Riemuvuosi Vanhin L. Tom Perry kahdentoista apostolin koorumista Asettakaamme perherukous, perheen yhteinen pyhien kirjoitusten tutkiminen ja perheillat korkeammalle sijalle tärkeysjärjestyksessämme, ja poistakaamme ne toiminnat, jotka täyttävät elämämme maailmallisuudella ja pahuudella. Olen varma, että tulen aina muistamaan, että olin tämän historiallisen yleiskonferenssin viimeisen kokouksen ensimmäinen puhuja. Tämä kokous ei ole ainoastaan tämän konferenssin viimeinen kokous; se on myös tämän vuosikymmenen viimeinen yleiskonferenssikokous. Se on viimeinen yleiskonferenssikokous, jolla on 1900-luvun päiväys. Tämän kokouksen pitäisi ansaita aivan erityinen merkintä päiväkirjaan. Varsinkin historialliset tapahtumat kiinnittävät huomiotamme muistellessamme mennyttä ja odottaessamme tulevaa. Tämän vuoden muutaman viimeisen viikon aikana televisio- ja radiolähetykset tulvivat 1900-luvun päätapahtumien kohokohtia. Tulevaisuuden ennustajat yrittävät ohjata huomiomme 2000-luvun mahdollisuuksiin. Meille uskoville, jotka olemme ottaneet vastaan Herramme ja Vapahtajamme evankeliumin, tämän pitäisi olla myös erityistä aikaa muistaa Hänen siunauksiaan uskoville lapsilleen ja muistaa Hänen lupauksiaan vieläkin suuremmista siunauksista tulevaisuudessa. Herra on kaikkina aikoina muistuttanut lapsiaan heidän velvollisuudestaan Häntä kohtaan. Minua on aina kiinnostanut se tapa, jolla Herra opasti ja hoivasi israelilaisia niiden neljänkymmenen vuoden aikana, jotka nämä vaelsivat erämaassa. Kolmannessa Mooseksen kirjassa, jolla on myös nimi Leviticus, koska siinä kerrotaan leeviläisten tehtävistä ja opetuksista, annetaan määräykset riemuvuotta ja sen viettämistä varten. Uskon, että siinä, kuinka Israel juhli tätä tärkeätä vuotta, on sanoma meille. Kolmannen Mooseksen kirjan luvussa 25 sanotaan näin: "Herra sanoi Moosekselle Siinainvuorella: 'Sano israelilaisille: Kun te saavutte siihen maahan, jonka minä teille annan, maan tulee joka seitsemäs vuosi saada sapatinlepo Herran kunniaksi. Kuutena vuotena voit kylvää peltosi, leikata viinitarhasi köynnöksiä ja korjata satoa, mutta seitsemäs vuosi on maan lepovuosi, Herralle pyhitetty sapatti. Silloin et saa kylvää peltoasi etkä leikata viinitarhasi köynnöksiä. ­ ­ Laske seitsemän vuosiviikkoa eli seitsemän kertaa seitsemän vuotta. Kun vuosiviikkoja on kertynyt seitsemän eli vuosia yhteensä neljäkymmentäyhdeksän, anna silloin seitsemännen kuun kymmenentenä päivänä puhaltaa torveen; tuona sovituspäivänä soikoot torvet kaikkialla maassanne. Pyhittäkää viideskymmenes vuosi ja julistakaa maanne kaikille asukkaille yleinen omistusoikeuksien palautus. Se vuosi on riemuvuosi. Silloin jokainen maansa menettänyt saa sen jälleen haltuunsa ja jokainen orjaksi myyty saa palata sukunsa luo.'" (3. Moos. 25:1­4, 8­10.) Riemuvuoteen liittyvät lait sisälsivät kolme kohtaa. Ensimmäiseksi ihmisten oli määrä antaa maan levätä, jotta se voisi elpyä ja tuottaa enemmän satoa tulevina vuosina. Nykyisessä kiireisessä ja monimuotoisessa elämässämme riemuvuosi tarjoaa erinomaisen ajankohdan arvioida omaa suuntaamme ja päättää, ovatko asiat elämässämme oikeassa tärkeysjärjestyksessä. Olemmeko asettaneet mahdollisuuden iankaikkisiin siunauksiin maailmallisten kunnianhimojen edelle? Onko elämässämme jotakin sellaista, minkä voisimme jättää lepäämään joksikin aikaa pyrkiessämme uudistamaan sieluamme, jotta voimme