Nöyryyden voima PIISPA RICHARD C. EDGLEY ensimmäinen neuvonantaja johtavassa piispakunnassa Kirkon voima on sen miljoonissa nöyrissä jäsenissä, jotka pyrkivät joka päivä tekemään Vapahtajan tahdon. Jokin aika sitten ylipappien koorumini kokouksessa opettaja aloitti oppiaiheen pyytämällä meitä kaikkia vastaamaan kysymyk-seen, kuka on sankarimme ja miksi. Kukin jäsen vastasi vuorollaan, eivätkä vastaukset olleet odottamattomia. Joku mainitsi tietenkin Vapahtajan, maailman Lunastajan. Joku toinen puhui Abraham Lincolnista, joka vapautti orjat, johti Yhdysvallat läpi sisällissodan ja lopulta yhdisti maan. Myös profeetta Joseph Smith ja rakas nykyinen profeettamme Gordon B. Hinckley mainittiin. Toisten nimetessä sankareitaan olin mielessäni samaa mieltä ja myönsin kaikkien näiden miesten olevan jäljittelemisen arvoisia ja ajattelin, että minusta tulisi parempi ihminen, jos minulla olisi joitakin niistä ominaisuuksista, joiden ansiosta nuo miehet olivat suuria. Kun tuli minun vuoroni vastata, käännyin oikealla puolellani muutaman tuolin päässä olevan veljen puoleen ja sanoin: ”Minun sankareitani ovat Ken Sweatfield ja hänen vaimonsa Jo Ann.” Olen seurannut 20 vuoden ajan, kuinka Ken ja Jo Ann hoitavat koomassa olevaa poikaansa kaikella sillä rakkaudella ja kärsivällisyydellä, jota vanhemmat suinkin voivat osoittaa. Olen usein pohtinut niitä särkyneitä toiveita ja unelmia, joita heillä varmaankin oli Shaneen nähden ennen kuin hän joutui hirveään auto-onnettomuuteen vain kaksi viikkoa ennen kuin hänen oli määrä aloittaa lähetystyö Leedsissä Englannissa. Olen nähnyt, kuinka Ken ja Jo Ann vievät Shanen aurinkoon tai työntävät häntä pyörätuolissa kotinsa lähikaduilla kuvaillen hänelle maisemia, toivoen, että hän kuulisi ja tuntisi, ja toivoen, että raikas ilma ja aurinko valaisisivat hänen hyvin hiljaista henkeään. Heillä ei ole ollut tästä hoidosta 20 vuoteen lomaa ja vain harvoja vapaailtoja, mutta heillä on aina ollut uskon, myönteisyyden ja kiitollisuuden henki – he eivät ole milloinkaan olleet vihaisia, epätoivoisia eivätkä ole epäilleet Jumalan tarkoituksia. Sitten käännyin vasemmalla puolellani olevan veljen puoleen ja sanoin: ”Jim Newton ja hänen vaimonsa Helenkin ovat sankareitani.” Pian sen jäl-keen kun Jimin ja Helenin poika Zach oli saanut lähetystyökutsunsa Peruun, hän joutui auto-onnettomuuteen. Kuultuani onnettomuudesta kiiruhdin sairaalaan toivoen saavani kuulla, että Zach oli hengissä ja toipuisi. Vanhemmat selittivät mitä kunnioitusta herättävimmällä ja rauhallisimmalla tavalla, että Zach suorittaisi lähetystyönsä nyt verhon toisella puolella. Nähdessäni näiden kahden vahvan vanhemman tyynen varmuuden käsitin, että tuskasta ja ahdistuksesta huolimatta heillä oli rauhaa, joka voi tulla ainoastaan syvällisestä ja kestävästä uskosta rakastavaan Isään ja sovittavaan Vapahtajaan. Minun uskoni vahvistui, ja heidän innoituksensa kautta päättäväisyyteni noudattaa heidän esimerkkiään samanlaisissa koettelemuksissa ja murhenäytelmissä vahvistui. Olisin voinut vastata myös, että sankareitani ovat Tom Abbott ja hänen poikansa John, uskolliset kotiopettajani, jotka eivät ole milloinkaan laiminlyöneet kotiopetustehtäväänsä, vaikka perhettämme onkin usein vaikea tavoittaa kotoa. Olisin voinut mainita kymmeniä muitakin, joita ihailen ja