Presidentti Thomas S. Monson
ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa
Jokainen meistä oppikoon Hänestä, uskokoon Häneen, turvatkoon Häneen, seuratkoon Häntä, olkoon kuuliainen Hänelle. Kun me teemme niin, meistä voi tulla Hänen kaltaisiaan.
Minulle on ilo ja etuoikeus seistä teidän niin suuren pappeudenhaltijoista koostuvan nähtävillä ja näkymättömissä olevan yleisön edessä. Kirkon yleiset pappeuskokoukset ovat aina olleet suurenmoista antia Aaronin pappeuden ajoista nykyaikaan asti. "[Kuulla] ääntä profeetan Ja Herran sanomaa",
1 kuten laulukirjassamme sanotaan, on kallisarvoinen siunaus.
Annamme tukemme Gordon B. Hinckleylle Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon presidenttinä sekä profeettana, näkijänä ja ilmoituksensaajana meidän aikanamme. Eräältä ylpeältä isältä saamani kirje kertoo, mitä hänen viisivuotiaalle pojalleen tapahtui, ja pojan rakkaudesta kirkon presidenttiä kohtaan sekä halusta noudattaa presidentin esimerkkiä. Isä kirjoitti:
"Kun Christopher oli viisivuotias, hän valmistautui lähtemään kirkkoon miltei kokonaan itse. Eräänä sunnuntaina hän päätti, että hänellä pitäisi olla puku ja solmio, toisin kuin milloinkaan ennen. Hän penkoi vaatekaappia omin päin löytääkseen vanhempien veljiensä jäljiltä solmion ja löysikin erään melko kuluneen nipistinsolmion, johon hänen ei tarvinnut tehdä solmua. Hän kiinnitti solmion valkoiseen paitaansa ja puki päällensä pienen tummansinisen takin, joka oli riippunut vuosia poikien vaatekaapissa.
Hän meni omin neuvoin kylpyhuoneeseen ja kampasi vaalean tukkansa huolellisesti järjestykseen. Suunnilleen samaan aikaan minäkin menin kylpyhuoneeseen laittautuakseni itse valmiiksi. Näin peilin edessä tyytyväisyyttä säteilevän Christopherin. Kääntämättä katsettaan omasta peilikuvastaan hän sanoi ylpeästi: 'Katso, isä Christopher B. Hinckley!'" Ja isä ymmärsi, että poika oli tarkkaillut Herran profeettaa.
Lapsemme katselevat meitä. He imevät itseensä iankaikkisia opetuksia. He muovaavat omaa tulevaisuuttaan. Millaisen esimerkin me annamme heille?
Vuosia sitten, kun nuorin poikamme Clark oli uskontotunnilla Brigham Youngin yliopistossa, opettaja kysyi luennolla Clarkilta: "Minkä esimerkin isäsi elämästä muistat parhaiten?"
Myöhemmin opettaja kirjoitti minulle, mitä Clark oli vastannut luokalle. Clark oli sanonut: "Kun olin diakoni Aaronin pappeudessa, isäni ja minä menimme metsästämään fasaaneja lähellä Maladia Idahossa. Se oli maanantaipäivä kauden viimeinen metsästyspäivä. Kävelimme lukuisten peltojen poikki etsien fasaaneja mutta näimme vain muutaman ja ammuimme niidenkin ohi. Sitten isä sanoi minulle: 'Clark, poistetaan patruunat piipusta ja pannaan aseet tähän ojaan. Sitten polvistumme rukoilemaan.' Luulin, että isä rukoilisi lisää fasaaneja, mutta olin väärässä. Hän selitti minulle, että vanhin Richard L. Evans oli vakavasti sairas ja että keskipäivällä kello 12 juuri tuona maanantaina kahdentoista koorumin jäsenet missä he silloin olisivatkin polvistuisivat ja liittyisivät tavallaan yhdessä palavaan uskon rukoukseen vanhin Evansin puolesta. Otimme lakin päästä, polvistuimme ja rukoilimme."
Muistan kyllä tuon tapauksen, mutta en kuvitellutkaan, että poika katseli, oppi, muovasi omaa todistustaan.