saada aikaan enemmän varsinkin niillä alueilla, jotka Herran mielestä ovat tärkeimpiä? Sata vuotta sitten astuimme suuren teollisen vallankumouksen aikakaudelle. Ihmisten luovat ajatukset kehittivät kaikenlaisia uusia laitteita helpottamaan elämäämme. Ajatelkaapa pelkästään sitä, kun viimeksi teitte remonttia jossakin osassa taloanne, ja miettikää, kuinka monta uutta pistorasiaa lisäsitte kuhunkin huoneeseen. Ajatelkaa sitten sitä, minne olette lisänneet jatkojohtoja, joissa on neljästä kuuteen lisäpistorasiaa, saadaksenne lisää sähkövoimaa uusia sähkölaitteita varten. Kaikista näistä työtä säästävistä laitteista huolimatta arvelisin, että elämänne ei ole yksinkertaisempaa vaan mutkikkaampaa kuin koskaan. Kaksituhattaluvulle siirtyessämme olemme keskellä informaatiovallankumousta ­ niin sanottua informaation aikakautta ­ ja kaikkia sen uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Informaatio suorastaan tulvii ylitsemme. Televisio ryöstää monilta perheelle tarkoitettua kallisarvoista aikaa. Internet on uusi informaation lähde, joka tarjoaa valtavia mahdollisuuksia mutta myös mahdollisuuden tulla riippuvaiseksi. Uuden informaation aikakauden siunausten myötä tulee valitettavasti myös haasteita, kun pahan vaikutuksilla on uusi tiedonvälityksen muoto ja uusia tapoja tunkeutua mieleemme. Maailmallisuuden vaikutukset työntyvät koteihimme uusissa muodoissa ja hahmoissa haastamaan päätöksemme käyttää aikamme viisaasti ja Herran tarkoituksiin. Voisimme ehkä ottaa oppia muinaisen Israelin laista ja vaatia "aikalisää". Tehkäämme luettelo niistä perustoiminnoista, jotka tuovat iankaikkisen miehen ja naisen arvoon jotakin lisää, ja päättäkäämme omana riemuvuotenamme, että luovumme niistä toiminnoista, joilla on vain vähäistä arvoa tai jotka saattavat jopa vaarantaa meidän iankaikkisen hyvinvointimme. Asettakaamme perherukous, perheen yhteinen pyhien kirjoitusten tutkiminen ja perheillat korkeammalle sijalle tärkeysjärjestyksessämme, ja poistakaamme ne toiminnat, jotka täyttävät elämämme maailmallisuudella ja pahuudella. Vuoden 1995 syyskuusta lähtien olemme tukeneet sellaista johtajakoulutuksen painotusta, joka kannustaa meitä vakiinnuttamaan uudelleen kodin ja perheen ensisijaisuuden kirkon rakenteellisena perusyksikkönä ja kannustaa jokaista perheenjäsentä pitämään perheelle varattua aikaa kaikkein tärkeimpänä. Voisiko riemuvuotemme olla aikaa, jolloin tarkastelemme uudelleen aikaisempia tekojamme ja heitämme pois ne asiat, jotka ovat esteenä iankaikkiselle kehityksellemme? Voisimmeko sitten pyhittäytyä uudelleen niihin asioihin, jotka tuovat meille iankaikkista iloa? Toinen riemuvuoteen liittyvä laki oli omaisuuden palauttaminen sen alkuperäisille omistajille tai heidän perillisilleen. Jos meillä olisi tämä käytäntö edelleen voimassa, niin tammikuun 1. päivänä voisin mennä Perryyn Pohjois-Utahiin ja pyytää niiden maiden omistajia lähtemään mailtaan, jotka isoisäni isä omisti, jotta oma perheeni voisi ottaa ne taas haltuunsa. Kuinka mielenkiintoinen järjestely, jonka tarkoituksena on säilyttää maa kullekin seuraavalle sukupolvelle perintöosaksi. Tällaista maanomistuskäytäntöä ei tietenkään nykyisin ole ­ joten Perryn asukkaat Utahissa voivat olla huoleti ­ mutta muunlaisen perinnön, kuten pioneeriperintömme, säilyttämistä pitäisi kannustaa. Olemmeko säilyttäneet lapsillemme suurenmoiset kertomukset siitä, kuinka