"Meitä odottavan hyvän ylipappi" Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista Jotkin siunaukset tulevat pian, jotkin tulevat myöhemmin, jotkin tulevat vasta taivaassa ­ mutta niille, jotka omaksuvat Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, ne tulevat. Sellaisina päivinä, kun meillä on erityinen tarve saada taivaan apua, meidän on hyvä muistaa yksi niistä arvonimistä, joka annetaan Vapahtajalle heprealaiskirjeessä. Puhuen Jeesuksen tärkeämmästä tehtävästä ja siitä, miksi Hän on tärkeämmän, suurempiin lupauksiin perustuvan liiton välittäjä, kirjeen kirjoittaja ­ joka oli mitä luultavimmin apostoli Paavali ­ kertoo meille, että välitystyönsä ja sovituksensa kautta Kristuksesta tuli "meitä odottavan hyvän ylipappi".1 Jokaisella meistä on aikoja, jolloin meidän tarvitsee tietää, että asiat muuttuvat parempaan suuntaan. Moroni kutsui tätä Mormonin Kirjassa toivoksi paremmasta maailmasta.2 Mielenterveyden ja hengellisen elinvoiman kannalta jokaisen on tarpeen pystyä katsomaan eteenpäin jonkinlaiseen hengähdystaukoon, johonkin miellyttävään ja uudistavaan ja toiveita herättävään, oli tuo siunaus sitten aivan lähellä tai vielä vähän matkan päässä. Riittää, kun vain tiedämme, että voimme päästä sinne, että on se sitten kuinka lähellä tai kaukana tahansa, on olemassa lupaus meitä odottavasta hyvästä. Minun julistukseni on, että juuri tätä Jeesuksen Kristuksen evankeliumi tarjoaa meille, erityisesti hädän hetkinä. On olemassa apua. On olemassa iloa. Tunnelin päässä on todellakin valoa. Se valo on maailman valo, kirkas aamutähti, "valkeus, joka on loputon, joka ei voi koskaan pimetä".3 Hän on itse Jumalan Poika. Rakastavalla ihastuksella, joka oli kaukana Romeon ulottumattomissa, me sanomme: "Vait! mikä loisto tuolla ikkunassa?" Se on toivon paluu, ja Jeesus on aurinko.4 Jokaiselle, joka kamppailee nähdäkseen tuon valon ja löytääkseen tuon toivon, minä sanon: Älä anna periksi. Jatka yrittämistä. Jumala rakastaa sinua. Asiat muuttuvat parempaan suuntaan. Kristus tulee luoksesi tärkeämmässä tehtävässään, joka perustuu suurempien lupauksien tulevaisuuteen. Hän on sinua odottavan hyvän ylipappi. Ajattelen vastakutsuttuja lähetyssaarnaajia, jotka jättävät perheensä ja ystävänsä kohdatakseen aika ajoin hylkäämistä ja masennusta sekä ainakin aluksi koti-ikävän hetkiä ja kenties vähän pelkoakin. Ajattelen nuoria äitejä ja isiä, jotka uskollisesti perustavat perheen jo opiskeluaikana ­ tai juuri valmistuttuaan ­ ja jotka yrittävät saada rahat riittämään ja samalla toivovat, että taloudellinen tulevaisuus olisi kerran valoisampi. Samaan aikaan ajattelen muita vanhempia, jotka antaisivat kaiken omistamansa maallisen omaisuuden saadakseen harhateillä olevan lapsensa palaamaan kotiin. Ajattelen yksinhuoltajia, jotka kohtaavat kaiken tämän, mutta kohtaavat sen yksin, kohdattuaan ensin kuoleman tai avioeron, vieraantumisen tai hylkäämisen tai jonkin muun onnettomuuden, jota he eivät olleet nähneet ennalta onnellisempina aikoina eivätkä todellakaan olleet halunneet. Ajattelen niitä naimattomia, jotka haluaisivat solmia avioliiton, niitä, jotka haluaisivat lapsia mutta eivät niitä saa, niitä, joilla on tuttavia mutta hyvin vähän ystäviä, niitä, jotka surevat jonkun rakkaan kuoleman takia tai ovat sairaita. Ajattelen niitä, jotka kärsivät synnistä ­ omastaan tai jonkun muun ­ ja joiden tarvitsee tietää, että on olemassa tie takaisin ja että onnellisuus voidaan palauttaa. Ajattelen epätoivoisia ja sorrettuja, joiden