voisin sanoa sankareiksini. Monilla ei ole niin sanottuja korkeita tai huomattavia kutsumuksia kirkossa, mutta he kaikki ovat kelvollisia mihin tahansa asemaan. Kukaan heistä ei ole laajalti tunnettu kirkon jäsenten keskuudessa, mutta kaikki ovat, siitä olen varma, nimeltä tunnettuja taivaalliselle Isällemme. Silloin kun pääsen oman seurakuntani sakramenttikokoukseen, vaivun usein mietteisiini katsellessani seurakuntaa ja nähdessäni samat kasvot sunnuntaista toiseen. Joitakuita olen nähnyt sakramenttikokouksissa säännöllisesti yli 20 vuoden ajan. Useimmat heistäkään eivät ole kirkon parrasvaloissa, mutta kaikki käyvät tunnollisesti kokouksissaan ja kohtaavat yksityisesti elämän haasteet. He ovat niitä monia jäseniä, joita näen, ihailen ja joista olen kiitollinen. He eivät tavoittele korkeaa eivätkä huomattavaa asemaa eivätkä mainetta, mutta jokainen heistä ansaitsee sijan Isämme valtakunnassa huolehtimalla jokapäiväisen elämän asioista. He tekevät jatkuvasti näkymätöntä, huomaamatonta työtä, mutta heidän nöyrästi ja vanhurskaasti tekemänsä työ on tärkeää. Heillä riittää haasteita, mutta he pystyvät löytämään katkerista kamppailuistaan sitä suloisuutta, joka on hyvin usein vastoinkäymisten äänetön seuralainen. Tämä näkymä voidaan nähdä satoja kertoja tuhansissa seurakunnissa kautta maailman. He ovat Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko. Niin, kirkon voima on sen miljoonissa nöyrissä jäsenissä, jotka pyrkivät joka päivä tekemään Vapahtajan tahdon – päivä päivältä, askel kerrallaan. Näitä nöyriä jäseniä on kaikissa kansoissa, kaikilla yhteiskunnan portailla ja kaikissa taloudellisissa olosuhteissa. He saattavat olla korkeasti koulutettuja, tai he saattavat elää vaatimatonta elämää pienissä kylissä maailman syrjäisimmillä seuduilla – mutta kaikkien sydäntä sykähdyttää elävä todistus Jeesuksesta Kristuksesta ja halu pal-vella Herraa. Ajatellessani näitä uskollisia jäseniä olen huomannut, että heillä näyttää olevan kaksi huomattavaa ominaisuutta. Ensiksi, yhteiskunnallisesta tai taloudellisesta asemastaan riippumatta he alistuvat nöyrästi Herran tahtoon. Ja toiseksi, elämän vaikeuksista ja koettelemuksista huolimatta he ovat yhä kiitollisia Jumalan siunauksista ja elämän hyvyydestä. Nöyryys ja kiitollisuus ovat todellakin kaksi onnen ominaispiirrettä. Eräästä profeetta Joseph Smithin ja Brigham Youngin kohtaamisesta kerrotaan seuraavaa. Profeetta nuhteli veli Brighamia ankarasti jonkin tehtävän laiminlyömisestä melko suuren veljien joukon läsnä ollessa. Kaikki odottivat luultavasti melko ymmällään, mitä Brigham vastaisi. Eihän Brigham, jota alettiin myöhemmin kutsua Herran leijonaksi, ollut arkalasta kotoisin. Brigham nousi hitaasti jaloilleen ja painoi vain päänsä sekä lausui sanat, jotka todella kuvaavat hänen luonnettaan ja nöyryyttään: ”Joseph, mitä haluat minun tekevän?” Tarina kertoo, että nyyhkyttäen Joseph juoksi korokkeelta, kietoi kätensä Brighamin ympärille ja sanoi tähän tapaan: ”Läpäisit kokeen, veli Brigham, läpäisit kokeen.” (Ks. Truman G. Madsen, ”Hugh B. Brown – Youthful Veteran”, New Era, huhtikuu 1976, s. 16.) Monet meistä elävät tai työskentelevät sellaisessa ympäristössä, jossa nöyryys käsitetään usein väärin ja sitä pidetään heikkoutena. Nöyryys ei sisälly monenkaan yrityksen tai laitoksen