Analysoidessamme tilastoja niiden toiminnasta, jotka ovat diakoneja, opettajia tai pappeja Aaronin pappeudessa, meitä huolestuttaa, kun merkittäviä määriä diakoneja luisuu epäaktiivisuuteen, eikä heitä aseteta opettajiksi oikeaan aikaan. Sama koskee joitakin opettajiakin, joita ei aseteta papeiksi ja etenkin pappeja, jotka eivät saa lainkaan Melkisedekin pappeutta. Veljet, näin ei pitäisi olla. Meillä on valtava vastuu opastaa ja innoittaa näitä nuoria miehiä pappeuden polulla, niin ettei mikään synnin eikä erheen hyöky estä heidän edistymistään eikä suista heitä pois iankaikkisista tavoitteistaan.
Piispat ja piispan neuvonantajat, tutkikaa jokaisen Aaronin pappeuden nuoren miehen aktiivisuuden tasoa ja laatikaa itsellenne suunnitelma, joka varmistaa kunkin kehityksen ja aktiivisuuden.
Eräs hiljattain kutsuttu piispa vakuutti ensimmäisessä kokouksessaan neuvonantajiensa kanssa: "Aaronin pappeus on meidän ensisijainen velvollisuutemme." Toiselle neuvonantajalle hän sanoi: "Pyydän sinua ottamaan henkilökohtaisesti vastuullesi varmistaa, että jokainen diakoni on kelvollinen ja että hänet asetetaan opettajaksi oikeassa iässä." Ensimmäiselle neuvonantajalle hän sanoi: "Tekisitkö sinä samoin opettajien kohdalla, niin että hekin olisivat oikeaan aikaan kelvollisia papeiksi asetettaviksi." Sitten piispa jatkoi: "Minä otan saman vastuun siitä, että papit saavat Melkisedekin pappeuden ja että heidät asetetaan vanhimmiksi. Yhdessä ja Jumalan avulla me voimme tehdä sen." Ja sen he tekivät.
Nuoremme kaipaavat vähemmän arvostelua ja enemmän malleja, joita seurata. Te Aaronin pappeuden koorumien neuvojat olette opettajia ja malleja nuorille miehille. Tunneteko te evankeliumin? Oletteko valmistaneet oppiaiheen? Tunnetteko jokaisen pojan ja päätättekö rukoillen, kuinka voisitte tavoittaa hänen mielensä, hänen sydämensä ja osallistua hänen tulevaisuudenmahdollisuuksiensa muovaamiseen?
Muistakaa, ettei riitä, että oletatte, että opettaessanne pojat kuuntelevat, mitä sanotte. Saanen havainnollistaa.
Kirkon hallintorakennuksen huoneessa, jota kutsumme läntiseksi kokoushuoneeksi, on taiteilija Harry Andersonin rakastettava maalaus. Se kuvaa Jeesusta istumassa matalalla kivimuurilla ympärillään lukuisia lapsia, jotka tietävät, että Hän rakastaa heitä. Aina katsoessani tuota maalausta mieleeni tulee pyhien kirjoitusten kohta: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta."2
Kerran olin antanut tuossa huoneessa pappeuden siunauksen pienelle pojalle, jota odotti suuri leikkaus. Kiinnitin hänen ja hänen vanhempiensa huomion Jeesusta ja lapsia esittävään maalaukseen. Sitten lausuin muutaman sanan Vapahtajasta ja Hänen milloinkaan pettämättömästä rakkaudestaan. Kysyin pojalta, oliko hänellä mitään kysyttävää. "Kyllä", hän vastasi vakavissaan. "Veli Monson, kuinka voisi saada sellaisen pienen vuohen ja talutusköyden niin kuin tuossa taulussa?"
Hetken olin ymmälläni odottamattoman kysymyksen vuoksi, hieman huolissani opetuskyvystäni, mutta sitten vastasin: "Jeesus antaa sinulle ja minulle paljon suurempia lahjoja kuin vuohi ja talutusköysi. Hän antaa tiekartan taivaaseen. Hänen opetuksensa, Hänen esimerkkinsä, Hänen rakkautensa ovat paljon suurempia lahjoja kuin ne, joita maailma antaa."
"Tule ja seuraa minua",3 Hän kutsui. Meidän on viisasta seurata Häntä!
