Rakkaus ja palvelu Vanhin David B. Haight kahdentoista apostolin koorumista Saanen vain muistuttaa teitä kaikkia siitä suuresta tarpeesta ­ ­ lähetyssaarnaaja-aviopareja. ­ ­ Jos olette eläkkeellä ja mietitte, mitä tehdä ylimääräisillä vuosilla, niin jännittävä maailma on odottamassa. Rakkaat veljeni ja sisareni, mikä kaunis päivä. Mikä ihana päivä tämä onkaan, miten ihanaa aikaa olla elossa, miten ihanaa aikaa olla kirkon jäsen. Vaikka en näekään silmilläni yhtä hyvin kuin ennen, niin huomaan, että näköni paranee vanhetessani, että näen suuremman kuvan selvemmin, kun aikaa kuluu. Katson tuolla istuvaa Rubyä, siunatkoon, me vietämme tänä vuonna 69-vuotishääpäiväämme. Ja niinpä sydämeni on tänä päivänä täynnä kiitollisuutta niistä siunauksista, joita olen saanut, ja siitä vaikutuksesta, joka kirkolla on ollut minuun ja elämääni, Ruby rinnallani, ja pojista, jotka olemme kasvattaneet, Brucesta ja Robertista, sekä tyttärestämme Karenista ja heidän perheistään. Näen myös sieluni silmillä tällä hetkellä, ei vain täällä Utahissa vaan Kaliforniassa ja Texasissa ja Pohjois-Carolinassa ja Bostonissa, lastenlastenlapsia television ääressä. Ja he sanovat ehkä: "Tuo vanha mies tuolla on isoisä. Eikö näytäkin aika vanhalta? Mutta hän on meidän isoisä." Ja haluan kertoa rakkauteni ja kiitollisuuteni heille kaikille. Kun vanhenen ja katson maailmaa ja elettyä elämääni taaksepäin, tunnen, että osoittamamme rakkaus ja suorittamamme palvelu on se, mikä todella ratkaisee. Muutamia vuosia sitten tehtäväni vaatiman lentomatkan lähetessä loppuaan lentoemäntä tuli kysymään, mitä me halusimme virkistykseksemme, juodaksemme. Ja minä sanoin hänelle, että ottaisin sevenuppia tai jotakin sitruunajuomaa. Kun hän tuli tuomaan juoman ja ojensi sen minulle, hän huomasi solmioneulani. Ja solmioneulassani, joka minulla on tässä kädessäni ­ ­ pidimme tällaisia Skotlannin lähetyskentällä vuosia sitten ­ oli Englannin kuningasperheen vaakuna. Mutta me olimme maalauttaneet tuon vaakunan keskelle Lontoon temppelin. Ja niinpä tässä solmioneulassa oli temppeli vaakunan ympäröimänä. Kun lentoemäntä ojensi minulle sevenupin, hän sanoi: "Onpa erikoinen solmioneula. Mitä siinä on?" Ja minä sanoin: "Se on temppeli." Ja tämä nuori nainen sanoi: "Vai temppeli? Minkä temppeli?" Ja minä sanoin: "Herran temppeli." Ja hän sanoi: "Mikä?" Ja minä sanoin: "Se on Herran temppeli." Havaitsin hänessä jonkin verran kiinnostusta, ja hän sanoi: "Mihin kirkkoon te kuulutte?" Kerroin hänelle kirkostamme ja sanoin sitten hänelle, koska huomasin hänen olevan jonkin verran kiinnostunut: "Jos annatte minulle nimenne ja osoitteenne, pyydän paria nuorta miestä käymään luonanne, ja he kertovat teille tästä temppelistä ja temppeleistä." Hän katsoi minuun melko kummissaan ja meni pois. Sitten muutaman hetken kuluttua hän tuli takaisin ja ojensi minulle pienen paperipalan, jossa oli hänen nimensä, Penny Harryman, ja losangelesilainen osoite. Soitin lähetysjohtajalle ja sanoin kuten aina: "Lähetä kaksi parastasi. Haluan teidän menevän tapaamaan tätä nuorta naista", koska olin sanonut hänelle: "Pyydän paria nuorta miestä tulemaan käymään luonanne, ja jos teette sen, mitä he pyytävät teitä tekemään, ja kuuntelette heitä, lupaan teille, että voitte saada suurimmat siunaukset, mitä elämäänne voi tulla." Vähän yli vuoden kuluttua siitä puhelin soi eräänä päivänä toimistossani, ja tytön ääni sanoi: "Minun nimeni on Penny