Askel kerrallaan Vanhin Joseph B. Wirthlin kahdentoista apostolin koorumista "Meidän ei tarvitse tulla täydellisiksi tänään. Meidän ei tarvitse olla parempia kuin joku muu. Meidän ei tarvitse muuta kuin tehdä parhaamme." Rakkaat veljeni ja sisareni, minulle on suuri etuoikeus seistä tässä tänään ja lausua todistukseni palautetun evankeliumin totuudesta. Olemme juuri kuulleet vanhin David B. Haightia – 95-vuotiasta. Toivon vain, että oma muistini on tuossa iässä edes puoliksi niin hyvä kuin hänen – jos elän niin kauan. Iloitsen pyhien koolla olosta. Taivaat riemuitsevat, kun ne, jotka rakastavat ja kunnioittavat Jeesuksen Kristuksen nimeä, kokoontuvat yhteen palvelemaan Jumalaa Hänen nimessään joko vaatimattomissa kodeissa tai tuhatlukuisina valtavissa saleissa. Meillä kaikilla on elämässä erilaisia kokemuksia. Kun toisten sydän on tänään täynnä iloa, toisista tuntuu kuin heidän sydämensä voisi pakahtua murheesta. Toisista tuntuu kuin maailma olisi heidän helmisimpukkansa, toisista tuntuu kuin he itse olisivat helmisimpukka, joka nostetaan merestä, väännetään auki ja josta ryöstetään kaikki, mikä heille on arvokasta. Olipa asemanne mikä tahansa, olipa emotionaalinen tai hengellinen mielentilanne mikä tahansa, haluan antaa teille neuvoja, joille saattaa olla käyttöä riippumatta siitä, missä olette matkallanne tämän kuolevaisen elämän läpi. Epäilemättä meillä on paljon kiitollisuuden aihetta. Ja luulen, että jos mietimme saamiamme siunauksia, unohdamme joitakin huolenaiheistamme. Varmastikin koette mielenrauhaa ja iloa, kun käsitätte, mitä siunauksia meillä on kirkkona ihanan presidenttimme, presidentti Gordon B. Hinckleyn, johtaessa sitä. Siitä on meille hyvin paljon apua. Luin hiljattain Erik Weihenmayerista, 33-vuotiaasta miehestä, jonka unelmana oli nousta Mount Everestille – saavutus, joka on mahdoton monille maailman parhaistakin kiipeilijöistä. Itse asiassa, lähes 90 prosenttia yrittäjistä ei pääse huipulle. Lämpötila laskee alle –30 Celsius-asteen. Ankaran pakkasen, noin 45 metriä sekunnissa puhaltavan tuulen, vaarallisten rotkojen ja lumivyöryjen lisäksi kiipeilijän täytyy voittaa suuriin korkeuksiin liittyviä, hapen puutteen aiheuttamia ja kenties epäpuhtaan ruoan ja vedenkin mukanaan tuomia haasteita. Vuoden 1953 jälkeen ainakin 165 kiipeilijää on kuollut yrittäessään valloittaa tätä 8 848 metriä korkeaa vuorta. Vaaroista välittämättä sadat kiipeilijät odottavat joka vuosi vuoroaan noustakseen vuorelle, Erik heidän joukossaan. Mutta Erikin ja kaikkien muiden aikaisempien nousua yrittäneiden välillä on merkittävä ero: Erik on täysin sokea. Kun Erik oli 13-vuotias, hän menetti näkönsä verkkokalvon perinnöllisen sairauden vuoksi. Vaikkei hän enää voinutkaan tehdä kaikkea sellaista, mitä halusi, hän päätti, ettei tuhlaisi elämäänsä antautumalla masennuksen ja hyödyttömyyden tunteen valtaan. Hän alkoi siis avartaa rajojaan. 16-vuotiaana Erik keksi vuorikiipeilyn. Tunnustelemalla kallion pintaa hän löysi käsilleen ja jaloilleen sijoja, joita käyttäen hän saattoi kiivetä. Kuusitoista vuotta myöhemmin hän aloitti nousunsa Mount Everestille. Kuten voitte kuvitella, hänen kiipeämisensä oli täynnä monia raastavia ja hengenvaarallisia haasteita. Mutta lopulta Erik nousi huipulle ja otti sijansa edeltäjiensä joukossa yhtenä harvoista maapallon korkeimman vuoren huipulla käyneistä. Kun Erikiltä kysyttiin, kuinka hän sen teki, hän sanoi: "Ajattelin vain kaiken aikaa – – keskity. Älä