jota lapsenne voivat seurata. Ensimmäinen sana, jonka lapsi oppii ja lausuu, on tavallisesti tuo hellä sana, "äiti". Minusta on merkittävää, että kun sodan taistelutantereella tai rauhan vallitessa kuolema on saamaisillaan otteen nuorukaisesta, hänen viimeinen sanansa on tavallisesti "äiti". Sisaret, kuinka ylevä tehtävä teillä onkaan. Todistan, että teidän sydämenne on täynnä rakkautta. Reseptimme kolmannen osan kohdalla – nimittäin,täyttäkää elämänne palvelulla– mainitsen kaksi erillistä esimerkkiä. Ensimmäinen kertoo opettajasta ja siitä syvällisestä vaikutuksesta, joka hänellä on ollut niiden elämään, joita hän opetti, kun taas toinen kertoo lähetyssaarnaaja-avioparista, jonka palvelutyö auttoi tuomaan evankeliumin valon niille, jotka olivat eläneet hengellisessä pimeydessä. Monia vuosia sitten oli eräs nuori sisar, nimeltään Baur Dee Sheffield, joka opetti Nuorissa Naisissa. Hänellä ei ollut omia lapsia, vaikka hän ja hänen miehensä niitä suuresti toivoivatkin. Tämä sisar ilmaisi rakkauttaan omistautumalla ainutlaatuisille nuorille naisilleen, joille hän joka viikko opetti iankaikkisia totuuksia ja elämäntaitoja. Sitten tuli sairaus ja sitä seurasi kuolema. Hän oli vasta 27-vuotias. Joka vuosi kaatuneiden muistopäivänä Baur Deen luokan tytöt menivät rukoilemaan opettajansa haudalle vieden sinne aina kukkia ja pienen kortin, jossa luki: "Baur Deelle, tytöiltäsi". Aluksi haudalla kävi 10 tyttöä, sitten viisi, sitten kaksi ja lopulta vain yksi, joka käy edelleen jokaisena kaatuneiden muistopäivänä ja asettaa haudalle kukkakimpun ja kortin, jossa aina lukee: "Baur Deelle, tytöiltäsi". Eräänä vuonna, miltei 25 vuotta Baur Deen kuoleman jälkeen, se ainoa "hänen tytöistään", joka edelleen kävi hänen haudallaan, huomasi, että hän olisi kaatuneiden muistopäivänä poissa paikkakunnalta, ja hän päätti käydä opettajansa haudalla muutamaa päivää aikaisemmin. Hän oli kerännyt kukkaset, sitonut ne nauhalla, kiinnittänyt mukaan kortin ja oli juuri pukemassa takkia ylleen lähteäkseen, kun ovikello soi. Hän avasi oven ja häntä tervehti toinen hänen kotikäyntisisaristaan, Colleen Fuller, joka kertoi, että hänellä oli ollut vaikeuksia löytää yhteistä aikaa kotikäyntitoverinsa kanssa, ja niinpä hän oli päättänyt tulla yksin ja etukäteen ilmoittamatta yrittäen saada kotikäynnit tehdyiksi ennen kuukauden loppumista. Kun Colleen kutsuttiin sisään, hän huomasi takin ja kukat ja pyysi anteeksi sitä, että hän ilmeisesti häiritsi tämän sisaren suunnitelmia. "Voi, ei se mitään", vastaus kuului. "Olin vain lähdössä hautausmaalle viemään kukkia sellaisen sisaren haudalle, joka oli opettajani Nuorissa Naisissa ja jolla oli syvä vaikutus minuun ja muihin tyttöihin, joita hän opetti. Alun perin meistä kymmenkunta kävi hänen haudallaan joka vuosi ilmaisten rakkautemme ja kiitoksemme hänelle, mutta nykyään minä edustan ryhmäämme." Colleen kysyi: "Oliko opettajanne nimi mahdollisesti Baur Dee?" 'Olipa hyvinkin', vastaus kuului. 