mielestä elämä on mennyt ohi tai jotka nyt toivovat, että se voisi mennä ohi. Kaikille näille ja niin monille muillekin sanon: Pitäkää tiukasti kiinni uskostanne. Takertukaa toivoonne. "Rukoilkaa alati ja uskokaa."5 Aivan niin kuin Paavali kirjoitti Abrahamista, että hän "toivoi, vaikka toivoa ei ollut" eikä "ollut epäuskoinen". Hän "sai voimaa uskostaan ­ ­ varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut."6 Vaikka ette aina voi nähdä pilvissänne olevia kultareunuksia, Jumala voi, sillä Hän on etsimänne valon lähde. Hän rakastaa teitä ja Hän tuntee teidän pelkonne. Hän kuulee teidän rukouksenne. Hän on teidän taivaallinen Isänne ja Hän todellakin vuodattaa kyyneleitä yhtä paljon kuin Hänen lapsensa. Tiedän, että tästä neuvosta huolimatta jotkut teistä tuntevat todellakin olevansa aivan ymmällä kuin aavalla merellä tuon ilmauksen pelottavimmassa merkityksessä. Sekasorron keskeltä saatatte juuri nyt huutaa runoilijan lailla: "Hämärtyy. Eksyin kahlaamolta, ja kaikki muuttaa muotoaan. Mua katsoo pahat kasvot kalliolta. Oi, kuinka peloissani olenkaan."7 Ei, kysymys ei ole siitä, etten tunnustaisi elämän myrskyjä, vaan täysin ja suoraan niiden takia todistan Jumalan rakkaudesta ja Vapahtajan voimasta tyynnyttää myrsky. Muistakaa aina, että tuossa Raamatun kertomuksessa Hänkin oli siellä veden keskellä. Hän oli kaiken sen keskellä yhdessä uusimpien ja nuorimpien ja pelokkaimpien kanssa. Vain Hänellä, joka on taistellut noita uhkaavia aaltoja vastaan, on oikeus kehottaa meitä ­ samoin kuin merta ­ olemaan rauhallisia.8 Vain Hänellä, joka on ottanut vastaan tällaisten vastoinkäymisten täyden voiman, voi koskaan olla oikeus kehottaa meitä pysymään rohkeina.9 Tällaiset neuvot eivät ole huolettoman itsevarmaa kannustuspuhetta myönteisen ajattelun voimasta, vaikka maailmassa tarvitaankin paljon myönteistä ajattelua. Ei, Kristus tietää paremmin kuin kaikki muut, että elämän koettelemukset voivat olla erittäin syviä ja että me emme ole heikkoja ihmisiä, jos kamppailemme niiden kanssa. Mutta vaikka Herra välttää imeliä korulauseita, Hän nuhtelee niitä, jotka eivät usko, ja Hän valittaa pessimismiä. Hän odottaa meidän uskovan! Kenenkään silmät eivät olleet samalla tavalla kaikkialle tunkeutuvat kuin Hänen silmänsä, ja suuri osa siitä, mitä Hän näki, lävisti Hänen sydämensä. Hänen korvansa ovat varmaankin kuulleet jokaisen ahdingon huudon, jokaisen puutteesta ja epätoivosta kertovan äänen. Paljon enemmän kuin koskaan tulemme ymmärtämään, Hän oli "surujen mies ja murheen tuttava".10 Itse asiassa juudealaisen kadunmiehen näkökulmasta Kristuksen elämäntyö on varmaan näyttänyt epäonnistumiselta, murhenäytelmältä: hyvä mies joutui kokonaan ympärillään olevan pahuuden ja muiden tekemien tihutöiden kohteeksi. Häntä ymmärrettiin väärin ja Hänen sanojaan vääristeltiin, Häntä vihattiinkin alusta lähtien. Mitä tahansa Hän sanoi tai teki, Hänen sanomisiaan vääristeltiin, Hänen tekojaan epäiltiin, Hänen vaikuttimensa kiistettiin. Koko maailman historiassa kukaan ei ole rakastanut niin puhtaasti eikä palvellut niin epäitsekkäästi ­ ja tullut niin pahoin kohdelluksi pyrkimyksissään. Kuitenkaan mikään ei voinut murtaa Hänen uskoaan Hänen Isänsä suunnitelmaan tai Hänen Isänsä antamiin lupauksiin. Getsemanen ja Golgatan synkimpinäkin hetkinä Hän jatkoi eteenpäin luottaen jatkuvasti siihen Jumalaan, jonka Hän pelkäsi tilapäisesti hylänneen Hänet. Koska Kristuksen silmät olivat vankkumatta kiinnittyneinä tulevaisuuteen, Hän