anna kaikkien epäilysten ja pelkojen ja turhautumien tulla ikään kuin tielle." Ja mikä tärkeintä, hän sanoi: "Kulje vain jokainen päivä askel kerrallaan."1 Niin, Erik valloitti Everestin yksinkertaisesti panemalla jalkansa toisen eteen. Ja hän jatkoi sitä, kunnes saavutti huipun. Kuten Erikillä, meilläkin voi olla esteitä, jotka yrittävät pidätellä meitä. Voimme jopa esittää tekosyitä sille, miksi emme voi tehdä sitä, mitä haluamme. Kun tunnemme houkutusta puolustella omaa saamattomuuttamme, voimme ehkä muistaa Erikiä, joka näkönsä menettämisestä huolimatta saavutti sen, mitä monet pitivät mahdottomana, yksinkertaisesti panemalla jalkansa toisen eteen. Vanhan sananlaskun mukaan tuhannen mailin matka alkaa ensimmäisestä askeleesta. Joskus me teemme asioista monimutkaisempia kuin on tarpeen. Emme koskaan suoriudu tuhannen mailin matkasta valittamalla sen pituutta ja vaikeutta. Me teemme matkan ottamalla joka päivä askelen toisensa jälkeen ja tekemällä niin yhä uudestaan, kunnes pääsemme määränpäähän. Tämä sama periaate soveltuu siihenkin, kuinka te ja minä voimme nousta korkeammalle hengellisyyden tasolle. Taivaallinen Isämme tietää, että meidän täytyy aloittaa nousumme siitä, missä olemme. "Kun nousette tikkaita", profeetta Joseph Smith opetti, "teidän on alettava alapäästä ja noustava ylös askelma askelmalta, kunnes pääsette ylös asti. Samoin on evankeliumin periaatteiden laita, teidän on alettava ensimmäisestä ja jatkettava, kunnes opitte kaikki korotuksen periaatteet. Mutta kestää vielä kauan senkin jälkeen, kun olette kulkeneet verhon lävitse, ennen kuin opitte ne [kaikki]."2 Taivaallinen Isämme rakastaa meitä jokaista ja ymmärtää, että tämä korkeammalle nouseminen vaatii valmistautumista, aikaa ja omistautumista. Hän ymmärtää, että me teemme aika ajoin virheitä, että kompastumme, että masennumme ja haluamme kenties jopa antaa periksi ja sanoa itsellemme, ettei se maksa vaivaa. Tiedämme, että se maksaa vaivan, sillä palkinto – joka on iankaikkinen elämä – "on suurin kaikista Jumalan lahjoista".3Ja tullaksemme kelvollisiksi meidän täytyy ottaa askel kerrallaan ja jatkaa matkaa päästäksemme niihin hengellisiin korkeuksiin, joihin pyrimme. Pyhissä kirjoituksissa esitetään iankaikkinen periaate: "Ihmistä ei vaadita juoksemaan nopeammin kuin hänen voimansa myöten antavat. Ja jälleen, on tarpeen, että hän ahkeroi, palkinnon voittaaksensa."4 Meidän ei tarvitse olla nopeita, meidän on yksinkertaisesti vain kuljettava vakaasti oikeaan suuntaan. Meidän on tehtävä parhaamme, askel kerrallaan. Nuoruudenpäivinäni pidin juoksemisesta. Vaikka teistä saattaa olla vaikea uskoa sitä, niin minä tosiaan pidin. Ja jopa voitin muutaman kilpailun. En ole enää yhtä nopea. Itse asiassa en ole varma, kuinka hyvin pärjäisin kilvassa, vaikka kilpailuun osallistuisivat vain kahdentoista koorumin jäsenet. En juokse enää kovin nopeasti. Vaikka odotankin sitä tulevaa aikaa, jolloin voin ylösnousseessa ruumiissa jälleen juosta kentällä ja tuntea tuulen leyhyttelevän hiuksiani, niin en voivottele sitä, etten voi nyt tehdä niin. Se ei olisi viisasta. Sen sijaan astun ne askeleet, jotka voin astua. Iän mukanaan tuomin rajoituksinkin pystyn yhä ottamaan askeleen kerrallaan. Taivaallinen Isäni ei odota minulta nyt muuta kuin sen, että teen, mitä voin. Eikä Hän muuta vaadi teiltäkään, vammoihinne, rajoituksiinne tai epävarmuuteenne katsomatta. John Wooden oli ehkä koko pelihistorian paras college-koripallovalmentaja. Hänellä