Isien kädet Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista Varmasti suurinta on se, että on tehnyt kaiken voitavansa kasvattamiensa lasten onnen ja hengellisen turvallisuuden hyväksi. Tänä pääsiäisviikonloppuna haluan kiittää ylösnoussutta Herraa Jeesusta Kristusta sekä Hänen totista Isäänsä, henkiemme Isää ja Jumalaa, joka hyväksymällä Esikoisensa, täydellisen Poikansa, uhrin siunasi kaikkia lapsiaan noina sovituksen ja lunastuksen hetkinä. Erityisesti pääsiäisen aikaan saa rakkaan Johanneksen julistus, joka ylistää sekä Isää että Poikaa, suuremman merkityksen: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." 1 Olen varmasti riittämätön isä, mutta en voi ymmärtää sitä taakkaa, joka Jumalalla taivaassaan on ollut todistaa rakkaan Poikansa syvää kärsimystä ja ristiinnaulitsemista sellaisella tavalla. Hänen jokaisen mielijohteensa ja vaistonsa on täytynyt olla sen lopettamisen kannalla, lähettää enkelit keskeyttämään, mutta Hän ei tullut väliin. Hän kesti näkemänsä, koska se oli ainoa tapa, jolla pelastava, sijaistyönä suoritettu maksu voitiin maksaa kaikkien Hänen muiden lastensa syntien puolesta Aadamista ja Eevasta maailman loppuun asti. Olen iankaikkisesti kiitollinen täydellisestä Isästä ja Hänen täydellisestä Pojastaan, joista kumpikaan ei välttänyt juomasta katkeraa maljaa eikä hylännyt meitä epätäydellisiä, jotka teemme virheitä, kompuroimme ja liian usein epäonnistumme. Pohtiessamme ensimmäisen pääsiäisen sovituksen kauneutta saamme muistutuksen siitä, että Kristuksen ja Hänen Isänsä suhde on yksi suloisimmista ja liikuttavimmista aiheista, jotka kuvastuvat Vapahtajan palvelutyön lomassa. Jeesuksen koko olemus, Hänen täydellinen tarkoituksensa ja ilonsa olivat keskittyneet miellyttämään Hänen Isäänsä ja tottelemaan Hänen tahtoaan. Hän näytti aina ajattelevan Isää ja jatkuvasti rukoilevan Häntä. Toisin kuin me, Hän ei tarvinnut kriisiä tai muutosta huonompaan suunnatakseen toiveensa kohti taivasta. Jo vaistonvaraisesti Hän kaivaten katsoi siihen suuntaan. Kristuksella ei näytä koko palvelutyönsä aikana kertaakaan olleen turhamaisuuden tai itsekkyyden hetkiä. Kun eräs mies yritti kutsua Häntä "hyväksi", Hän käänsi kohteliaisuuden sanoen, että on vain yksi, joka sellaisen kiitoksen ansaitsee: Hänen Isänsä. Palvelutyönsä varhaisina päivinä Hän sanoi nöyrästi: "Omin neuvoin minä en voi tehdä mitään. ­ ­ sillä minä en pyri toteuttamaan omaa tahtoani, vaan lähettäjäni tahdon." 2 Lausuttuaan opetuksensa, jotka hämmästyttivät kuulijansa voimallaan ja arvovallallaan, Hän sanoi: "Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. ­ ­ En minä ole tulostani itse päättänyt ­ ­ minut lähetti hän, joka on totuus itse."3 Myöhemmin Hän sanoi jälleen: "En minä ole puhunut omissa nimissäni. Isä, joka on minut lähettänyt, on määrännyt, mitä minun tulee puhua ja julistaa."4 Niille, jotka halusivat nähdä Isän, kuulla suoraan Jumalalta, että Jeesus oli se, mitä Hän sanoi olevansa, Hän sanoi: "Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet. ­ ­ Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän."5 Kun Jeesus halusi säilyttää yksimielisyyden opetuslapsiensa keskuudessa, Hän rukoili käyttäen