Älä viivyttele Vanhin Henry B. Eyring kahdentoista apostolin koorumista Nefi oli oikeassa. Jumala ei anna ihmislapsille mitään käskyjä valmistamatta heille mahdollisuutta olla kuuliaisia. Olivatpa olosuhteemme kuinka vaikeita tahansa, me voimme tehdä parannuksen. Jokaisella meistä on kokemuksia määräajoista. Pelko voi saada meidät valtaansa, kun käsitämme, ettei aika ehkä riitä siihen, mitä olemme luvanneet tehdä. Mieleen tulee ajatus: "Miksen aloittanut aikaisemmin?" Herra tiesi, että meillä olisi kiusaus lykätä tämän elämämme tärkeintä valmistautumista. Useammin kuin kerran Hän varoitti meitä viivyttelystä. Hän opetti vertauksen kymmenestä morsiusneidosta, joista viisi ei täyttänyt lamppujaan sulhasen tuloa varten. Hän esitti myös vertauksen palvelijoista, jotka olivat uskottomia, koska he kuvittelivat, että heidän herransa viivyttäisi tulemistaan. Viivyttelyn seuraukset olivat murheelliset. Viidelle valmistautumattomalle morsiusneidolle kävi näin: "Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: 'Herra, Herra, avaa meille!' Mutta hän vastasi: 'Totisesti, minä en tunne teitä.'" (Matt. 25:11­12.) Uskottomille palvelijoille, jotka viivyttelivät valmistautumistaan, sanottiin: "Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen herransa tulee, hakkaa hänet kuoliaaksi ja tuomitsee hänet samaan paikkaan, jossa teeskentelijät ovat. Siellä itketään ja kiristellään hampaita." (Matt. 24:50­51.) Kiusaus lykätä parannusta ei tule ainoastaan maailman lopussa, kuten näistä pyhien kirjoitusten kohdista voisi ajatella. Tuo kiusaus näyttää olleen miltei jatkuva ajan alusta asti ja jatkuu läpi elämämme. Nuorina olemme saattaneet ajatella: "Myöhemmin on kyllä aikaa huolehtia hengellisistä asioista ­ juuri ennen lähetystyötä tai avioliiton solmimista. Hengelliset asiat ovat vanhempia ihmisiä varten." Sitten avioliiton alkuvuosina elämän, työn, laskujen ja levon tai virkistyksen hetken löytämisen paineet näyttävät vievän aikamme niin tarkoin, että Jumalan ja perheen velvollisuuksien lykkääminen tuntuu jälleen ymmärrettävältä. On helppoa ajatella: "Ehkäpä siihen on enemmän aikaa keski-iässä." Mutta aika pusertaa hellittämättä tulevinakin vuosina. Tekemistä on hyvin paljon, ja aika tuntuu kutistuvan. 55. syntymäpäivä ja 65. ja 75. eivät tunnu olevan kymmenen vuoden päässä toisistaan. Iän myötä tulee fyysisiä ja emotionaalisia haasteita. Emme tunnu saavan tunnissa aikaan niin paljon kuin silloin kun olimme nuoria. Ja on vaikeampaa olla kärsivällinen toisia kohtaan, ja muut tuntuvat vaativammilta. Silloin on houkuttelevaa jättää taas nousematta niiden nuorempina tekemiemme liittojen vaatimusten tasolle, joita on jo niin kauan laiminlyöty. Kaikki meistä eivät lankea tuohon toimettomuuden ansaan. Mutta niin monet lankeavat, että meillä jokaisella on ainakin yksi rakastamamme henkilö ja usein useampikin ­ lapsi, vanhempi, ystävä ­ joku, josta me tunnemme olevamme vastuussa, josta olemme kipeästi huolissamme. Heille on opetettu evankeliumia. He ovat tehneet liittoja. Mutta siitä huolimatta he ovat tottelemattomia tai välinpitämättömiä, huolimatta siitä tyhjyydentunteesta, jonka tiedämme heille siitä aiheutuvan. Heidän on itse valittava parannus