oli neljä täysin tappiotonta kautta. Hänen joukkueensa voittivat 10 valtakunnallista mestaruutta. Kerran hänellä oli 88 peräkkäistä voittoa.5 Yksi ensimmäisistä asioista, joita valmentaja Wooden opetti pelaajilleen harjoituksissa, oli se, mitä hänen isänsä oli opettanut hänelle hänen varttuessaan maatilalla. "Älä sitä murehdi, että sinun pitäisi olla paljon parempi kuin joku muu", hänen isänsä sanoi. "Ota kyllä opiksi toisilta, mutta älä pyri pelkästään olemaan heitä parempi. Siihen et voi vaikuttaa. Sen sijaan pyri, ja pyri oikein tosissasi, olemaan paras, mitä itse voit olla. Siihen voit vaikuttaa."6 Sallikaa minun esittää kuviteltu esimerkki rakkaasta sisaresta missä tahansa seurakunnassa, sisaresta, jonka lapset ovat täydellisiä eivätkä milloinkaan häiritse kirkossa. Hän tutkii sukunsa 20. sukupolvea, pitää kotinsa moitteettomassa järjestyksessä, on opetellut ulkoa Markuksen evankeliumin ja kutoo villapaitoja Romanian orpolapsille. Aikomukseni ei ole tietenkään halventaa tällä mitään näistä jaloista tavoitteista. Kun teillä on kiusaus nostaa kätenne ylös ja luovuttaa tämän rakkaan sisaren tähden, niin muistakaa, että te ette kilpaile hänen kanssaan sen enempää kuin minäkään kilpailen kahdentoista koorumin jäsenten kanssa 50 metrin pikamatkan voitosta. Teidän ei tarvitse huolehtia muusta kuin siitä, että teette parhaanne. Ja kuinka se onnistuu? Pidätte katseenne niissä tavoitteissa, jotka merkitsevät elämässä eniten, ja kuljette niitä kohti askel kerrallaan. Tiedän, että monista polku tuntuu vaikealta ja tie pimeältä, mutta meitä ei ole jätetty ilman opasta kuten ei urheaa vuorikiipeilijä Erikiäkään. Meillä on pyhät kirjoitukset, joissa on Jumalan sana ihmiskunnalle kautta aikain. Kun me iloitsemme Jumalan sanasta, me avaamme mielemme iankaikkisille totuuksille ja sydämemme Pyhän Hengen lempeille kuiskauksille. Jumalan sana, niin pyhissä kirjoituksissa kuin elävien profeettojen kertomana, on totisesti lamppu, joka valaisee askeleemme ja on valo meidän matkallamme.7 Kun luemme ennen meitä eläneistä suurista sieluista, saamme tietää, että heilläkin on ollut masennuksen ja murheen aikoja. Saamme tietää, että he ovat kestäneet vaikeuksista huolimatta, vastoinkäymisestä huolimatta, toisinaan jopa omista heikkouksistaankin huolimatta. Saamme tietää, että hekin ovat kiiruhtaneet eteenpäin askel kerrallaan. Voimme olla niiden vanhurskaiden sielujen kaltaisia, joista Lehi puhui ja jotka "tarttuivat rautakaiteen päähän; ja he kiiruhtivat eteenpäin pimeyden sumun läpi – – kunnes pääsivät syömään puun hedelmiä."8 Meillä on myös elävä profeetta, presidentti Gordon B. Hinckley. Hän antaa meille neuvoja ja profeetallista ohjausta meidän aikanamme. Profeetan neuvojen ja omien rukousten avulla voimme yltää taivaisiin ja olla henkilökohtaisesti yhteydessä Jumalaan. Uskon kautta itse taivaskin voi järkkyä meidän hyväksemme. Ovet avautuvat, ja vastauksia saadaan. Ajatelkaa Joseph Smithiä, joka nuorena poikana hämmentävien ja ristiriitaisten äänten ympäröimänä halusi tietää, mikä kaikista kirkoista olisi oikea ja tosi. Hänkin tunsi olevansa sokea – oman aikansa pimeyden ympäröimä. Luettuaan Jaakobin kirjettä Uudesta testamentista hän uskoi muinaista apostolia, joka sanoi: "Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta."9Joseph uskoi näihin sanoihin, ja eräänä kevätaamuna 1820 hän vetäytyi lehtoon kohottaakseen sielunsa rukoukseen ja pyytääkseen taivaalliselta Isältään