'Kuinka tiesit?' Ääni värähtäen Colleen kertoi: "Baur Dee oli tätini – äitini sisar. Jokaisena kaatuneiden muistopäivänä hänen kuolemansa jälkeen perheemme on löytänyt hänen haudaltaan kukkakimpun ja kortin, joka on Baur Deen tytöiltä. Perheemme on aina halunnut tietää, keitä nämä tytöt ovat, jotta voisimme kiittää heitä Baur Deen muistamisesta. Nyt voin kertoa heille." Amerikkalainen kirjailija Thornton Wilder on sanonut: "Korkein kunnianosoitus kuolleille ei ole murhe vaan kiitollisuus." Puheeni päätteeksi vielä toinen esimerkki palveluntäyteisestä elämästä – Juliusz ja Dorothy Fussekin lähetystyökokemus. Heidät kutsuttiin palvelemaan 18 kuukautta lähetystyössä Puolassa. Veli Fussek oli syntynyt Puolassa. Hän osasi kieltä. Hän rakasti kansaa. Sisar Fussek oli syntynyt Englannissa, ja hän tiesi Puolasta vähäsen muttei sen kansasta mitään. Herraan luottaen he lähtivät suorittamaan tehtäväänsä. Elinolot olivat alkeelliset, työ yksinäistä ja heidän tehtävänsä suunnaton. Siihen aikaan Puolassa ei ollut täydellisesti järjestettyä lähetyskenttää. Fussekien tehtävänä oli valmistaa tietä, niin että lähetyskenttää voitaisiin laajentaa ja se voitaisiin järjestää pysyväksi, jotta muita lähetyssaarnaajia voitaisiin kutsua palvelemaan, ihmisiä voitaisiin opettaa, käännynnäisiä kastaa, seurakuntia perustaa ja kappeleita rakentaa. Vaipuivatko vanhin ja sisar Fussek epätoivoon, koska heidän tehtävänsä oli niin suunnaton? Eivät hetkeksikään. He tiesivät, että heidän kutsunsa oli tullut Jumalalta, he rukoilivat Hänen jumalallista apuaan ja omistautuivat työhönsä kokosydämisesti. He viettivät Puolassa eivät vain puolitoista vuotta vaan he palvelivat viisi vuotta. Kaikki edellä mainitut tavoitteet saavutettiin. Tämä tuli esille erään aikaisemmin pidetyn kokouksen jälkeen, jossa vanhimmat Russell M. Nelson, Hans B. Ringger ja minä vanhin Fussekin kanssa tapasimme Puolan hallituksen ministerin Adam Wopatkan, ja kuulimme hänen sanovan: "Teidän kirkkonne on tervetullut tänne. Voitte rakentaa rakennuksianne ja lähettää lähetyssaarnaajianne. Olette tervetulleita Puolaan. Tämä mies", hän jatkoi osoittaen Juliusz Fussekia, "on palvellut kirkkoanne hyvin, samoin hänen vaimonsa. Voitte olla kiitollisia heidän esimerkistään ja heidän työstään." Tehkäämme Fussekien lailla se, mitä meidän tulee tehdä Herran työssä. Silloin voimme yhdessä Juliusz ja Dorothy Fussekin kanssa toistaa Psalmin sanat: "Minä saan avun Herralta."8 Rakkaat sisaret, te todellakin olette hyvänä esimerkkinä uskoville. Siunatkoon taivaallinen Isämme teitä jokaista, naimisissa olevia ja yksinäisiä, kodeissanne, perheissänne, omassa elämässänne – jotta ansaitsisitte maailman Vapahtajan kunniakkaan tervehdyksen: "Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija."9Tätä rukoilen teitä siunaten, Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. 1. Tim. 4:1–2. 2. 1. Tim. 4:12. 3. LK 88:118. 4. Joh. 5:39. 5. LK 19:23. 6. Ruut 1:16. 7. Ap. t. 9:36–42. 8. Ps. 121:2. 9. Matt. 25:21.