tai synnin vankeudessa pysyminen. Kuitenkin, kun tiedämme jotakin siitä, kuinka toimettomuuden ja vastahakoisuuden ansa on rakennettu heidän mieleensä ja sydämeensä, se voi auttaa meitä kuulemaan helpommin vastauksen palavaan rukoukseemme: "Taivaallinen Isä, miten voin auttaa?" Kiusaus viivytellä tulee viholliseltamme Lusiferilta. Hän tietää, ettemme voi koskaan tuntea todellista onnea, ellei meillä ole iankaikkisen elämän toivoa tässä elämässä ja ellei tuo toive toteudu seuraavassa elämässä. Iankaikkinen elämä on suurin kaikista Jumalan lahjoista. Se on ikuista elämää perheessä taivaallisen Isän ja Jeesuksen Kristuksen kanssa ja iankaikkista lisääntymistä. Saatana haluaa meidän olevan yhtä onnettomia kuin hän on. Ja hän tietää, että meillä voi olla tuota todellista onnea vain, jos meidät pestään puhtaiksi uskon kautta Herraan Jeesukseen Kristukseen, jos teemme jatkuvasti syvällistä parannusta ja solmimme ja pidämme pyhät liitot, joita tarjotaan vain Jumalan valtuutettujen palvelijoiden kautta. Pyhät kirjoitukset vakuuttavat, että tämä vaara on olemassa: "Jos te siis olette tavoitelleet pahaa koetusaikananne, niin teidät havaitaan saastaisiksi Jumalan tuomioistuimen edessä; eikä mikään saastainen voi asua Jumalan tykönä; sen tähden teidät ikuisiksi ajoiksi hyljätään" (1. Ne. 10:21). Ja niin Saatana houkuttelee meitä viivyttelemään koko koetusaikamme ajan. Jokainen päätös lykätä parannusta antaa hänelle mahdollisuuden varastaa onni yhdeltä taivaallisen Isämme henkilapselta. Meitä kaikkia on houkuteltu lykkäämään parannusta. Tiedämme omasta kokemuksesta, että presidentti Spencer W. Kimball oli oikeassa kirjoittaessaan: "Yksi vakavimmista inhimillisistä vajavaisuuksista kaikkina aikoina on viivyttely." Hän määritteli viivyttelyn "haluttomuudeksi kantaa henkilökohtaista vastuuta nyt". (The Teachings of Spencer W. Kimball, toim. Edward L. Kimball, 1982, s. 48, kursivointi lähdeteoksessa.) Niinpä Saatana työskentelee saadakseen meidät sekä ajattelemaan, ettei meidän ole tarpeen tehdä parannusta, että sysäämään kaikenlaiset epämiellyttävät asiat tulevaisuuteen. Hän on houkutellut teitä, minua ja niitä, joita rakastamme, seuraavanlaisilla ajatuksilla: "Jumala on niin rakastava, ettei Hän varmastikaan pidä minua henkilökohtaisesti vastuussa virheistä, jotka ovat yksinkertaisesti seuraus ihmisenä olemisesta." Ja sitten, jos se pettää, mieleen tulee melko varmasti ajatus: "Velvollisuuteni voi kyllä olla tehdä parannus, mutta nyt ei ole hyvä aika aloittaa. Jos odotan, niin myöhemmin tulee parempi ajankohta." On olemassa joitakin totuuksia, jotka paljastavat nuo valheet, joiden tarkoitus on saada meidät lykkäämään parannuksentekoa. Aloittakaamme petollisella, ja niin kovin miellyttävällä, ajatuksella, ettei meidän ole tarpeen tehdä parannusta. Totuus on se, että me kaikki tarvitsemme parannusta. Jos meillä on ymmärrystä ja olemme täyttäneet kahdeksan, me kaikki tarvitsemme puhdistusta, joka tulee Jeesuksen Kristuksen sovituksen täysien vaikutusten myötä. Kun se on selvää, meitä ei voida viekoitella viivyttelemään viekkaalla kysymyksellä: "Olenko ylittänyt vakavan synnin rajan vai voinko lykätä pelkän parannuksenteon ajatuksenkin tuonnemmaksi?" Todellista