"Kirjoita sydämeeni" Vanhin Henry B. Eyring kahdentoista apostolin koorumista "Rukous voi tarjota suojakilven, jota äiti tai isä niin kovasti [lapselle] toivoo." Vanhempien tulisi opettaa lapsiaan rukoilemaan. Lapsi oppii sekä siitä, mitä näkee vanhempiensa tekevän, että siitä, mitä he sanovat. Lapsi, joka näkee äitinsä tai isänsä kulkevan elämän koettelemusten läpi rukoillen hartaasti Jumalaa ja kuulee sitten vilpittömän todistuksen siitä, kuinka Jumala hyvyydessään on vastannut, tulee muistamaan näkemänsä ja kuulemansa. Kun heidän omat koettelemuksensa tulevat, he ovat valmiita. Aikanaan, kun lapsi on poissa kotoa ja perheensä luota, rukous voi tarjota suojakilven, jota äiti tai isä niin kovasti hänelle toivoo. Eron hetki voi olla vaikea, varsinkin silloin, kun vanhempi ja lapsi tietävät, etteivät he ehkä näe toisiaan pitkään aikaan. Minulla oli tällainen kokemus isäni kanssa. Erosimme eräässä kadunkulmassa New Yorkin kaupungissa. Hän oli tullut sinne työnsä takia. Minä olin läpikulkumatkalla toiseen paikkaan. Tiesimme molemmat, etten luultavasti enää koskaan palaisi asumaan vanhempieni luo saman katon alle. Oli aurinkoinen keskipäivä ja kadut olivat täynnä autoja ja jalankulkijoita. Tuossa nimenomaisessa kadunkulmassa oli liikennevalo, joka pysäytti autot ja ihmiset kaikista suunnista muutamaksi hetkeksi. Valo vaihtui punaiseksi; autot pysähtyivät. Jalankulkijoiden joukko kiiruhti jalkakäytäviltä kadulle ylittäen risteystä joka suuntaan, myös kulmasta kulmaan. Oli tullut aika erota, ja lähdin ylittämään katua. Kadun keskivaiheilla pysähdyin ja ihmisiä kiiruhti ohitseni. Käännyin katsomaan taakseni. Sen sijaan, että isäni olisi lähtenyt ja kadonnut väkijoukkoon, hän seisoi yhä kadunkulmassa katsoen minua. Minusta hän näytti yksinäiseltä ja ehkä hieman surulliselta. Halusin palata hänen luokseen, mutta ymmärsin, että pian valo vaihtuisi, joten käännyin ja kiiruhdin eteenpäin. Vuosia myöhemmin keskustelin isäni kanssa tuosta hetkestä. Hän kertoi minun tulkinneen hänen ilmeensä väärin. Hän kertoi, ettei hän ollut tuolloin surullinen; hän oli huolissaan. Hän oli nähnyt minun katsovan taakseni, ikään kuin olisin ollut pieni poika etsien rohkaisua epävarmuuteeni. Tuolloin vuosia myöhemmin hän kertoi sinä hetkenä ajatelleensa mielessään: Selviääkö hän? Olenko opettanut häntä tarpeeksi? Onko hän valmis kaikkeen siihen, mikä edessä saattaa odottaa? Isän mielessä oli muutakin kuin vain ajatuksia. Tiesin seurattuani häntä, että hänen sydämessään oli tunteita. Hän toivoi minulle suojaa ja turvaa. Olin kuullut ja tuntenut tuon toiveen hänen rukouksissaan, ja vielä enemmän äitini rukouksissa, kaikkina niinä vuosina, joina olin elänyt heidän kanssaan. Olin oppinut kaikesta siitä, ja muistin oppimani. Rukous on sydämen asia. Minulle oli opetettu paljon muutakin kuin rukoilemisen säännöt. Olin oppinut vanhemmiltani ja Vapahtajan opetuksista, että meidän pitää puhutella taivaallista Isää käyttäen kunnioittavaa rukouksen kieltä. "Isä meidän ­ ­ taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi." (Matt. 6:9.) Tiesin, ettemme koskaan häpäise Hänen pyhää nimeänsä ­ emme koskaan. Voitteko kuvitella, millaista vahinkoa lapsen rukouksille aiheutuu, jos hän kuulee vanhempansa häpäisevän Jumalan nimen? Sellaisen loukkauksen seuraukset pienokaisia kohtaan ovat kauhistuttavat. Olin oppinut, että oli tärkeää kiittää siunauksista ja pyytää anteeksiantoa. "Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa" (Matt. 6:12). Minulle oli opetettu, että pyydämme, mitä tarvitsemme, ja rukoilemme, että muita siunattaisiin. "Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme" (Matt. 6:11). Tiesin, että meidän täytyy luopua omasta tahdostamme. "Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa." (Matt. 6:10.) Minulle oli opetettu ja olin huomannut, että on totta, että meitä voidaan varoittaa vaarasta ja meille voidaan näyttää varhain, mitä sellaista olemme tehneet, mikä ei miellytä