Oppikoot kaikki nuoret miehet, joilla on Aaronin pappeus, Vapahtajan opetukset ja eläkööt niiden mukaan, ja valmistautukoot vastaanottamaan Melkisedekin pappeuden.
Saanen kertoa teille, veljet, omakohtaisesta kokemuksestani opettajien koorumin johtajana? Piispakunnan jäsen, joka oli meistä vastuussa, kutsui johtokunnan ja sihteerin kotiinsa saamaan johtajakoulutusta. Hän halusi kuulla meidän ajatuksiamme siitä, miten meidän pitäisi hoitaa vasta saamiamme velvollisuuksia. Suostuimme mielihyvin sillä ehdolla, että hän pyytäisi vaimoaan Nettieä tarjoilemaan meille lihapiiraitaan, joista hän oli kuuluisa. Hän suostui siihen. Veljet, eikö olekin ihmeellistä, kuinka me miehet velvoitamme vaimomme tekemään kaikenlaista usein kertomatta siitä etukäteen? Kokous oli yksi parhaista, joissa olen milloinkaan ollut. Meitä opetettiin ymmärryksemme tason mukaan ja innoitettiin pitämään huolta koorumimme jäsenistä.
Runsaalla kastikkeella peitetyn herkullisen lihapiiraan jälkeen pyysimme piispan neuvonantajaa ja hänen vaimoaan pelaamaan kanssamme Monopolia. Olen varma, että heillä oli muutakin tekemistä, mutta he suostuivat auliisti pyyntöömme.
En muista, kuka Monopoli-pelin voitti, mutta en ole milloinkaan unohtanut sitä, mitä opin tuona iltana kirkon hallinnosta ja pappeuskoorumin johtamisesta.
Toisen maailmansodan kiihkeinä alkuvuosina yksi opettajien koorumimme jäsenistä, Fritz, halusi puolustaa maatamme mutta ei halunnut odottaa saavuttaakseen vähimmäisiän, joka vaadittiin palvelukseen astumiseen. Hän väärensi ikänsä ja värväytyi Yhdysvaltain laivastoon. Pian hän joutui taisteluihin kauas Tyynellemerelle. Hänen aluksensa upotettiin ja monia miehiä menetettiin. Fritz säilyi hengissä ja esiintyi myöhemmin koorumimme kokouksessa täydessä univormussa taistelukunnianauhoineen. Muistan, että kysyin Fritziltä: "Fritz, onko sinulla meille mitään neuvoa?" Olimme kaikki tulossa pakollisen asepalveluksen kutsuntaikään.
Fritz ajatteli tuokion ja sanoi sitten: "Älkää koskaan valehdelko ikäänne älkääkä mitään muutakaan!" Tuon yhden lauseen opetuksen muistan vieläkin.
Nuoret miehet, jotka ovat 12 ja 17 ikävuoden välillä ovat henkilökohtaisen hengellisen kasvun ja valmistautumisen edessä. Aaronin pappeuden tarkoituksena on auttaa jokaista sen saanutta seuraavasti:
1. kääntymään Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin ja elämään sen opetusten mukaisesti
2. pitämään pappeustehtävänsä kunniassa ja täyttämään pappeusvirkansa vastuualueet
3. palvelemaan tarkoituksenmukaisella tavalla
4. valmistautumaan vastaanottamaan Melkisedekin pappeus ja temppelitoimitukset
5. sitoutumaan, valmistautumaan ja palvelemaan kunniakkaasti kokoaikaisessa lähetystyöhössä
6. valmistautumaan tullakseen kelvolliseksi aviomieheksi ja isäksi.4
Kautta maailman palveluksessa on suuri lähetyssaarnaajien joukko, joka kulkee ympäriinsä tekemässä hyvää, kuten Vapahtaja teki. Lähetyssaarnaajat opettavat totuutta. He hälventävät pimeyden. He levittävät iloa. He tuovat kallisarvoisia sieluja Kristuksen luokse.
