Piispa Richard C. Edgley
ensimmäinen neuvonantaja johtavassa piispakunnassa
Todellinen ongelma ei ole se, kuinka muut määrittelevät meidät, vaan se, kuinka Vapahtaja määrittelee meidät.
Muutamia vuosia sitten, kun työskentelin vielä eri järjestöissä, henkilöstöjohtajamme, harras katolilainen, tuli toimistooni sihteerinsä Darlenen kanssa. Huomasin heti, ettei Darlene ollut tullut omasta vapaasta tahdostaan ja olisi mieluummin ollut jossain muualla. Henkilöstöjohtaja tervehti minua sanomalla: "Voisitko kertoa Darlenelle, että mormonit ovat kristittyjä? Olen väitellyt asiasta hänen kanssaan yli puoli tuntia enkä saa häntä vakuuttuneeksi. Hänen täytyy kuulla se sinulta."
Ensimmäinen huolenaiheeni oli se, olinko tehnyt omassa elämässäni jotakin sellaista, mikä sai Darlenen asettamaan uskoni Vapahtajaan ja uskollisuuteni Hänelle kyseenalaiseksi. Mutta huomasin pian, etteivät hänen epäilyksensä kohdistuneet minuun henkilökohtaisesti.
Pyydettyäni heitä istuutumaan kysyin Darlenelta, miksi hän ei pitänyt meitä kristittyinä. Hänen vastauksensa oli, että hänen pappinsa oli sanonut hänelle niin. Kysyin, tiesikö hän kirkon virallisen nimen. Hän ei tiennyt. Hän tunsi kirkon vain nimellä mormonikirkko. Selitin, että nimi on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko, ja kysyin sitten, eikö se ollut melko omituinen nimi kirkolle, joka ei muka ollut kristillinen. Seuraavaksi kysyin katoliselta ystävältäni, selittäisikö hän monien lentokoneissa, hotelleissa, päivällisillä ja muissa kahdenkeskisissä tilanteissa käymiemme tuntikausia kestäneiden keskustelujen perusteella, mitä sellaista hän oli saanut meistä selville, mikä liittyi Kristukseen, Hänen opetuksiinsa ja meidän uskoomme. Hän selitti sen kenties uskottavammin kuin minä olisin osannut.
Darlene vastasi pappinsa kertoneen hänelle, ettemme me uskoneet Raamattuun, jonka me olimme korvanneet Mormonin Kirjalla. Vastasin toistamalla kahdeksannen uskonkappaleen: "Me uskomme, että Raamattu on Jumalan sanaa, sikäli kuin se on oikein käännetty; me uskomme, että myös Mormonin Kirja on Jumalan sanaa."
Sitten selitin, että Mormonin Kirja oli myöhempi pyhä kirja, joka täydensi Raamattua ja oli toinen todistus Kristuksesta. Se selitti ja selvensi monia Kristuksen pyhimmistä ja tärkeimmistä opetuksista. Hän vastasi: "Pappini sanoo, ettei Mormonin Kirja voi sisältää Kristuksen opetuksia, koska apostolien kuoleman jälkeen ei voinut olla enää ilmoituksia; siksi Raamatun jälkeen ei voi olla lisää pyhiä kirjoituksia." Kysyin häneltä: "Etkö yhtään ihmettele, miksi rakastava Isä lopettaisi kanssakäymisensä lastensa kanssa, joita Hän rakastaa niin paljon, että uhrasi ainosyntyisen Poikansa heidän puolestaan, aikana, jolloin levottomassa ja rauhattomassa maailmassa tapahtuu nopeita muutoksia ja on niin paljon hämmentäviä ongelmia?" Keskustelu jatkui seuraavat viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia ja yritin selittää kirjaimellisen tulkintamme sovituksesta, ylösnousemuksesta ja muista tärkeistä Vapahtajan opeista. Päätin voimallisimpaan mahdolliseen todistukseeni siitä, että meillä on rakastava Isä ja aulis Poika.
Keskustelumme päättyessä hänen vastauksensa pysyi samana: "Pappini on puhunut, ja niin se on." Ja siihen asia jäi, minä olin pettynyt ja väärinymmärrykset jäivät vaivaamaan mieltäni.
On kiinnostavaa, kuinka muutamien ymmärryksen puute voi tahattomasti tai tarkoituksella johtaa monet harhaan. Toisen sydämen ja omantunnon arvioiminen on kuitenkin parasta jättää meidän kaikkien oikeudenmukaiselle Tuomarille. Lopullinen päätös siitä, kuka on Kristuksen todellinen opetuslapsi, jää varmastikin Vapahtajalle, joka sanoi: "Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani." (Joh. 10:14)
Tutustuttuaan joihinkin kirkon perusoppeihin pastori Charles Taylor, pappisystäväni, soitti minulle ja kertoi oppineensa ymmärtämään evankeliumia paremmin. Melkoisen innoissaan hän julisti: "Kun tutkii rauhassa mormonikirkon opetuksia ja oppia, käy selväksi, että mormonit ovat tosi kristittyjä. Itse asiassa en ole koskaan tavannut kristillisempiä ihmisiä kuin ne mormonit, joihin olen äskettäin tutustunut."