merkitystä on kysymyksellä: "Kuinka voi oppia tuntemaan synnin heti alussa ja tehdä siten varhaisen parannuksen?" Toinen vastuullisuuttamme koskeva totuus on tieto siitä, että emme ole olosuhteidemme tahdottomia uhreja. Maailma yrittää vakuuttaa meille, että päinvastainen on totta: vanhempiemme vajavaisuudet ja viallinen geeniperimämme esitetään meille ikään kuin ne vapauttaisivat meidät henkilökohtaisesta vastuusta. Mutta niin vaikeita kuin olosuhteet voivatkin olla, ne eivät vapauta meitä vastuusta teoistamme ja toimettomuudestamme. Nefi oli oikeassa. Jumala ei anna ihmislapsille mitään käskyjä valmistamatta heille mahdollisuutta olla kuuliaisia. Olivatpa olosuhteemme kuinka vaikeita tahansa, me voimme tehdä parannuksen. Samalla tavalla maailma saattaisi olla taipuvainen antamaan meille anteeksi huonon käyttäytymisemme, koska lähipiirimme ihmiset käyttäytyvät huonosti. Ei ole totta, että muiden käyttäytyminen vapauttaisi meidät vastuusta omasta käyttäytymisestämme. Jumalan mittapuut meidän käyttäytymisellemme ovat muuttumattomat, yrittävätpä toiset nousta niiden tasolle tai eivät. Se käy erityisen vaikeaksi, kun muut loukkaavat meitä ja suuttumuksemme tuntuu oikeutetulta. On valhe, että suuttumus antaisi meille oikeuden loukata tai laiminlyödä vastustajiamme. Meidän tulee antaa anteeksi saadaksemme anteeksi. Jos odotamme, että he tekevät parannuksen ennen kuin me annamme anteeksi ja teemme parannuksen, annamme heidän päättää parannuksenteon lykkäämisestä puolestamme, mikä voi maksaa meidän onnemme täällä ja tulevassa elämässä. Lopuksi, olemme henkilökohtaisesti vastuullisia siksi, että Herra on antanut meille monia varoituksia. Me saamme Kristuksen Hengen syntyessämme osataksemme erottaa oikean väärästä ja voidaksemme kokea synnin ja murheen välisen yhteyden. Aikain alusta asti Hän on lähettänyt profeettoja puhumaan syntiä vastaan ja kehottamaan ihmisiä uskomaan ja tekemään parannuksen. Hän on palauttanut Jeesuksen Kristuksen evankeliumin täyteydessään profeetta Joseph Smithin kautta. Gordon B. Hinckley on Hänen elävä profeettansa, jolla on kaikki pappeuden avaimet, joiden kautta kaikki ne, jotka elävät nyt, voivat tehdä parannuksen ja valita iankaikkisen elämän. Me tulemme vastuullisiksi tänä päivänä, kun Pyhä Henki vahvistaa, että nämä sanat ovat totta. Edes henkilökohtaisen vastuun omaksuminen ei välttämättä voita kiusausta kuvitella, ettei nyt olisi oikea aika parannukseen. "Nyt" voi tuntua kovin vaikealta ja "myöhemmin" vaikuttaa paljon helpommalta. Tosiasia on, että tänään on aina parempi päivä tehdä parannus kuin minään huomispäivänä. Ensinnäkin, synnillä on heikentävät vaikutuksensa meihin. Viivyttely heikentää juuri sitä uskoa, jota tarvitsemme tehdäksemme parannuksen. Valinta jatkaa synnissä heikentää uskoamme ja vähentää oikeuttamme vaatia Pyhää Henkeä kumppaniksemme ja lohduttajaksemme. Ja toiseksi, vaikka saisimmekin anteeksi jonain myöhempänä ajankohtana, Herra ei voi palauttaa niitä hyviä vaikutuksia, joita tänään tehdyllä parannuksella olisi niihin, joita rakastamme ja joita meidän pitäisi palvella. Se on erityisen kipeää pienten lasten vanhemmille. Noina herkkinä vuosina on sellaisia mahdollisuuksia