saattoi kestää kaiken, mitä Häneltä vaadittiin, kärsimään tavalla, jota kukaan muu ei voi "kuolematta kärsiä"11, kuten kuningas Benjamin sanoi, katsomaan yksittäisten ihmisten elämän tuhoutumista ja muinaiselle Israelille annettujen lupausten raunioitumista Hänen ympärillään, ja silti sanoa niin silloin kuin nytkin: "Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon."12 Kuinka Hän pystyi tekemään tämän? Kuinka Hän pystyi uskomaan näin? Koska Hän tietää, että uskollisille asiat saatetaan järjestykseen riittävän pian. Hän on kuningas. Hän puhuu kruunun puolesta. Hän tietää, mitä voidaan luvata. Hän tietää, että "Herra on sorrettujen turva, hän on suoja ahdingon aikana. ­ ­ Jumala ei unohda köyhää ainiaaksi, sorrettujen toivo ei raukea tyhjiin."13 Koska Hän tietää, että "Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." Hän tietää, että "niitä, jotka turvaavat Herraan, ei kohtaa tuomio. Hän lunastaa heidät vapaiksi."14 Antakaa anteeksi, että kerron lopuksi henkilökohtaisen kokemuksen, joka ei havainnollista sitä hirvittävää taakkaa, jota monet teistä kantavat, mutta sen tarkoituksena on olla kannustava. Viime kuussa tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä kun eräs pieni perhe lähti jatko-opintojen takia matkalle Yhdysvaltain halki ­ ilman rahaa, vanhalla autolla, mukanaan koko heidän maallinen omaisuutensa, joka oli pakattu pienimpään saatavana olleeseen vuokraperävaunuun, josta se ei täyttänyt edes puoliakaan. Hyvästellen huolestuneet vanhempansa he ajoivat valtatietä tarkalleen 55 kilometriä, kun heidän väsynyt autonsa alkoi keittää. Kääntyen valtatieltä sivutielle nuori isä tarkasteli autosta tulevaa höyryä, joka veti vertojaan hänestä itsestään tulevalle höyrylle, ja jätti sitten luottavaisen vaimonsa ja kaksi viatonta lastaan ­ joista nuorempi oli vasta kolme kuukautta vanha ­ odottamaan autoon, kun hän lähti kävelemään viiden kilometrin matkaa eteläutahilaiseen Kanarravillen suurkaupunkiin, jonka väliluku oli tuolloin luullakseni 65. Hänen onnistui saada vähän vettä kaupungin laitamalta ja eräs erittäin avulias paikkakuntalainen tarjosi hänelle kyydin takaisin yksin jääneen perheen luo. Autolle annettiin ensiapu ja hitaasti ­ hyvin hitaasti ­ se ajettiin takaisin St. Georgeen tutkimuksia varten ­ perävaunuineen kaikkineen. Yli kahden tunnin tarkastus ja uudelleentarkastus ei tuonut ilmi mitään välitöntä ongelmaa, joten matka alkoi uudestaan. Tarkalleen yhtä pitkän ajan päästä, tarkalleen samassa paikassa valtatiellä, tarkalleen samanlainen ilotulitus konepellin alla auto alkoi jälleen keittää. Paikka, jossa auto oli hajonnut aiemmin, ei voinut olla kauempana kuin viiden metrin päässä ­ luultavasti ei pariakaan metriä siitä! Ilmeisesti kyseessä olivat automotiivisen fysiikan täsmällisimmät lait. Nyt tuntien itsensä enemmänkin typeräksi kuin vihaiseksi tämä harmistunut nuori isä jätti jälleen kerran luottavaiset rakkaansa ja aloitti taas kerran pitkän kävelymatkan avun saamiseksi. Tällä kertaa vettä antava mies sanoi: "Joko sinun tai sen kaverin, joka näyttää aivan sinulta, täytyisi hankkia uusi jäähdytin siihen autoon." Toistamiseen avulias lähimmäinen tarjosi kyydin takaisin saman auton ja siinä levottomina istuvien pienten luo. Hän ei tiennyt itkeäkö tai nauraako tämän perheen ahdingon vuoksi. "Kuinka pitkään olette matkustaneet?" hän kysyi. "55 kilometriä", vastasin. "Kuinka pitkään teidän vielä täytyy matkustaa?" "4 200 kilometriä", sanoin. "No, sinä saatat selvitä siitä