evankeliumi tuotiin näille sukumme varhaisille jäsenille ja kuinka he ottivat sen vastaan? Se, että he tutkivat evankeliumia ja ottivat sen vastaan, on avannut meille suuren mahdollisuuden saada iankaikkisia siunauksia. Äitini isä lähti 17-vuotiaana Tanskasta etsimään uutta elämää Amerikasta. Työtä tekemällä hänen onnistui päästä Mendoniin Utahiin, missä hänen setänsä asui. Hänen setänsä antoi hänelle työtä maatilallaan. Jonkin ajan kuluttua isoisäni meni setänsä luo ja sanoi: "Te mormonit olette kummallista väkeä. Minä olen ollut täällä sinun luonasi töissä monta kuukautta, etkä ole kertaakaan yrittänyt kertoa minulle mitään uskonnostasi tai pyytänyt minua käymään kirkossa kanssasi." Hänen setänsä kysyi häneltä, haluaisiko hän tietää jotakin siitä, ja hän vastasi myöntävästi. Niinpä hänen setänsä kertoi hänelle profeetta Joseph Smithistä ja Mormonin Kirjan esiintulosta. Setä antoi hänelle Mormonin Kirjan luettavaksi. Luettuaan kirjaa jonkin verran isoisäni antoi kirjan takaisin sedälleen ja sanoi: "En löydä kirjasta mitään, mikä olisi minulle kovinkaan arvokasta." Seuraavana päivänä kun hän oli peltoa kyntämässä, hänen ajatuksensa kääntyivät siihen kertomukseen, jonka hänen setänsä oli kertonut hänelle Mormonin Kirjan esiintulosta. Hän mietti itsekseen, ettei kukaan vain vähän koulua käynyt nuorukainen olisi kyennyt saamaan aikaan sellaista kirjaa. Ehkä hänen pitäisi tarkastella kirjaa vielä uudelleen. Hän kysyi sedältään, voisiko hän lainata kirjan uudestaan. Tällä kertaa hän ei pystynyt laskemaan sitä käsistään. Henki todisti palavasti hänen sisimmässään, että tuo kirja oli totta. Hän pyysi kastetta, ja hän pysyi aktiivisena koko elämänsä. Nämä niiden sukumme jäsenten kääntymyskokemukset, joiden olemme nähneet elämänsä aikana osoittaneen syvää sitoutumista ja uskoa, suovat meille evankeliumin hedelminä hyvin suuren osan siitä, mistä me nykyään saamme nauttia. Toki tieto siitä uskosta ja sitoutumisesta täytyy välittää sukupolvelta toiselle, jotta se syventäisi haluamme elää saman vakaumuksen mukaan, jota nämä ihmiset osoittivat omassa elämässään. Heidän todistuksensa kasvattaa tietenkin meidän todistuksemme vakaumusta ja voimaa. Helamanilla oli erityinen tapa siirtää oma perintönsä pojilleen: hän antoi pojille nimet näiden jalojen esivanhempien mukaan auttaakseen poikiaan muistamaan heidät ja heidän tekonsa. Pyhissä kirjoituksissa kerrotaan: "Katsokaa, poikani, minä tahtoisin teidän muistavan pitää Jumalan käskyt; ja minä haluaisin teidän julistavan kansalle näitä sanoja. Katso, minä olen antanut teille niiden ensimmäisten vanhempiemme nimet, jotka lähtivät Jerusalemin maasta; ja tämän minä olen tehnyt, jotta te nimenne muistaessanne muistaisitte heidät ja heidät muistaessanne muistaisitte heidän tekonsa ja heidän tekonsa muistaessanne muistaisitte, kuinka niistä on sanottu ja myös kirjoitettu, että ne olivat hyvät." (He. 5:6.) Lopuksi, riemuvuonna kaikille israelilaisille, jotka olivat jostakin syystä orjuudessa, myönnettiin heidän vapautensa. Orjuus on tietenkin kauan sitten poistettu miltei kaikkialta maailmasta. Ellemme ole valppaita, voi kuka tahansa meistä kuitenkin joutua kietoutuneeksi pahan pauloihin ja joutua sen orjaksi. Meille jokaiselle on annettu tahtomme vapaus. Se oli siunaus, joka aivan alussa suotiin ihmiselle. Herra julisti Aadamille: "Ja heidän on suotu erottaa hyvä pahasta; sen tähden