Harryman. Muistatteko minut?" Ja minä sanoin: "Totta kai muistan." Hän sanoi: "Voisitteko järjestää niin, että vihkisitte sulhaseni ja minut Suolajärven temppelissä, jos me saamme ajan varatuksi?" Minä sanoin: "Totta kai voin." Sain tietää sinetöidessäni tätä nuorta naista tähän nuoreen mieheen, jonka hän oli tavannut tapahtumien saatossa, että morsiamen äiti käveli ympäri Suolajärven temppeliaukiota ihmetellen, mitä me teemme hänen tyttärelleen temppelissä, koska häntä ei päästetty sinne. Ajan mittaan juuri antamamme rakkaus ja suorittamamme palvelu tulevat hyvin tärkeiksi elämässämme. Me kaikki tiedämme noista Vapahtajan ilmestymisistä ylösnousemuksensa jälkeen ­ yksi oli silloin, kun Hän kohtasi Pietarin ja kalastajat Galilean rannoilla. Oli ilmeisesti hyvin varhainen aamu, ja Hän huusi heille ja kysyi, saivatko he saalista. He sanoivat ei, ja Hän käski heitä heittämään verkkonsa toiselle puolelle. Ja sitten tuossa kertomuksessa, jonka Johannes on niin kauniisti merkinnyt muistiin, he heittivät verkot järveen ja saivat paljon kaloja. Siellä oli Vapahtaja. Siellä oli Johanneksen kertomuksen mukaan hiillos, ja he söivät kalaa ja leipää. Ja tuolloin Vapahtaja sanoi Pietarille: "Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" (Joh. 21:15; ks. jakeet 1­17.) Epäilemättä Hän oli osoittanut kaloja, jotka luultavasti vielä hyppivät verkossa. "Rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" He olivat köyhiä. He voisivat ottaa kalat ja myydä ne, myydä ne rahasta, tehdä niillä jotakin. Pietari sanoi viitaten siihen, että Vapahtaja tiesi kaiken: "Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Ja Vapahtaja sanoi Pietarille: "Ruoki minun karitsoitani" (jae 15). Sitten Vapahtaja sanoi Pietarille toistamiseen: "Rakastatko minua?" ja Pietari tuli silloin surulliseksi, koska Vapahtaja oli kysynyt häneltä toisen kerran, ja Vapahtaja sanoi: "Kaitse minun lampaitani" (jae 16). Sitten Hän kysyi häneltä kolmannen kerran: "Olenko minä sinulle rakas? ­ ­ Ruoki minun lampaitani" (jae 17). Mitä me teemme? Yrittäessämme osoittaa Vapahtajalle tänä päivänä, joka on niin kallisarvoinen meille kaikille, kun juhlimme, saarnaamme ja opetamme ylösnousemusta ja sitä, kuinka Vapahtaja mursi kuoleman kahleet, mitä me teemme ja kuinka me osoitamme Vapahtajalle sitä rakkautta, jota tunnemme Häntä kohtaan? Eikö se tapahdu kuuliaisuutemme ja palvelemisemme kautta ja sen kautta, mitä teemme ajalla, joka meillä on? Sain tässä eräänä päivänä mielenkiintoisen kirjeen eräältä vaarnanjohtajalta Arizonan Phoenixin seudulta. Hän kysyi, voisinko järjestää niin, että tulisin joskus käymään siellä, niin hän järjestäisi takkavalkeaillan. Hän halusi minun puhuvan "muuttolinnuille". Hän totesi, että sadoittain ihmisiä, "muuttolintuja", lentää talvisin Arizonaan. Heitä tulee eri puolilta Yhdysvaltoja, ja he asettuvat sinne asumaan talvikuukausiksi. Ja hän sanoi: "He ovat nyt eläkkeellä, ihania ihmisiä, erittäin päteviä. He tulevat ja ovat nyt seurakunnissa." Jos näet olet muuttolintu, voit viettää osan ajasta Arizonassa ja osan ajasta jossakin muualla, joten olet tavallaan vapaa tekemään sitä, mitä haluaisit tehdä. Saanen vain muistuttaa teitä kaikkia siitä suuresta tarpeesta, joka meillä lähetystyöohjelman edetessä maailmassa on lähetyssaarnaaja-aviopareista, jotka auttaisivat vahvistamaan seurakuntia ja vaarnoja kautta maailman, kun tuomme kirkkoon lisää ihmisiä. Olette ehkä kaikki kuulleet