muovata ja ylentää henkeä, joita ei ehkä tule milloinkaan myöhemmin. Mutta jopa isoisä, joka on saattanut menettää mahdollisuuksia omien lastensa kanssa, voi ­ päättämällä tehdä parannuksen tänään ­ tehdä lastenlastensa hyväksi sen, mitä hän olisi kerran voinut tehdä heidän vanhempiensa hyväksi. Kun omaksumme vastuun ja tunnemme, että meidän on kiireesti tehtävä parannus, esiin saattaa nousta kysymys: "Mistä aloitan?" Jokainen elämä on ainutlaatuinen. Mutta jokaisen parannukseen kuuluu tietenkin kulku nöyrän rukouksen portin läpi. Taivaallinen Isämme voi antaa meidän tuntea täyttä syyllisyyttä synneistämme. Hän tietää katumuksemme syvyyden. Niinpä Hän voi määrätä, mitä meidän on tehtävä tullaksemme kelvollisiksi saamaan anteeksi. Vakavat synnit meidän tarvitsee tunnustaa Israelin tuomarille ja ottaa vastaan hänen ohjeensa. Rukous yksin ei siinä tapauksessa riitä. Mutta meille kaikille, olivatpa syntimme miten vakavia tahansa, rukous avaa oven parannukseen ja anteeksiantoon. Ilman totista rukousta parannus ja puhdistuminen eivät ole mahdollisia. Kun ovi avataan rukoilemalla, mahdollisuus rauhaan on olemassa. Yksi kysymys, joka meidän täytyy esittää taivaalliselle Isälle yksityisessä rukouksessa, on: "Mitä sellaista olen tänään tehnyt tai jättänyt tekemättä, mikä pahoittaa mielesi? Jos vain voin tietää, teen parannuksen koko sydämestäni, viipymättä." Sellaiseen nöyrään rukoukseen vastataan. Ja vastauksiin sisältyy varmasti varmuus, että oli parempi kysyä tänään kuin odottaa huomiseen. Todistan, että seuraavat Jumalan palvelijan kauan sitten puhumat sanat ovat totta: "Ja nyt, veljeni, minä tahtoisin, että te näin monia todistuksia saatuanne, ja nähtyänne, että pyhät kirjoitukset todistavat näistä asioista, menisitte ja kantaisitte parannuksenteon hedelmiä. Mitä tahtoisin, että te menisitte, ettekä enää paaduttaisi sydämiänne, sillä katso, nyt on teidän pelastuksenne aika ja päivä; ja jos te siis teette parannuksen ettekä paaduta sydämiänne, niin suuri lunastussuunnitelma heti astuu voimaan teidän kohdaltanne. Sillä katso, tämä elämä on aika, jossa ihmisten on valmistauduttava kohtaamaan Jumala; katso, tämän elämän aika on se päivä, jolloin ihmisten on täytettävä työnsä. Ja nyt, kuten teille aikaisemmin sanoin, koska olette näin monia todistuksia saaneet, minä sen vuoksi rukoilen teitä, ettette lykkäisi parannuksenne päivää loppuun saakka, sillä ellemme me käytä aikaamme oikein tämän elämän aikana, niin tulee tämän elämän päivän jälkeen, joka on annettu meille iankaikkisuuteen valmistautumista varten, pimeyden yö, jossa mitään työtä ei voida toimittaa. Te ette voi sanoa, kun joudutte tähän kauheaan käännekohtaan: Minä tahdon tehdä parannuksen, tahdon kääntyä Jumalani tykö. Ei, te ette voi sanoa niin, sillä samalla hengellä, jonka hallussa teidän ruumiinne on, kun te lähdette tästä elämästä, samalla hengellä on valta teidän ruumiiseenne iankaikkisessa maailmassa." (Al. 34:30­34.) On vielä yksi kiusaus, jota meidän on vastustettava. Se on antautuminen sellaisen toivottoman ajatuksen valtaan, että on liian vaikeaa ja liian myöhäistä tehdä parannus. Tunsin kerran miehen, joka olisi voinut ajatella niin ja antaa periksi. Kaksitoistavuotiaana