heillä on tahtonsa vapaus ja sen tähden minä olen antanut sinulle toisen lain ja käskyn" (KH Moos. 6:56). Koska kaikessa täytyy olla vastakohtaisuutta (2. Ne. 2:11), tahdonvapauden myötä tulee tarve valita hyvä eikä pahaa. Sen lisäksi tahdonvapaus avaa myös mahdollisuuden synnille, joka puolestaan luo tarpeen tehdä parannus. Presidentti Kimball on sanonut: "Synti ­ ­ muodostuu tavattoman helposti tavaksi ja kuljettaa toisinaan ihmiset sille traagiselle tielle, jolta ei paluuta ole. Ilman parannusta ei voi olla anteeksiantoa, ja ilman anteeksiantoa osallisuus kaikkiin iankaikkisuuden siunauksiin on uhanalaisena. Kun rikkomuksentekijä vaipuu yhä syvemmälle syntiinsä ja kun erhe on juurtunut yhä syvempään ja tahto saada aikaan muutos heikkenee, hän on lähes toivoa vailla ja liukuu aina vain alaspäin, kunnes hän ei joko halua nousta jälleen ylös tai on menettänyt voimansa siihen." (The Teachings of Spencer W. Kimball, toim. Edward L. Kimball, 1982, s. 83; ks. myös Anteeksiantamuksen ihme, 1978, s. 113.) Sitten presidentti Kimball neuvoi meitä: "Korvatkaa tavat, muuttakaa ympäristöä. Muutos tapahtuu korvaamalla vanhat tavat uusilla. Te muokkaatte omaa luonnettanne ja tulevaisuuttanne ajatuksilla ja teoilla. Voitte muuttua muuttamalla ympäristöänne. Luopukaa alhaisista asioista ja tavoitelkaa ylevämpiä. Ympäröikää itsenne parhaimmilla kirjoilla, musiikilla, taiteella ja ihmisillä." (The Teachings of Spencer W. Kimball, s. 172.) Lähestyessämme uutta vuosisataa meidän on varmasti aika tutkistella, millaisia elämäntapamme ovat olleet aikaisemmin. Voisiko tämä olla aikaa vahvistaa niitä toimintoja, jotka koituvat meidän hyväksemme ja parhaaksemme? Voisiko tämä olla aikaa jättää pois ne tavat ja toiminnat, jotka kietovat meidät pauloihinsa ja orjuuttavat meidät vastustajan ansoihin sekä hidastavat iankaikkista kehitystämme? Harry Emerson Fosdick kirjoitti kerran: "Jotkut kristityt kantavat uskontoaan selässään. Se on uskonkäsitysten ja tapojen nyytti, jota heidän täytyy kantaa. Aika ajoin se käy raskaaksi ja he laskisivat sen mielellään maahan, mutta se merkitsisi vanhojen perinteiden rikkomista, ja niinpä he heittävät nyytin taas olalleen. Mutta tosi kristityt eivät kanna uskontoaan, vaan heidän uskontonsa kantaa heitä. Se ei ole taakka; se on siivet. Se nostaa heidät ylös, se vie heidät vaikeiden kohtien yli, se saa maailmankaikkeuden tuntumaan ystävälliseltä, elämän tuntumaan merkitykselliseltä, toivon todelliselta, uhrauksen sen arvoiselta. Se vapauttaa heidät pelosta, hyödyttömyydestä, masennuksesta ja synnistä ­ ihmisen sielun suurimmista orjuuttajista. Tosi kristityn voi hänet nähdessään tuntea hänen iloisuudestaan." (Twelve Tests of Character [1923], s. 87­88.) Kun maailma katsoo meitä, toivon, että olisi aivan ilmeistä, että meidät tunnetaan meidän iloisuudestamme ­ siitä, että elämme todellisten kristillisten ajatusten ja oppien mukaisesti, uskomme niihin ja toteutamme niitä. Siunatkoon Jumala meitä, niin että voisimme katsoa eteenpäin kohti uutta vuosisataa sydämessämme usko, todistus, varmuus ja päättäväisyys valmistautua paremmin sitä iankaikkista elämää varten, jota me kaikki tavoittelemme. Alkakoon uusi vuosi pasuunoiden soiton ja riemukkaiden huutojen saattelemana meidän tehdessämme parhaamme tämän tulevan riemuvuoden aikana. Tämä on nöyrä rukoukseni Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.