Tuona suurena päivänä, jolloin lähetyskutsu saapuu, vanhemmat, veljet ja sisaret ja isovanhemmat kokoontuvat tulevan lähetyssaarnaajan ympärille ja panevat merkille hänen hermostuneisuutensa, kun hän avaa varovaisesti kutsukirjeen. Seuraa hetken hiljaisuus, ja sitten hän ilmoittaa, minne Herran profeetta on määrännyt hänet palvelemaan. Tunteet ovat hyvin herkässä. Kyyneleet virtaavat helposti, ja perhe iloitsee keskinäisestä rakkaudesta ja Jumalan hyvyydestä.
Kokoaikaiset lähetyssaarnaajat ja kaikki muut, jotka ovat mukana Herran työssä, ovat ottaneet vastaan Hänen kutsunsa. Me olemme Hänen asiallaan. Meidän on onnistuttava siinä suuressa tehtävässä, jonka Mormon antoi, että meidän tulee julistaa Herran sanaa Hänen kansansa keskuudessa. Mormon kirjoitti: "Katso, minä olen Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, opetuslapsi. Hän on kutsunut minut julistamaan sanaansa kansansa keskuudessa, jotta se perisi iankaikkisen elämän."5
Fred Tadje, Saksan-Itävallan lähetyskentän johtaja, kutsui vuonna 1926 koolle lähetyskentän konferenssin, joka oli määrä pitää elokuussa Dresdenissä Saksassa. Lähetyssaarnaajien piti kävellä konferenssiin työkentiltään jokseenkin ilman rahakukkaroa ja laukkua, vaikka heillä pitikin olla pieni summa rahaa, jottei heitä olisi pidätetty kulkureina.
Vanhin Alfred Lippold ja hänen toverinsa vanhin Parker Thomas kulkivat pohjoista reittiä. Jossakin matkan varrella nämä kaksi pysähtyivät erääseen kotiin, jossa oli nainen kahdeksan lapsensa kanssa. Nainen kertoi vanhimmille, että hänen miehensä oli hylännyt hänet ja lapset ja ettei heillä ollut yhtään rahaa. Päästettyään vanhimmat sisään, nainen sanoi: "Jos kuljette ilman rahakukkaroa ja laukkua, niin teillä täytyy olla nälkä. Käykää istumaan." Hän antoi kumpaisellekin suuren viipaleen leipää ja luumuhilloa sen päälle. Lähetyssaarnaajat siunasivat aamiaisen ja pyysivät siunatessaan Herraa antamaan naiselle, mitä hän tarvitsi.
Sitten lähetyssaarnaajat lähtivät. Heidän käveltyään puolitoista kilometriä vanhin Thomas sanoi: "Minun täytyy mennä takaisin", ja niin hän menikin mitään selittämättä.
Hänen palattuaan vanhin Lippold kysyi: "Miksi palasit takaisin?"
Vanhin Thomas selitti: "Rukoilimme, että nainen saisi, mitä hän tarvitsee. Minulla oli, mitä hän tarvitsi 20 dollarin seteli. Se oli taskussani, ja palasin antamaan sen hänelle. Muutoin se olisi polttanut reiän taskuuni."
Kolmekymmentä vuotta sitten olin vastuussa suuresta osasta Tyynenmeren saarilla tehtävästä työstä. Muuan veli J. Vernon Monson kutsuttiin yhdessä vaimonsa kanssa kaukaiseen Rarotongaan Cookinsaarille palvelemaan siellä piirinjohtajana.
Myöhemmin hän raportoi minulle kirjeessään: "Olemme erittäin kiitollisia täällä tapahtuvasta edistyksestä, ja erityisesti haluan mainita hyvän tahdon ja suurenmoiset suhteet, jotka ovat kehittyneet hallitusvallan edustajien ja liikemiesyhteisön keskuudessa meitä ja kirkkoa kohtaan.
Tämä yleisen hyväksymisen kehitys huipentui yhteen asiaan", hän kirjoitti. "Siihen, että sukulaisemme tri ja rva Odeen Manning palvelivat erinomaisella tavalla täällä Cookinsaarilla. Tri Manning on silmälääkäri, ja kirjoitin hänelle ehdottaen, kuinka hän voisi palvella rarotongalaisia. Ehdotukseeni kuului seuraavaa: 1) ei palkkiota; 2) hänen on itse maksettava omat kulunsa; 3) hän jättää lääkärinpraktiikkansa toisten lääkäreiden hoidettavaksi niiden kolmen kuukauden ajaksi, jotka hän aikoi olla poissa; 4) me antaisimme heille ilmaisen ruoan ja asunnon heidän ollessaan Rarotongassa; 5) hänen tuli tuoda omat kirurgiset instrumenttinsa, koska sellaisia ei ollut Rarotongassa."
