Tulkaa Kristuksen tykö Sisar Margaret D. Nadauld Nuorten Naisten ylijohtaja Me haluamme tulla Kristuksen tykö, koska vain Hänessä ja Hänen kauttaan me voimme palata Isän luo. Tänä pääsiäisaikana ja aina me riemuitsemme kutsusta, joka on merkityksellisin, mitä ihmiskunnalle on milloinkaan esitetty. Se on kutsu tulla Kristuksen tykö. Meidät kaikki on kutsuttu. Pyhät kirjoitukset ovat täynnään tätä suurenmoista kutsua, joka on kauniisti tiivistetty kirkon laulun sanoihin: Jeesuksen luokse kansat jo tulkaa. Äärille maan tää kutsunsa soi. Suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat Luoksensa saapua voi. ("Jeesuksen luokse", MAP-lauluja, 73) Hän esittää auliin kutsunsa yksinkertaisesti siksi, että Hän rakastaa meitä ja tietää, että me tarvitsemme Häntä. Hän voi auttaa meitä ja parantaa meidät. Hän ymmärtää meitä omien kokemustensa tähden: "Ja hän ­ ­ tulee ja kärsii kaikenlaisia kipuja, vaivoja ja kiusauksia ­ ­ niin että hän ­ ­ voi auttaa kansaansa sen heikkouksissa." (Al. 7:11­12) Me haluamme tulla Kristuksen tykö, koska vain Hänessä ja Hänen kauttaan me voimme palata Isän luo. Vuosia sitten sattui eräs pieni tapaus, jonka olen muistanut aina, koska se sai minut ajattelemaan Vapahtajan tehtävää. Vaikka se oli vain lapsellinen sattuma, sillä oli merkitystä. Se tapahtui kaksostemme ollessa vasta noin viisivuotiaita. He opettelivat parhaillaan ajamaan polkupyörillä. Katsoessani ikkunasta näin heidän viilettävän pyörillään katua pitkin kovaa vauhtia. Ehkäpä he menivät hiukan liian lujaa ajotaitoihinsa nähden, sillä yhtäkkiä Adam kaatui pahasti. Hän sotkeutui nurin menneeseen pyöräänsä, enkä nähnyt mitään muuta kuin kieppuvia pyöränsarvia ja renkaita ja käsiä ja jalkoja. Adamin pieni kaksoisveli Aaron näki kaiken, jarrutti ja pysähtyi välittömästi ja hyppäsi pois pyöränsä päältä. Hän heitti sen sivuun ja juoksi auttamaan veljeään, jota hän rakasti hyvin paljon. Nämä pienet kaksoset olivat tosiaan sydämeltään yhtä. Jos toista sattui, niin toistakin sattui. Jos toista kutitti, niin molemmat nauroivat. Jos toinen sanoi lauseen alun, saattoi toinen sanoa sen lopun. Toinen tunsi samaa mitä toinenkin. Niinpä Adamin kaatuminen olikin Aaronille tuskallista nähtävää! Adam oli surkea näky. Hänellä oli polvet auki, hänen päässään olevasta haavasta vuoti verta, hänen ylpeytensä oli saanut kolauksen ja hän itki. Aaron auttoi veljensä irti pyörästä niin hellästi kuin viisivuotias osaa, tarkasti haavat ja teki sitten jotakin todella herttaista. Hän nosti veljensä maasta ja kantoi hänet kotiin. Tai yritti. Se ei ollut kovin helppoa, koska he olivat saman kokoiset, mutta hän yritti. Ja Aaronin ponnisteltua ja nostettua ja puoliksi raahattua, puoleksi kannettua veljeään he lopulta pääsivät etuovelle. Tässä vaiheessa Adam, jota oli sattunut, ei enää itkenyt, mutta Aaron, joka oli toiminut pelastajana, itki. Kun häneltä kysyttiin: "Miksi itket, Aaron?", hän sanoi yksinkertaisesti: "Koska Adamiin sattuu." Ja niinpä hän oli tuonut Adamin kotiin saamaan apua, kotiin jonkun luo, joka tiesi, mitä tehdä, jonkun, joka osasi puhdistaa haavat, sitoa ne ja hoitaa tilanteen ­ kotiin rakastettavaksi. Aivan kuten toinen kaksosista auttoi veljeään hädässä, niin meitäkin voi nostaa, auttaa, joskus jopa kantaa rakas Vapahtajamme, Herra Jeesus Kristus. Hän tuntee, mitä me tunnemme, Hän tuntee sydämemme. Hänen tehtävänsä oli pyyhkiä kasvoiltamme kyyneleet, puhdistaa haavamme ja siunata meitä parantavalla voimallaan. Hän voi kantaa meidät kotiin taivaallisen Isämme luo verrattoman rakkautensa voimalla. Herrallemme on varmasti mieleen, kun me, Hänen lapsensa, ojennamme toisillemme kätemme auttaaksemme matkan varrella ja tuodaksemme toisen lähemmäksi Kristusta. Hän opetti: "Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt. 25:40) Hän haluaa meidän "murehti[van] murehtivien kanssa, ja lohdutta[van] niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa" (Moosia 18:9) ja "rakasta[van] ja palvele[van] toisia[mm]e" (Gal. 5:13). Susan Evans McCloud sanoi sen osuvasti: Herra, neuvo, kuinka voisin Rakastaa Sun laillasi, Aikaa, voimaa muille suoda Unohtaen itseni. ­ ­ Vartijana veljelleni Lohdun antaa tahtoisin, Haavat hoitaa, voimaa suoda