viisautta. Vastaus Josephin rukoukseen täytti hänet valolla ja ohjauksella. Taivaallinen Isämme ja Hänen rakas Poikansa ilmestyivät hänelle. Heidän ohjauksensa pyyhki pois synkän pimeyden, joka oli vallannut hänet ja uhannut hävittää hänet. Se pyyhki ainiaaksi pois hänen epätietoisuutensa. Tuosta hetkestä aina marttyyrikuolemaansa asti liki neljännesvuosisata myöhemmin Joseph Smith kulki uskollisesti sitä polkua, jonka Isä ja Poika olivat hänelle näyttäneet. Ajatelkaa, kuinka piinallisia hänen päivänsä olivat. Ajatelkaa sitä kärsimystä ja vainoa, joka hänen oli kestettävä. Ja kuitenkin hän jatkoi askel askeleelta milloinkaan luovuttamatta, milloinkaan epäilemättä sitä, etteikö hänen taivaallinen Isänsä huolehtisi lopusta, jos hän vain itse tekisi mitä pystyi. Veljeni ja sisareni, aikamme täällä on hyvin arvokasta ja se on hyvin lyhyt. Kuinka hyvin ymmärränkään profeetta Jaakobia, joka sanoi: "Elämämme on kulunut, kuin"10se olisi ollut meille unta. Aivan liian pian aikamme päättyy. Niin kauan kuin voimme – kun meillä vielä on aikaa saattaa työmme päätökseen – vaeltakaamme oikeaan suuntaan, askel kerrallaan. Se on kyllin helppoa. Meidän ei tarvitse tulla täydellisiksi tänään. Meidän ei tarvitse olla parempia kuin joku muu. Meidän ei tarvitse muuta kuin tehdä parhaamme. Vaikka saatatte tuntea itsenne väsyneiksi, vaikka ette aina pystyisi näkemään tietä, niin tietäkää, että teidän taivaallinen Isänne ei milloinkaan hylkää vanhurskaita seuraajiaan. Hän ei jätä teitä lohduttomiksi. Hän on rinnallenne, niin, Hän opastaa teitä tienne joka askeleella. Kuunnelkaa näitä presidentti Joseph Fielding Smithin kirjoittamia kauniita sanoja, joilla hän kuvaa tätä elämää. Onko vaikea ties, Jyrkät rintehet nuo Eessäs kohoaa ohdakkeineen? Kivet haavoja lyö, Kun sä vaivalla käyt Päivän helteessä korkeuteen? Sydän uupunut lie, Sielu yksinäinen? Eikö huoliisi lohtua näy? Raskas taakkako myös, Jonka harteilles sait, Eikä ainutkaan auttamaan käy? Ole rohkea vain, Kun sä matkahan käyt. Joku vastaan sua lähetettiin. Ylös silmäsi luo, Tartu käteensä vain; Hän vie uusihin korkeuksiin. Näet: puhdas on maa, Vaiva päättynyt on, Eikä synti sua valtaansa saa. Kätes anna sä vain, Kaikki muu taakse jää; Kanssaan sinne Hän sun johdattaa.11 Rukoilen hartaasti, että meillä olisi rohkeutta alkaa nousta omalle Mount Everestillemme, että edistyisimme elämän matkalla askel kerrallaan, kunnes saavutamme sen, mikä meissä on parasta. Taivaallinen Isämme elää ja Hän tuntee meistä jokaisen ja rakastaa meitä jokaista. Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, kaikkien Vapahtaja ja Lunastaja ja todellakin Rauhan Ruhtinas. Joseph Smith on palautuksen profeetta, ja presidentti Gordon B. Hinckley on meidän profeettamme, näkijämme ja ilmoituksensaajamme maan päällä tänä päivänä. Lausun tämän todistuksen, ja todistukseni teille on, että tulette olemaan onnellisia ja tyytyväisiä, jos vain teette parhaanne. Tämä on rukoukseni Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. "Everest Grueling for Blind Man",Deseret News, 5. kesäkuuta 2001, s. A12; ks. myös Karl Taro Greenfeld, "Blind to Failure",Time, 18. kesäkuuta 2001. 2.Profeetta Joseph Smithin opetuksia, toim. Joseph Fielding Smith, 1985, s. 345. 3. LK 14:7. 4. Moosia 4:27. 5. http://www.coachwooden.com/ bio.shtml. 6. http://www.coachwooden.com/ bodysuccess.shtml. 7. Ks. Ps. 119:105. 8. 1. Ne. 8:24. 9. Jaak. 1:5. 10. MK Jaak. 7:26. 11. "Onko vaikea ties?"MAP- lauluja, 72.