Vanhin Vernon Monsonin kirje minulle jatkui: "Manningsit lähettivät kaksisanaisen vastauksensa lentopostissa: 'Tarjous hyväksytty.' Valmistelujen alkaessa Cookinsaarten hallitus määräsi päteviä lääkäreitä avustamaan tri Manningia ja oppimaan häneltä. Kaikkiaan 284 potilasta tutkittiin, ja useimmille annettiin lasit. 53 potilaalle suoritettiin merkittävä silmäleikkaus, kuten harmaakaihileikkaus.
Koko kolmen kuukauden ohjelma oli suurenmoinen ja sydäntä lämmittävä. Se oli todellinen siunaus. Se on vahvistanut pyhiä, jotka saivat aivan uudenlaista ylpeyttä kuulumisestaan uskontokuntaan, joka toi lääkintäpalveluja näille saarille." Kirje päättyi.
Vuosia myöhemmin vaimoni ja minä olimme vieraina BYU:n järjestämällä risteilyllä Pyhään Maahan. Eräänä iltana kun istuimme laivan kannella, vieressäni istuva mies kääntyi puoleeni ja sanoi: "Vanhin Monson, minun nimeni on Odeen Manning ja asun Woodland Hillsissä Kaliforniassa. Olen ammatiltani silmälääkäri ja olin lyhyen aikaa lähetystyössä Rarotongassa, kun enoni ja tätini palvelivat siellä."
Sanoin olevani perillä hänen uhristaan ja palveluksestaan. Kysyin tri Manningilta: "Kun muistelet tuota aikaa, haluaisitko kertoa, mitä ajattelet siitä?"
Hän vastasi tunteikkaasti: "Se oli elämäni antoisinta aikaa hengellisesti."
Uskon, että oli enemmän kuin sattumaa, että vaimoni ja minä olimme risteilyaluksella juuri tuolloin ja juuri sillä puolella kantta ja että istuimme miehen vieressä, jota emme olleet milloinkaan ennen tavanneet. Taivas oli lähellä, kun tri Manning ja minä syleilimme ja kiitimme hänen palveluksestaan ei ainoastaan aiemmin sokeina olleiden ja nyt näkevien keskuudessa vaan myös Herramme ja Vapahtajamme palvelemisesta, Hänen, joka sanoi: "Suuret ovat Herran lupaukset niille, jotka ovat merensaarilla."6
Todistan Hänestä, Jeesuksesta Kristuksesta, joka vapautti meidät kaikki loputtomasta kuolemasta, että Hän on totuuden opettaja mutta Hän on enemmän kuin opettaja. Hän on täydellisen elämän Esikuva mutta Hän on enemmän kuin esikuva. Hän on Suuri Parantaja mutta hän on enemmän kuin parantaja. Hän, joka pelasti ihmiskunnan "kadotetun armeijan", on maailman kirjaimellinen Vapahtaja, Jumalan Poika, Rauhan Ruhtinas, Israelin Pyhä ylösnoussut Herra, joka sanoi: "Minä olen ensimmäinen ja viimeinen; minä elän, minä olen se, joka teurastettiin; minä olen teidän puolustajanne Isän tykönä."7
Rakkaat veljeni, jokainen meistä
oppikoon Hänestä
uskokoon Häneen
turvatkoon Häneen
seuratkoon Häntä
olkoon kuuliainen Hänelle.
Kun teemme niin, meistä voi tulla Hänen kaltaisiaan.
Tästä totuudesta todistan vakaasti Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.
VIITTEET
1. Joseph S. Murdock, 18221899, "Oi, kuulkaa ääntä profeetan", julkaisussa MAP-lauluja, 11.
2. MAP-Luuk. 18:22.
4. Ks. Aaronin pappeuden johtajiston käsikirja, 1992, s. 6.
5. 3. Ne. 5:13.
6. 2. Ne. 10:21.
7. LK 110:4.
Previous