esimerkkinä omaa suhdettaan Jumalaan: "Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä."6 Jopa lähestyessään ristiinnaulitsemista Hän esteli apostoleitaan, jotka olisivat tulleet väliin, sanoen: "Kun Isä on tämän maljan minulle antanut, enkö minä joisi sitä?"7 Kun tuo sanomaton koettelemus oli täytetty, Hän lausui ehkä koko kuolevaisen palvelutyönsä levollisimmat ja oikeutetuimmat sanat. Kärsimyksensä loppuhetkellä Hän kuiskasi: "Se on täytetty ­ Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni."8 Lopultakin se oli ohi. Vihdoinkin Hän saattoi mennä kotiin. Tunnustan, että olen pohdiskellut usein tuota hetkeä ja ylösnousemusta, joka pian seuraisi. Olen ihmetellyt, millainen tuo jälleennäkeminen onkaan ollut. Isä, joka rakasti tätä Poikaa niin paljon; Poika, joka kunnioitti ja piti suuressa arvossa Isäänsä jokaisessa sanassa ja teossa. Millainen onkaan ollut tuo syleily näille kahdelle, jotka olivat yhtä niin kuin nämä kaksi olivat? Mitä sisältääkään tuo jumalallinen kumppanuus nyt? Voimme vain ihmetellä ja ihastella. Ja me voimme pääsiäisviikonloppuna haluta elää riittävän kelvollisesti päästäksemme jotenkin osallisiksi tuosta suhteesta. Isänä aprikoin, voinko minä ja kaikki muutkin isät tehdä enemmän rakentaaksemme suloisemman ja vahvemman suhteen poikiimme ja tyttäriimme täällä maan päällä. Isät, onko liian rohkeaa toivoa, että lapsillamme voisi olla jokin pieni osa siitä tunteesta meitä kohtaan, jota taivaallinen Poika tunsi Isäänsä kohtaan? Voisimmeko me ansaita enemmän tuota rakkautta pyrkimällä olemaan enemmän sitä, mitä Jumala oli lapselleen? Joka tapauksessa me tiedämme, että nuoren ihmisen kehittyvä näkemys Jumalasta keskittyy niihin ominaisuuksiin, joita lapsi näkee maallisissa vanhemmissaan.9 Siitä ja monesta muusta syystä, luullakseni mikään kirja, jonka olen lukenut viime kuukausina, ei ole huolestuttanut minua enemmän kuin julkaisu nimeltä Fatherless America [Isätön Amerikka]. Tässä tutkimuksessa kirjoittaja kertoo "isättömyydestä" yhtenä "väestön kannalta haitallisimmista suuntauksista tämän sukupolven aikana" sekä tärkeimpänä syynä siihen, että lapsille aiheutuu vahinkoa. Hän on vakuuttunut siitä, että se on pääsyy kipeimpiin sosiaalisiin ongelmiimme; köyhyydestä rikollisuuteen, teiniraskauksiin, lasten pahoinpitelyihin, kotiväkivaltaan. Eräs meidän aikamme keskeisimpiä sosiaalisia kysymyksiä on se, että isät hylkäävät lapsensa.10 Joidenkin isien fyysistä poissaoloakin suurempi huoli on isien hengellinen ja henkinen poissaolo. Nämä isien tekemättäjättämisen synnit ovat pidemmällä aikavälillä luultavasti tuhoisampiakin kuin ne synnit, joita tehdään. Miksi emme hämmästele sitä, kun 2 000 lapselta, jotka ovat kaiken ikäisiä ja kaikista olosuhteista, kysyttiin, mitä he arvostivat eniten isässään, he kaikki vastasivat: "Hän viettää aikaa kanssani"?11 Eräs nuori lehvänsitoja, jonka tapasin konferenssimatkallani jokin aika sitten, kirjoitti minulle vierailun jälkeen ja sanoi: "Toivon vain, että isäni tietäisi, kuinka paljon tarvitsen häntä hengellisesti ja emotionaalisesti. Haluaisin kiihkeästi saada osakseni jonkin ystävällisen lausahduksen, lämpimän henkilökohtaisen eleen. En