Vastasin, että olisin kiinnostunut kuulemaan hänen tuntemuksiaan ja oivalluksiaan vielä lisää sen jälkeen, kun hänellä on ollut tilaisuus lukea Mormonin Kirja ja hän voisi todistaa sen totuudesta ja Vapahtajan opetuksista. Hän vastasi: "Luen jo Mormonin Kirjaa, ja sitä on ihanaa lukea. Se on laajentanut ymmärrystäni Kristuksesta ja Hänen tehtävästään. Tunnen suurenmoisen hengen lukiessani sitä."
Ystäväni syventyi tutkimaan itse ennen kuin muodosti käsityksensä. Hän ei yrittänyt vaikuttaa muihin, koska ei vielä ymmärtänyt tai käsittänyt, mistä oli kyse. Minusta menettely tuntui vastuuntuntoiselta pyrkiä ymmärtämään ennen kuin tuomitsee ja etenkin ennen kuin yrittää suostutella toisia omien väärien käsitystensä taakse.
Ystävälleni Darlenelle haluan jälleen huomauttaa, että Jeesus Kristus on kirkon jokaisen opin, jokaisen toimituksen ja jokaisen periaatteen keskipiste niin kuin jo kirkon nimestä ilmenee. Mormonin Kirja todistaa Jeesuksesta Kristuksesta ja tähdentää ja selventää Hänen opetuksiaan. Mormonin Kirjan profeetta Nefi julisti maailmalle: "Ja me puhumme Kristuksesta, me iloitsemme Kristuksesta, me saarnaamme Kristuksesta, me profetoimme Kristuksesta, ja me kirjoitamme profetioidemme mukaisesti, jotta lapsemme tietäisivät, mistä lähteestä he voivat toivoa syntiensä anteeksiantoa." (2. Ne. 25:26)
Nefi lausui edelleen: " ei taivaan alla ole annettu muuta nimeä kuin tämä Jeesus Kristus, josta minä olen puhunut, jossa ihminen voi pelastua." (2. Ne. 25:20)
Vuosien varrella olen pohtinut kokemustani Darlenen kanssa ja ollut huolissani sen lopputuloksesta. Olen kuitenkin sittemmin tullut siihen tulokseen, ettei minun pidä antaa väärinymmärryksiin ja erheellisiin opetuksiin perustuvien näkökantojen vaivata itseäni paitsi siten, että velvollisuuteni on yrittää oikaista näitä väärinkäsityksiä. Todellinen ongelma ei ole se, kuinka muut määrittelevät meidät, vaan se, kuinka Vapahtaja määrittelee meidät. Siksi kysymys kuuluukin: kuinka Hän henkilökohtaisesti näkee jokaikisen meistä?
Siksi meidän Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseninä on keskitettävä huomiomme omaan suhteeseemme taivaalliseen Isään ja Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen.
Vanhurskaan ja esimerkillisen elämän viimeisinä hetkinä, kaikki voimansa kooten oma isäni lausui hädin tuskin kuuluvalla äänellä: "Toivon vain, että Vapahtaja pitää minua niin kelvollisena, että kutsuu minua ystäväkseen." Aivan kuten isäni, myös minä mietin, voisiko Kristus laskea minut lampaidensa joukkoon? Näkisikö Hän minun pyrkivän olemaan esimerkkinä Hänen opetuksistaan ja elämään Hänen jumalallisten periaatteittensa mukaan? Sanoisiko Hän minua opetuslapseksi? Sanoisiko Hän minua ystäväksi? Vain sillä on todellista merkitystä.
Vapahtaja esitti ystävyytensä kriteerit Johanneksen evankeliumin luvussa 15, jossa Hän lausuu: "Te olette ystäviäni, kun teette sen minkä käsken teidän tehdä." (Joh. 15:14) Myöhemmin Hän esitti tulikokeen sanomalla: "Hedelmistä te heidät tunnette." (Matt. 7:16; ks. myös jakeet 1718, 20) Näin meidät kaikki tuomitaan hedelmistämme, hyvistä tai pahoista. Viimeisellä tuomiolla, jos hedelmämme siihen oikeuttavat, meidät kutsutaan istumaan Jumalan oikealle puolelle. Uskon Hänen ystäviensä olevan siellä.