hänet asetettiin diakoniksi. Jotkut hänen ystävistään houkuttelivat häntä aloittamaan tupakoinnin. Hänestä alkoi tuntua epämukavalta kirkossa. Hän lähti pikkukaupungistaan päättämättä kouluaan ja alkoi tehdä rakennustöitä eri puolilla Yhdysvaltoja. Hän oli raskaiden rakennustyökoneiden käyttäjä. Hän avioitui. He saivat lapsia. Avioliitto päättyi katkeraan eroon. Hän menetti lapsensa. Hän menetti silmän onnettomuudessa. Hän asui yksin täysihoitoloissa. Hän menetti kaiken, mitä omisti, paitsi sen, mikä mahtui auton tavaratilaan. Eräänä iltana, kun hän valmistautui muuttamaan vielä kerran, hän päätti keventää tuon takakontin kuormaa. Vuosien myötä kertyneen rojun alta hän löysi kirjan. Hän ei tiennyt, miten se oli sinne joutunut. Se oli Mormonin Kirja. Hän luki sen läpi, ja Henki kertoi hänelle, että se oli totta. Silloin hän tiesi, että tuolloin kauan sitten hän oli kulkenut pois Jeesuksen Kristuksen tosi kirkosta ja pois onnesta, jonka hän olisi voinut saada. Myöhemmin hänestä tuli yli 70-vuotias piirilähetystyötoverini. Kun todistin opettamillemme ihmisille Vapahtajan sovituksen voimasta, pyysin heitä katsomaan häntä. Hänet oli pesty puhtaaksi ja hänelle oli annettu uusi sydän, ja tiesin, että he näkisivät sen hänen kasvoistaan. Sanoin ihmisille, että se, mitä he näkivät, oli osoitus siitä, että Jeesuksen Kristuksen sovitus voi pyyhkiä pois kaikki synnin turmelevat vaikutukset. Se oli ainoa kerta, jolloin hän nuhteli minua. Hän sanoi minulle pimeässä sen asuntovaunun ulkopuolella, jossa olimme opettaneet, että minun olisi pitänyt sanoa ihmisille, että vaikka Jumala pystyi antamaan hänelle uuden sydämen, Hän ei ollut voinut antaa hänelle takaisin hänen vaimoaan ja lapsiaan eikä sitä, mitä hän olisi voinut tehdä heidän hyväkseen. Mutta hän ei ollut katsonut taakseen murehtien ja surkutellen sitä, mitä olisi voinut olla. Hän kulki eteenpäin uskon kannattamana kohti sitä, mitä vielä voisi tulla. Eräänä päivänä hän sanoi minulle, että edellisen yön unessa hän sai takaisin näön sokeaan silmäänsä. Hän käsitti, että uni oli välähdys tulevaisuudesta, jolloin hän kulkisi rakastavien ihmisten keskellä kirkkauden ylösnousemuksen valossa. Ilon kyyneleet valuivat pitkin tuon jättiläismäisen ja luisevan miehen syvältä uurtuneita kasvoja. Hän puhui minulle hiljaa, säteilevästi hymyillen. En muista, mitä hän sanoi nähneensä, mutta muistan, että hänen kasvonsa loistivat onnellisesta odotuksesta hänen kuvaillessaan näkemäänsä. Herran avulla ja sen ihmeellisen kirjan ansiosta, joka oli ollut takakontin pohjalla, hänelle ei ollut liian myöhäistä eikä tie ollut liian vaikea. Todistan, että Isä Jumala elää. Tiedän sen. Ja Hän rakastaa meitä. Hänen ainosyntyinen Poikansa elää. Koska Hän nousi kuolleista, mekin saamme elää jälleen. Silloin saamme nähdä niitä, joita olemme rakastaneet ja jotka ovat rakastaneet meitä. Uskon ja kuuliaisuuden kautta voimme olla ikuisesti perheyhteydessä. Kun harkitsemme, nöyrtyisimmekö sydämessämme ja tekisimmekö parannuksen, ne perheemme jäsenet verhon kumpaisellakin puolella, jotka rakastavat meitä, sanoisivat: "Älä viivyttele." Se on Vapahtajan kutsu ja Hänen pyyntönsä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.