Ymmärtävin sydämin. ­ ­ Auta, Herra, että voisin Rakastaa niin toisia, Niin kuin itse rakkautta Aina saan mä sinulta. Auta, Herra, että voisin Sua aina seurata. ("Sua tahdon seurata", MAP-lauluja, 142) Rakkaat veljet ja sisaret, nämä säkeet ilmaisevat sydämeni nöyrän toiveen lähtiessäni ilomielin taivaallisen Isän asialle kulkemaan Hänen kirkkonsa nuorten naisten kanssa. Rukoilen lakkaamatta, että Herrassa löytyy voimaa, merkkilippu, Hänen auliille palvelijalleen. Nuorten Naisten tehtävä ja meidän suurin toiveemme on auttaa nuoria naisia kasvamaan hengellisesti ja auttaa heidän perhettään valmistamaan heitä tulemaan Kristuksen tykö. Monet heistä ovat jo hyvällä alulla matkallaan. Kun esimerkiksi kysyimme muutamilta nuorilta naisilta, mistä he pitivät sakramenttikokouksessa, eräs heistä sanoi: "Sakramentista, koska se muistuttaa minua Jeesuksesta ja kaikesta siitä, mitä Hän on tehnyt puolestani." Toinen sanoi: "En koskaan tule pois tyhjin sydämin, ja minusta on ihanaa nauttia sakramentti." Kysyttäessä kuinka usein he rukoilivat, monet sanoivat "aamuin ja illoin". He rukoilevat ennen kokeita. He rukoilevat kiusauksen kohdatessaan. He lukevat pyhiä kirjoituksia. Oman henkilökohtaisen valmistautumisensa lisäksi näiden suloisten nuorten naisten on havaittu siunaavan toisten elämää. Saanen lukea teille kirjeen eräältä heidän rakastavan palvelunsa kiitolliselta vastaanottajalta. Hän kirjoittaa: "[Seurakuntani] nuoret naiset miltei kirjaimellisesti pelastivat henkeni. Olin nuori piispa, vasta 29-vuotias, ja neljän kauniin pikkutytön isä, joista yksi oli pikkuvauva, kun taivaallinen Isä kutsui vaimoni kotiin luoksensa. Kun keskustelin kunkin pienen tyttömme kanssa ja kysyin heiltä, mitä vaikutuksia tällä muutoksella olisi heihin, niin nelivuotiaalla Emilyllä, joka oli vanhin noisten neljästä, oli monia huolenaiheita. Yksi niistä oli: 'Kuka nyt kampaa ja kihartaa minun hiukseni kirkkoa varten ja panee niihin nauhoja ja pinnejä?' Se oli hyvä kysymys minullekin. Kuka? Olin uppoutunut siihen ajatukseen, että elämä olisi mahdollisimman 'normaalia' meille kaikille ­ mikä merkitsi sitä, että minun olisi opittava kokonaan uusi elämäntapa. Minä olin heidän isänsä, ja minä olisin ainoa vanhempi. Oivalsin, ettei minulla ollut kaikkia niitä äidillisiä taitoja, joita tarvitsin. Pyysin seurakunnan nuoria naisia opettamaan minua, jotta pystyisin tyydyttämään edes hiustenhoitotarpeet. He tulivat meille kotiin monta kertaa aloittaakseen kouluttamiseni. He jopa näyttivät minulle, kuinka voisin hoitaa puolivuotiaan Natalieni tukanpesun ilman, että se aiheuttaisi niin paljon traumoja. 'Valmistuttuani' osasin loihtia kohtalaisen (mutta yksinkertaisen) kampauksen. Taitojen lisäksi ­ ja paljon tärkeämpänä ­ nuo nuoret naiset antoivat minulle luottamusta tyttärien isänä ­ että osaisin rakastaa heitä, huolehtia heistä, olla heitä varten, jatkuisipa loppuelämäni kuinka tahansa." Kiitos, veli Michael Marston, herkästä kirjeestäsi. Rukoilen, että näiden kallisarvoisten tyttöjen vanhemmat kaikkialla maailmassa ovat iäti kiitollisia saamastaan huoneenhaltijantehtävästä ohjata tyttäriään rakkaudella. Ymmärtäkööt näiden nuorten naisten johtajat tehtävänsä iankaikkisen tärkeyden. Ja ymmärtäköön jokainen nuori nainen sen, miten siunattu hän on, kun hän on taivaallisen Isän tytär ja kun taivaallinen Isä rakastaa Häntä hyvin paljon ja haluaa hänen onnistuvan! Saanen tänään lopuksi ilmaista kiitollisuuteni. Aivan ensiksi kiitollisuuteni nuoruuteni kodista, jonka täytti sellainen rakkaus, jota Kristus opetti, kiitollisuuteni siitä, että saan seisoa rakkaan aviomieheni Stephenin rinnalla, missä minua on aina siunattu ja valmistettu ja tuettu, ja kiitollisuuteni rakkaista lapsista, joiden alituisen, hellän tuen täyttämä elämä innoittaa meitä, suo meille suurta iloa ja näyttää meille usein tietä. Todistan, että kun me otamme vastaan kutsun tulla Kristuksen tykö, me saamme tietää, että Hän voi parantaa kaikki haavamme. Hän voi nostaa kuormamme ja kantaa niitä meidän puolestamme, ja me voimme tuntea, että "Hänen rakkautensa käsivarret ovat ikuisiksi ajoiksi sulkeneet [meidät] syleilyynsä" (2. Ne. 1:15). Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.