paljon tapauksesta, joka sattui Mongoliassa, kun Ken Beesley oli siellä auttamassa valtiovaltaa perustamaan korkea-asteen oppilaitosta, opettamassa heille opetussuunnitelmaa ja hallintoa, ja sitä tehdessään hän alkoi avata ovea kirkolle. Olette myös luultavasti kuulleet Gary Coxista ja hänen vaimostaan Joyce Coxista, jotka kutsuttiin menemään sinne lähetyssaarnaajiksi ja sitten lähetysjohtajaksi ja siitä ihanasta palveluksesta, jota he suorittivat. Ja sitten tulivat tohtori John Bennett ja hänen vaimonsa Carolyn, jotka olivat palvelleet Mongoliassa ja jotka kertoivat, kuinka he ajattelivat, että heidät kutsuttaisiin Kanarian saarille, koska joku oli kutsunut heitä tulemaan, mutta kun heidän lähetystyökutsunsa tuli, se oli Mongoliaan. He hämmästyivät. Luin myöhemmin heidän merkintöjään siitä, mitä heille oli tapahtunut Mongoliassa, kaikkien niiden ihmisten elämästä, joita he olivat koskettaneet, ja palvelusta, jota he olivat suorittaneet. Ja vaikka heiltä kotona kuoli veli ja heidän lapsiaan meni naimisiin ja vietti häitä, he sanoivat: "Pystyimme pitämään heihin yhteyttä puhelimitse tämän kaiken tapahtuessa." Ajatelkaa, mitä nyt on tapahtunut Mongoliassa, missä meillä on noin 1 300 jäsentä ja yhdeksän seurakuntaa. Ajatelkaa myös veli Ken Woolstenhulmea ja hänen vaimoaan sisar Karren Woolstenhulmea Utahin Oakleystä, jotka halusivat lähteä jonnekin, missä olisi toimintaa, ja heidät lähetettiin Perthiin Australiaan. He ovat nyt pienessä lähetysseurakunnassa yli 300 mailia Perthistä pohjoiseen, alueella, josta he kirjoittavat ja kertovat siitä jännityksestä, jota heidän elämäänsä on tullut, kun he seuraavat kirkon kehitystä siinä osassa maailmaa ja ovat osa siitä. Jos olette eläkkeellä ja mietitte, mitä tehdä ylimääräisillä vuosilla, niin jännittävä maailma on odottamassa. Ajattelen täällä Salt Lake Cityssä asuvaa Talmage Nielseniä, eläkkeellä olevaa lääkäriä, ja hänen vaimoaan, jotka palvelivat lähetystyössä sekä Etelä-Amerikassa että Frankfurtissa Saksassa auttaen siellä meitä lääketieteellisissä ongelmissa sekä auttaen lääketieteellisissä ongelmissa myös Venäjällä. Heidän viivyttyään kotona kyllin kauan antaakseen lapsenlapsille tervehdys- ja jäähyväissuukon heidät kutsuttiin sitten Havaijiin, missä veli Nielsen oli vierailukeskuksen johtajana. Olen tietoinen niistä hienoista hetkistä, kokemuksista ja siunauksista, joita he ovat saaneet palvellessaan yhdessä näissä kolmessa lähetystehtävässä. Kun puhuin äskettäin veli Nielsenin kanssa, sanoin: "Mitä olet ajatellut tehdä loppuelämälläsi?" Ja hän sanoi: "No, minä olen 72-vuotias." Ja minä sanoin: "Vai olet sinä 72-vuotias. No, minä olen sinua 20 vuotta edellä! Ja kun ajattelen, mitä minulle on tapahtunut viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana, niin ajattelepa, Talmage, mitä sinä voit vielä tehdä, kun lähdet maailmaan." Jätän teille todistukseni siitä, että evankeliumi on totta, että Jumala elää, että Hän on Isämme, ja että jollakin ihmeellisellä tavalla Hän koskettaa sydäntämme ja omaatuntoamme tämän työn totuuden suhteen. Me aistimme sen, me tunnemme sen, ja me tunnemme Hänen rakkautensa ja Hänen armonsa meitä jokaista kohtaan. Eläkäämme evankeliumin periaatteiden mukaan. Käyttäkäämme aikamme tehokkaasti, kaikki se aika, joka meillä on, rukoilen nöyrästi ja jätän teille rakkauteni ja todistukseni tämän työn totuudesta Herramme ja Vapahtajamme, Jeesuksen Kristuksen, nimessä. Aamen.