julkilausuttuihin arvoihin tai niiden johdolta toivottuihin ominaisuuksiin. Mutta kun me opimme tuntemaan sitä, kuinka Jumala toimii, nöyryyden ja alistuvan hengen voima käy ilmeiseksi. Suuruus Jumalan valtakunnassa alkaa nöyryydestä ja alistuvuudesta. Nämä toisiinsa liittyvät hyveet ovat ensimmäinen ratkaiseva askel oven avaamiseksi Jumalan siunauksille ja pappeuden voimalle. Sillä, keitä me olemme tai kuinka suuressa arvossa meitä pidetään, ei ole merkitystä. Meidän voimamme ja toivomme ovat nöyryys ja Herran tahtoon alistuminen sekä kiitollinen sydän. Herra on lausunut kirkkonsa jäsenyysvaatimuksista: ”Kaikki ne, jotka nöyrtyvät Jumalan edessä – – ja tulevat särkynein sydämin ja murtunein mielin – – [nämä ovat niitä, jotka] otettakoon kasteen kautta hänen kirk-koonsa” (OL 20:37). Ja niin me näemme kirkon jäsenistössä kaikenlaisista olosuhteista tulevien ihmisten alistuvan nöyrästi Jumalan neuvoon. Näemme huomattavan yritysjohtajan ottavan hyvillä mielin ja nöyrästi vastaan nöyrän ja joskus jopa pelokkaan kotiopettajan ja kuuntelevan hänen opetustaan. Näemme korkeasti koulutettujen noudattavan nöyrästi joskus vain vähän kouluja käyneiden piispojensa neuvoja. Näemme entisten piispojen ja vaarnanjohtajien ottavan hyvillä mielin ja nöyrästi vastaan tehtäviä opettaa Alkeisyhdistyksessä, auttaa lastenhuoneessa tai koota avustuspakkauksia lähetettäviksi tarvitseville kautta maailman. Näemme tuhansien varttuneiden avioparien jättävän mukavat kotinsa ja elävän olosuhteissa, joihin he eivät ole tottuneet, palvelevan nöyrästi köyhyyden vaivaamia ihmisiä kautta maailman-ja palvelevan sitten yhä uudestaan ja uudestaan. Näemme maailman köyhyyden vaivaamien ihmisten uhraavan nöyrästi niukasta toimeentulostaan niille, jotka ovat vieläkin köyhempiä. Ja jokainen heistä palvelee nöyrästi ja antaa omaisuudestaan kiitollisin sydämin ja ylistää Jumalaa. Kuningas Benjamin varoitti, että meidän jokaisen täytyy tulla ”lapsen kaltaiseksi, alistuvaksi, sävyisäksi, nöyräksi, kärsivälliseksi, sellaiseksi, joka on täynnä rakkautta ja halukas alistumaan kaikkeen, mitä Herra näkee hyväksi panna hänen kannettavakseen” (Moosia 3:19). Kun alistumme nöyrästi Isän tahtoon, me saamme Jumalalta voimaa – nöyryyden voimaa. Se on voimaa kohdata elämän vastoinkäymiset, rauhan voimaa, toivon voimaa, Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen rakkaudesta ja todistuksesta sykkivän sydämen voimaa, vieläpä lunastuksen voimaa. Tässä päämäärässä Vapahtaja on korkein esikuvamme nöyryyden ja alistuvuuden voimasta. Saihan Hänen alistumisensa Isän tahtoon aikaan koko historian suurimman ja jopa kaikkein voimallisimman tapahtuman. Kaikkien pyhien kirjoitusten sanoista kenties pyhimpiä ovat yksinkertaisesti: ”Älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun” (Luuk. 22:42). Meillä on siis tuhansia, jopa miljoonia, sykkiviä sydämiä – voisimme varmaan sanoa, sankareita, mutta ehkäpä soveliaampi kuvaus on vain nöyriä Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen seuraajia. Ja he vain tekevät parhaansa, kuten presidentti Hinckley on meiltä jokaiselta pyytänyt – päivä kerrallaan. Olkoon nöyrä ja alistuvainen sydän meidän voimamme Jumalalta kaikkine siihen liittyvine siunauksineen. Tämä on nöyrä rukoukseni Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.