matkasta ja vaimosi ja nuo kaksi lapsukaista saattavat selvitä siitä, mutta kukaan teistä ei selviä matkasta tuossa autossa." Hänen sanansa osoittautuivat profeetallisiksi joka suhteessa. Vain kaksi viikkoa sitten ajoin tuon samaisen paikan ohi, jossa valtatieltä johtaa ulosmenotie sivutielle vain noin viisi kilometriä Kanarravillestä länteen Utahissa. Tuo sama kaunis ja uskollinen vaimo, rakkain ystäväni ja suurin tukijani kaikkien näiden vuosien aikana, oli käpertyneenä nukkumaan vieressäni olleella istuimella. Kertomuksen kaksi lasta sekä heidän pikkuveljensä, joka myöhemmin liittyi heidän seuraansa, ovat jo aikoja sitten kasvaneet aikuisiksi ja palvelleet lähetystyössä ja solmineet täydelliset avioliitot ja kasvattavat nyt omia lapsiaan. Auto, jolla ajoimme tällä kertaa, oli vaatimaton, mutta erittäin mukava ja erittäin turvallinen. Itse asiassa minun ja vierelläni niin rauhallisena olleen rakkaan Patini lisäksi mikään tuona kahden viikon takaisena hetkenä ei muistuttanut vähääkään noista tuskallisista olosuhteista kolme vuosikymmentä aiemmin. Silti minusta tuntui, että sieluni silmin saatoin ehkä hetkisen nähdä tuolla sivutiellä vanhan auton, jossa uskollinen nuori vaimo ja kaksi pientä lasta yrittivät tehdä ikävästä tilanteesta parhaan mahdollisen. Aivan heidän edessään kuvittelin näkeväni nuoren kaverin kävelemässä kohti Kanarravilleä vielä kovasti matkaa edessään. Hänen hartiansa näyttivät olevan hieman lysyssä, ja nuoren isän pelon painolasti kävi selvästi ilmi hänen askeleistaan. Käyttäen pyhien kirjoitusten ilmausta hänen kätensä näyttivät olevan "hervonneet".15 Tuona hetkenä kuvitelmissani en voinut olla huudahtamatta hänelle: "Älä anna poika periksi. Älä vain keskeytä. Jatka vain kävelemistä. Jatka vain yrittämistä. Edessä on apua ja iloa ­ paljon ­ nyt jo 30 vuotta, ja sitä jatkuu. Pidä vain leuka pystyssä. Kaikki tulee olemaan hyvin loppujen lopuksi. Luota Jumalaan ja usko meitä odottavaan hyvään." Todistan, että Jumala elää, että Hän on iankaikkinen Isämme, että Hän rakastaa meitä jokaista jumalallisella rakkaudellaan. Todistan, että Jeesus Kristus on Hänen ainosyntyinen Poikansa lihassa ja saatuaan voiton tässä maailmassa Hän on nyt iankaikkisuuden perillinen, perillinen yhdessä Jumalan kanssa seisoen Isänsä oikealla puolella. Todistan, että tämä on Heidän tosi kirkkonsa ja että He tukevat meitä hätämme hetkellä ­ ja tulevat aina tukemaan, vaikka emme voisi tuota väliintuloa tunteakaan. Jotkin siunaukset tulevat pian, jotkin tulevat myöhemmin, jotkin tulevat vasta taivaassa ­ mutta niille, jotka omaksuvat Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, ne tulevat. Tästä todistan henkilökohtaisesti. Kiitän taivaallista Isääni Hänen hyvyydestään menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa ja tämän teen Hänen rakkaan Poikansa ja jaloimman ylipapin, Herran Jeesuksen Kristuksen, nimessä. Aamen. VIITTEET 1. Hepr. 8:6; 9:11. 2. Ks. Et. 12:4. 3. Ks. Joh. 8:12; Ilm. 22:16; Moosia 16:9. 4. Ks. William Shakespeare, Romeo ja Julia, suom. Paavo Cajander, 2. näytös, 2. kohtaus, rivit 2­3. 5. LK 90:24. 6. Room. 4:18, 20­21. 7. Joseph Hilaire Belloc, "The Prophet Lost in the Hills at Evening", lordi David Cecilin toimittamassa julkaisussa The Oxford Book of Christian Verse, 1940, s. 520. 8. Ks. Mark. 4:39; LK 101:16. 9. Ks. Joh. 16:33; LK 68:6. 10. Moosia 14:3; ks. Jes. 53:3. 11. Moosia 3:7. 12. Joh. 14:27. 13. Ps. 9:10, 19, kursivointi lisätty. 14. Ps. 34:19, 23. 15. Ks. LK 81:5.