Pienet teot Vanhin Stephen A. West seitsemänkymmenen koorumista Ammentakaamme rohkeutta, uskoa ja lohtua niistä pienistä, hiljaisista ja lempeistä teoista, joita huolehtivat, rakastavat, nöyrät ja uskolliset Kristuksen seuraajat tekevät. Muutama vuosi sitten vaimoni ja minä toimimme tukihenkilöinä eräässä kirkon pienessä kaupunkiseurakunnassa, johon kuului noin 35 jäsentä. Seurakunnanjohtaja Daniel Sawyer, mies, jota suuresti ihailen, oli ehkä ainoa seurakunnan jäsen, joka oli kuulunut kirkkoon kauemmin kuin kolme tai neljä vuotta. Kokouksemme pidettiin rivitalossa erään itävaltioissa sijaitsevan suurkaupungin yhdessä levottomimmista kaupunginosista. Talo sijaitsi sellaisella kadulla, missä monet rakennukset oli poltettu ja ryöstetty vuoden 1968 laajojen mellakoiden aikana, ja joitakin noista vahingoittuneista tai hävitetyistä taloista ei ollut vieläkään ­ 25 vuotta myöhemmin ­ korjattu tai rakennettu uudelleen. Jalkakäytävältä johti muutama ulkorappu rivitalon etuovelle, jonka takana oli joitakin luokka- ja toimistokäyttöön muutettuja huoneita. Toinen ovi avautui suoraan jalkakäytävältä ja vei muutamien sisärappujen kautta kellarikerrokseen, jossa oli kalusteina sakramenttipöytä, puhujankoroke ja kokoon taitettavia tuoleja. Eräät ikimuistoisimmista kokemuksista, joita vaimollani ja minulla on kirkossa ollut, liittyvät tuohon paikkaan. Eräänä sunnuntaina kesken seurakunnan sakramenttikokouksen eräs nainen käveli kadulta avautuvasta ovesta sisään. Hän oli koditon nainen, ja hänellä oli yllään likaiset, resuiset vaatteet, hän yski ja huohotti ja niisti nenäänsä suureen likaiseen nenäliinaan. Hän sanoi kovalla käheällä äänellä: "Minä haluan laulaa! Minä haluan rukoilla!" ja käveli suoraa päätä eturiviin ja istuutui erään jäsenen viereen, jolla oli valkoinen pusero, nojasi häntä vasten ja painoi päänsä hänen olkapäälleen. Tämä jäsen kietoi välittömästi käsivartensa vieraan ympärille ja piti häntä tällä tavoin lähellään koko lopun kokouksen ajan. Sattui niin, että puhuja oli naisen sisään tullessa juuri puhunut vertauksesta laupiaasta samarialaisesta.1 Tämän naisen yskiessä ja huohottaessa puhuja kertoi edelleen vertauksesta. Kun hän pääsi puheensa loppuun ja lainasi erästä aiheeseen liittyvää pyhien kirjoitusten kohtaa, tämä koditon nainen lopetti yhtäkkiä kovalla äänellä puhujan aloittaman jakeen. Puhuessamme tästä sakramenttikokouksen jälkeen puhujan kanssa arvelimme, että siitä oli luultavasti kulunut pitkä aika, kun joku oli hellästi kietonut käsivartensa vieraamme ympärille. Totesimme, että tuskin löytyisi parempaa esimerkkiä vertauksesta laupiaasta samarialaisesta kuin minkä juuri olimme nähneet, ja saimme muistutuksen Vapahtajan sanoista, jotka edelsivät tuota Hänen vertaustaan: "Rakasta ­ ­ lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."2 Toinen tuossa seurakunnassa saatu kokemus koskee erästä ystävällistä ja tunnontarkkaa naista, joka uskollisesti jätti meille kirjekuoria, jotka sisälsivät muutamia kolikoita hänen kymmenyksiensä maksuksi. Eräänä päivänä hänen tullessaan kirkkoon hänellä oli kädessään myös muovinen eväspussi, jossa oli kuivunut leivänpala. Hän ojensi muovipussin meille ja sanoi: "Jos aikoo kuulua kirkkoon, pitää antaa jotakin. Minä en pysty antamaan paljon, mutta voin antaa sakramenttileivän." Kun käytimme hänen leipänsä sakramenttiin, oli koko tapahtumalla sinä päivänä entistä suurempi merkitys. Mieleeni muistui jae, joka kuuluu: "Jeesus istui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: 'Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.'"3 Kolmas seurakunnassa saatu kokemus syntyi erään keskustelun aikana, jota jäsenet kävivät pyhäkoulussa aiheesta, milloin pitäisi antaa niille, jotka pyytävät apua. Yksi jäsenistä, joka oli vaimonsa kera tullut Afrikasta jatkamaan opintojaan, kohotti kätensä ja kertoi meille seuraavan kokemuksen. Kun hän oli ollut lähitienoolla kävelemässä kotiinsa, hän kohtasi miehen, joka painoi pistoolin hänen rintaansa vasten ja vaati saada kaikki hänen rahansa. Jäsenemme otti taskuissaan olevat rahat, antoi ne miehelle ja sanoi sitten: "Jos olet niin kovasti