Jos me siis heikkouksissamme ja kompastellenkin pyrimme vilpittömästi elämään kristuksenkaltaista elämää, niin sillä, miten muut meitä luonnehtivat, ei pitäisi olla juurikaan merkitystä. Vastuu kristillisyydestämme on meidän. Muut voivat luonnehtia meitä sellaisiksi kuin haluavat, mutta tosi ja oikeudenmukainen Tuomari tuomitsee meidät sellaisina kuin me olemme. Me itse ratkaisemme opetuslapseutemme, ei joku toinen.
Kun meidät kastetaan, me jokainen otamme vapaaehtoisesti päällemme Kristuksen nimen. Hänen nimensä päälleen ottaminen johtaa liittoon noudattaa Hänen opetuksiaan. Meillä on mahdollisuus uudistaa liittomme ja arvioida päivittäistä elämäämme joka kerta, kun nautimme sakramentin.
Me kaikki voimme esittää itsellemme seuraavat vakiokysymykset: Rukoilemmeko päivittäin yksin ja perheenä? Luemmeko pyhiä kirjoituksia? Pidämmekö perheillat ja maksammeko kymmenyksemme? Luetteloa voi jatkaa. Mutta todellinen kysymys kuuluu: Onko meistä tulossa opetuslapsia? Onko meistä tulossa ystäviä?
Alma kysyi: "Oletteko te hengellisesti syntyneet Jumalasta? Onko teidän kasvonpiirteisiinne painunut hänen kuvansa? Oletteko te kokeneet tämän voimallisen muutoksen sydämessänne?" (Al. 5:14) Tärkeintä on sydämemme muutos muutos, joka johtaa muutokseen elämäntavassa.
Alman seuraavat kysymykset siirtyivät yleiseltä tasolta erityiskysymyksiin. Hän kysyi:
"Oletteko vaeltaneet säilyttäen itsenne nuhteettomina Jumalan edessä?"
"Jos teidät tällä hetkellä kutsuttaisiin kuolemaan olette[ko] olleet kyllin nöyriä?"
"Oletteko riisuneet ylpeyden päältänne?" (Al. 5:27, 28)
Tänään voisimme lisätä nämä kysymykset:
Rakastammeko toisia niin kuin itseämme?
Olemmeko täydellisen rehelliset liiketoimissamme ja muissa ihmissuhteissamme?
Asetammeko perheemme ensimmäiselle sijalle ennen omia mieltymyksiämme?
Tänään oommeko hyvää me tehneet lain?
Seuraammeko me profeettamme kehotuksia ja opetuksia?
Kysymys todellakin kuuluu: Muuttuvatko ulkoiset hartaudenharjoituksemme kristuksenkaltaiseksi elämäksi? Ei riitä, että me vain puhumme Kristuksesta, saarnaamme Kristuksesta tai edes profetoimme Kristuksesta (ks. 2. Ne. 25:26). Meidän on elettävä Kristuksesta, sillä vain meidän oman jokapäiväisen elämämme perusteella Vapahtaja päättelee, olemmeko me Hänen tosia opetuslapsiaan, Hänen ystäviään.
Tämän maailman Darlenejen vuoksi toivon, että ansaitsemme hedelmiemme perusteella nimityksen kristitty. Ja meille, jotka olemme Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseniä, toivon, että tekomme, toimemme, sydämemme ja kasvonpiirteemme ovat esimerkkinä Vapahtajan opetuksista ja ilmaisevat kiitollisuuttamme siitä suuresta uhrista, jonka Hän antoi meidän kaikkien puolesta.
Niille, jotka miettivät, kuinka Kristus sopii teologiaamme ja henkilökohtaiseen elämäämme, me todistamme, että Kristus on maailman Lunastaja. Hän on Herramme, Valomme ja Vapahtajamme. Hänet asetettiin korkeudesta astumaan kaiken alapuolelle, kärsimään enemmän kuin kukaan! Hän on kaiken sen keskipiste, mitä opetamme ja mitä teemme. Kirkkona me olemme yksittäisiä kristittyjä, jotka yrittävät osoittaa opetuslapseutensa Vapahtajalle. Kyse ei ole instituutiosta, kyse on kustakin yksilönä.
Minä todistan, että Hän eli, Hän kuoli ja Hän elää. Hän sovitti syntimme. Rukoukseni on, että me kaikki elämme elämäämme ja palvelemme Jumalaa sellaisella tavalla, että niin jäsenet kuin kirkkoon kuulumattomatkin voivat selkeästi nähdä, että me olemme elävän Kristuksen tosia opetuslapsia. Mutta mikä vielä tärkeämpää, rukoilen, että meidät tunnustaisi sellaisiksi meidän kaikkien tosi ja oikeudenmukainen Tuomari, itse Herra Jeesus Kristus. Minkä suuremman palkinnon kukaan meistä voisi saada kuin että Hän tunnustaisi meidät jokaisen todeksi ja uskolliseksi palvelijakseen opetuslapsekseen, ystäväkseen? Jeesuksen Kristuksennimessä. Aamen.
Edellinen