usko, että hän tietää, kuinka paljon minulle merkitsisi se, että hän olisi aktiivisesti kiinnostunut elämästäni, kyselisi ja antaisi minulle ohjeita, tarjoutuisi antamaan minulle siunauksen tai vain viettäisi aikaa kanssani. Tiedän hänen olevan huolissaan siitä, että tekee jotakin väärin tai ettei saa sanotuksi asioita oikealla tavalla. Mutta jo sekin, että hän yrittäisi, merkitsisi minulle enemmän kuin hän voi arvatakaan. En halua kuulostaa kiittämättömältä, koska tiedän hänen rakastavan minua. Hän lähetti minulle kerran viestin, jossa oli allekirjoitus 'Rakkaudella, isä.' Tuo viesti on aarteeni. Se on yksi rakkaimmista tavaroistani."12 Tuon nuoren naisen tavoin en halua tämän puheen kuulostavan kiittämättömältä, eikä sen tarkoitus ole saada isiä tuntemaan, että he ovat tehneet liian vähän. Useimmat isät ovat suurenmoisia. Useimmat isät ovat verrattomia. En tiedä, kuka kirjoitti nämä pienen satukirjan säkeet, jotka muistan nuoruudestani, mutta ne kuuluvat jotensakin näin: Isä, kasvoin väsynein Töistä tulee viimein; Päivästä toiseen uurastaen Kaikki haasteet kohdaten ­ Iloiten sydämessään, ett' perheensä Riemuitsee kuullessaan äänensä. Isä kaikkensa perheelleen antaa Yli esteiden lapsensa kantaa. Hän rohkeudella niin sisukkaalla Palvelee lapsiaan isänsä lailla. Nämä rivit kynäilen hänelle ­ Isälle ­ miehistä parhaalle. Ja veljet, silloin kun me emme ole "miehistä parhaita", rajoituksinemme ja riittämättömyydentunteinemme, me voimme kulkea oikeaan suuntaan, jumalallisen Isän asettamien ja jumalallisen Pojan osoittamien kannustavien opetusten vuoksi. Taivaallisen Isän avulla voimme jättää paremman perinnön vanhemmuudesta kuin uskommekaan. Eräs hiljattain isäksi tullut kirjoitti: "Usein, kun katselen poikani katselevan minua, palaan muistoissani hetkiin oman isäni kanssa muistaen, kuinka selvästi halusin olla sellainen kuin hän. Muistan, että minulla oli oma muovinen partaveitsi ja oma partavaahtopurkki ja joka aamu ajoin leukani, kun hän ajoi omansa. Muistan seuranneeni hänen kintereillään edestakaisin hänen leikatessaan nurmikkoa kesällä. Nyt haluan poikani seuraavan minua, ja jollain tavalla minua kauhistuttaa ajatus, että hän luultavasti tekeekin niin. Pidellessäni tätä pientä poikaa sylissäni tunnen taivaallista koti-ikävää, kaipuuta rakastaa niin kuin Jumala rakastaa, lohduttaa tavalla, jolla Hän lohduttaa, suojella siten kuin Hän suojelee. Vastaus nuoruuteni kaikkiin pelkoihin oli aina: 'Mitä isä tekisi?' Nyt, kun minulla on lapsi kasvatettavana, luotan taivaallisen Isän kertovan minulle juuri sen."13 Eräs opiskeluaikainen ystäväni kirjoitti minulle hiljattain sanoen: "Kaoottisessa lapsuudessani oli paljon epävarmuutta, mutta yhden asian tiesin varmasti: että isäni rakasti minua. Tuo varmuus oli nuoren elämäni perusta. Opin tuntemaan Herran ja rakastamaan Häntä, koska isäni teki niin. En ole koskaan nimitellyt ketään tyhmäksi tai lausunut turhaan Herran nimeä, koska isäni kertoi minulle Raamatun opettavan, ettei niin pidä tehdä. Olen aina maksanut kymmenykseni, koska hän opetti, että se oli etuoikeus. Olen aina yrittänyt kantaa vastuun virheistäni, koska isäni teki niin. Vaikka hän vieraantui