rahan tarpeessa, minulla on lisää." Hän avasi salkkunsa ja otti sieltä lisää rahaa, jonka hän antoi ryöstäjälle sanoen: "Ymmärrä nyt, että sinä et ota tätä minulta. Minä annan sen sinulle Herran nimessä, koska sinä tarvitset sitä." Hän sanoi, että ryöstäjä katsoi häntä hämmästyneenä, pani pistoolin vyöhönsä ja sanoi: "Missä sinä asut? Minä saatan sinut kotiin, koska sinä olet liian hyvä mies näille kaduille etkä ole turvassa täällä." Kun he lähtivät kävelemään jäsenen asuntoa kohti, he joutuivat yhtäkkiä poliisiautojen piirittämiksi, koska eräs nainen oli nähnyt ryöstön asuntonsa ikkunasta ja soittanut poliisit. Poliisi pidätti ryöstäjän ja vei hänet pois. Tätä jäsentä pyydettiin myöhemmin oikeuteen todistajaksi, koska hän oli ollut ryöstön uhri. Oikeudessa hän todisti, että vaikka ryöstäjä oli vaatinut hänen rahojaan, niin hän oli sanonut tälle, että hän antoi rahat hänelle Herran nimessä ja että jos ryöstäjä tarvitsi niitä niin kipeästi, niin hän halusi tämän saavan ne. Siitä lähtien aina kun kuulen Vapahtajan sanat "jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin"4, ajatukseni palaavat paitsi Pyhään maahan myös tuon itävaltioiden kaupungin armottomille kaduille. Nämä ovat vain muutamia pieniä nykypäivän kokemuksia, joilla ei ollut monia silminnäkijöitä, mutta kuten ne osoittavat, nämä olivat vaikeissa oloissa eläviä esimerkillisiä ihmisiä. Eräs jäsenistä osoitti 40 vuotta vanhaa Mormonin Kirjaani, jonka nahkakannet olivat käytössä suurin piirtein kuluneet pois jättäen jäljelle risaiset kulmat ja paljastaen pahvikovikkeet, ja sanoi: "Monet seurakuntamme jäsenistä ovat niin kuin sinun Mormonin Kirjasi: ulkopuolelta repaleiset ja kuluneet, mutta sisäpuolella on suuria ja tärkeitä asioita." Saanen lopuksi kertoa teille eräästä yhdeksänvuotiaasta espanjaa puhuvasta amerikkalaistytöstä, jolle pidin eräänä iltana Texasissa kastepuhuttelun. Kysyin häneltä, tiesikö hän, kuka Jeesus oli. Hän vastasi: "Tiedän." "Kuka Hän on?" minä kysyin. Hän heilautti kättään päänsä yläpuolella ja osoitti kaikkea, mitä oli näkyvissä, ja sanoi: "Hän omistaa tämän kaiken!" Olisiko kukaan yhdeksänvuotias, tai ehkä kukaan meistäkään voinut tiivistää sitä yhtään paremmin? Hän oli vain neljällä sanalla kuvaillut Vapahtajan yksinkertaisen selkeästi: "Hän omistaa tämän kaiken!" Puhuttelun jälkeen hän sanoi äidilleen, ettei hän halunnut lähteä kappelista vaan halusi jäädä ja nukkua sen yön 'Jeesuksen talossa'. "Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen."5 Vapahtaja sanoi uudessa maailmassa oleville opetuslapsilleen: "Te tiedätte, mitä teidän tulee minun kirkossani tehdä; sillä niitä tekoja, mitä te olette nähneet minun tekevän, tulee teidänkin tehdä; sillä mitä te olette minun nähneet tekevän, sitä tulee teidänkin tehdä. Jos te siis näin teette, te olette autuaat ­ ­."6 Aikojen keskipäivänä Vapahtaja muun muassa kosketti apua tarvitsevia ja lausui ystävällisen sanan sitä kaipaaville, antoi ravintoa (sekä todellista että hengellistä) nälkää näkeville, neuvoja ja ohjeita niitä tarvitseville. Hän rukoili niiden kanssa, jotka pelkäsivät, osoitti ystävällisyyttä syrjäytetyille, kunnioitusta ja kiintymystä lapsille, rakastavaa huolenpitoa kuormien uuvuttamille. "Ja siten me näemme, että vähäisin keinoin Herra voi tehdä suuria."7 "Älkää sen tähden väsykö tekemään sitä, mikä hyvää on, sillä te laskette perustusta suurelle työlle. Ja pienestä kasvaa se, mikä on suurta."8 Näinä aikoina, jolloin suuri osa päivittäisistä kokemuksistamme tuntuu osoittavan, että maailma kulkee väärään suuntaan, ammentakaamme rohkeutta, uskoa ja lohtua niistä pienistä, hiljaisista ja lempeistä teoista, joita huolehtivat, rakastavat, nöyrät ja uskolliset Kristuksen seuraajat tekevät. Toistakaamme samalla tavoin omassa elämässämme juuri niitä opetuksia, joita Vapahtaja opetti lähes 2 000 vuotta sitten. Tämä on minun rukoukseni, johon lisään todistukseni siitä, että Hän elää, ja teen sen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. Luuk. 10:30­37. 2. Luuk. 10:27. 3. Mark. 12:41­44. 4. Luuk. 6:29. 5. Joh. 17:3. 6. 3. Ne. 27:21­22. 7. 1. Ne. 16:29. 8. LK 64:33.