kirkosta joksikin [aikaa], palveli hän elämänsä loppuvaiheessa lähetystyössä ja teki uskollisesti työtä temppelissä. Testamentissaan hän sääti, että kaikki raha, joka jäisi yli [perheestä] huolehtimisen jälkeen, tulee lahjoittaa kirkolle. Hän rakasti kirkkoa koko sydämestään. Hänen ansiostaan minäkin teen niin."14 Varmaankin tuon täytyy olla hengellinen sovellus Lordi Byronin säkeistä: "On piirteissäni minullakin jokin yhteys isäni kasvoihin."15 Herkällä hetkellä nuoren Nefin elämässä hänen profeetallinen tulevaisuutensa määräytyi, kun hän sanoi: "Uskoin joka sanan siitä, mitä isäni oli puhunut."16 Elämänsä käännekohdassa profeetta Enos sanoi, että "sanat, joita olin usein kuullut isäni puhuvan"17 saattoivat esiin yhden Mormonin Kirjan suurimmista ilmoituksista. Ja kohdatessaan monien syntiensä raastavan muiston murheellinen Alma nuorempi muisti myös kuulleensa isänsä profetoivan "Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, joka tulisi sovittamaan maailman synnit."18 Tuo lyhyt muisto, isän lausuma henkilökohtainen todistus aikana, jolloin isästä on tuntunut, ettei mikään tavoita poikaa, ei ainoastaan pelastanut hänen poikansa hengellistä elämää, vaan muutti pysyvästi Mormonin Kirjan kansan historiaa. Jumala sanoi Abrahamista, suuresta patriarkasta: "Minähän olen valinnut hänet, että hän käskisi poikiaan ja jälkeentulevaa sukuaan pysymään Herran tiellä ja noudattamaan oikeutta ja vanhurskautta".19 Lausun todistukseni tänä pääsiäisviikonloppuna, että "heidän isiensä kädestä suuria [vaaditaan]",20 kuten Herra julisti profeetta Joseph Smithille. Varmasti suurinta on se, että on tehnyt kaiken voitavansa kasvattamiensa lasten onnen ja hengellisen turvallisuuden hyväksi. Koko ihmiskunnan historian vaikeimpana hetkenä, veren valuessa jokaisesta huokosesta ja ahdistunut huudahdus huulillaan, Kristus etsi Häntä, jota oli aina etsinyt ­ Isäänsä. "Abba",21 Hän sanoi. "Isä" tai kuten lapsi sanoisi "Isi". Se on ollut niin henkilökohtainen hetki, että on melkein pyhäinhäväistys siteerata sitä. Poika loputtoman tuskan vallassa, Isä, joka on Hänen ainoa todellinen voiman lähteensä, molemmat pysyvät järkähtämättä suunnassaan ja kestävät läpi yön ­ yhdessä. Isät, uudistukaamme tänä pääsiäisviikonloppuna tehtävässämme olla vanhempia, vahvistettuina mielikuvalla tästä Isästä ja tästä Pojasta, kun me syleilemme lapsiamme ja tuemme heitä ikuisesti, rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. Joh. 3:16. 2. Joh. 5:30. 3. Joh. 7:16, 28. 4. Joh. 12:49. 5. Joh. 14:7, 9. 6. Joh. 17:11. 7. Joh. 18:11. 8. Joh. 19:30; Luuk. 23:46. 9. Ks. "Parent-Child Relationships and Children's Images of God", Journal for the Scientific Study of Religion, maaliskuu 1997, s. 25­43. 10. David Blankenhorn, Fatherless America: Confronting Our Most Urgent Social Problem (1995), s. 1. 11. Ks. "Becoming a Better Father," Ensign, tammikuu 1983, s. 27. 12. Henkilökohtainen kirje. 13. Henkilökohtainen kirje. 14. Henkilökohtainen kirje Robert A. Reesiltä. 15. "Parisina", julkaisussa Byron: Poetical Works (1970), s. 333. 16. 1. Ne. 2:16. 17. Enos 1:3. 18. Ks. Al. 36:17. 19. 1. Moos. 18:19, kursivointi lisätty. 20. LK 29:48. 21. Mark. 14:36.