Jumalaa. "Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta" (Matt. 6:13). Olin oppinut, että meidän pitää aina rukoilla Jeesuksen Kristuksen nimessä. Mutta jokin näkemäni ja kuulemani oli opettanut minulle, että nuo sanat olivat muutakin kuin muodollisuus. Makuuhuoneemme seinällä, jossa äitini makasi vuoteenomana kuolemaansa edeltävinä vuosina, oli Vapahtajan kuva. Hän oli laittanut kuvan seinälle sen vuoksi, mitä hänen serkkunsa Samuel O. Bennion oli kertonut hänelle. Tämä oli matkustanut erään apostolin kanssa, joka kuvaili nähneensä Vapahtajan näyssä. Vanhin Bennion antoi tuon kuvan Vapahtajasta äidilleni sanoen, että se oli parhain kuvaus Mestarin luonteen voimasta, minkä hän oli koskaan nähnyt. Niinpä äitini kehysti sen ja laittoi sen seinälle paikkaan, josta saattoi katsella sitä vuoteestaan. Äitini tunsi Vapahtajan ja rakasti Häntä. Olin oppinut häneltä, että kun lähestymme Isäämme rukouksessa, me emme päätä rukoustamme jonkun muukalaisen nimessä. Sen perusteella, mitä olin äitini elämää seurannut, tiesin, että vuosien päättäväinen ja peräänantamaton pyrkimys palvella ja miellyttää Vapahtajaa oli tuonut Vapahtajan lähelle hänen sydäntään. Tiesin todeksi kirjoitusten kohdan, jossa varoitetaan: "Sillä kuinka ihminen voi tuntea isännän, jota hän ei ole palvellut, vaan on hänelle vieras ja on kaukana hänen sydämensä aivoituksista ja aikeista?" (Moosia 5:13.) Isäni ja äitini ovat edesmenneet jo vuosia sitten, mutta sanat "Jeesuksen Kristuksen nimessä" eivät ole minulle arkisia ­ eivät silloin, kun lausun ne itse, eivätkä silloin, kun kuulen muiden lausuvan ne. Meidän tulee palvella Mestaria tunteaksemme Hänen sydämensä. Mutta meidän tulee myös rukoilla, että taivaallinen Isä vastaisi rukouksiimme yhtä lailla sydämessämme kuin ymmärryksessämmekin (ks. Jer. 31:33; Hepr. 8:10; 10:16; 2. Kor. 3:3). Presidentti George Q. Cannon kuvaili siunausta, joka saadaan, kun tällaisia vastauksia rukoilleet kokoontuvat yhteen. Hän puhui menemisestä pappeuskokoukseen, ja kuitenkin monet teistä ovat tulleet tähän kokoukseen sydämessänne valmistautuneina hänen näillä sanoilla kuvailemallaan tavalla: "Minun pitäisi mennä tuohon kokoukseen niin, että mieleni on vapaa kaikista vaikutuksista, jotka voisivat estää Jumalan Hengen toimimisen minussa. Minun pitäisi mennä rukoilevassa hengessä pyytäen Jumalaa kirjoittamaan sydämeeni Hänen tahtonsa; ei niin, että olen valmistellut oman tahtoni ja päättänyt toteuttaa sen ­ ­ riippumatta kaikkien muiden näkemyksistä. Jos minä ja kaikki muut menisimme tässä hengessä, niin silloin voisimme tuntea Jumalan Hengen keskuudessamme, ja se, mitä päättäisimme, olisi Jumalan aivoitus ja tahto, koska Jumala ilmoittaisi sen meille. Me näkisimme valon siinä suunnassa, johon meidän tulee kulkea, ja pimeyden siinä suunnassa, johon meidän ei tule kulkea." (Deseret Semi-Weekly News, 30. syyskuuta 1890, s. 2, kursivointi lisätty.) Kun opetamme lapsiamme rukoilemaan, tavoitteemme on, että he haluavat Jumalan kirjoittavan heidän sydämeensä ja että he ovat sitten halukkaita menemään ja tekemään sen, mitä Jumala on heiltä pyytänyt. Kun lapsemme näkevät, mitä me teemme ja opetamme, heillä saattaa olla tarpeeksi uskoa tuntea ainakin osittain samalla tavalla kuin Vapahtaja tunsi rukoillessaan voimaa suorittaa ääretön uhrinsa meidän puolestamme: "Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: 'Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.'" (Matt. 26:39.) Minun rukouksiini on vastattu. Nuo vastaukset ovat olleet selkeimpiä silloin, kun vastustamaton tarve tietää, mitä Jumala halusi, on vaientanut sen, mitä minä halusin. Juuri silloin hiljainen ääni voi puhua rakastavan taivaallisen Isän vastauksen mieleemme, ja se voidaan kirjoittaa sydämeemme. Jotkut vanhemmat kuuntelevat ja kysyvät mielessään: "Mutta kuinka voin pehmittää jo varttuneen lapseni sydämen, joka on vakuuttunut siitä, ettei hän tarvitse Jumalaa? Kuinka voin pehmittää sydäntä riittävästi, jotta Jumala voi kirjoittaa tahtonsa siihen?" Joskus murhenäytelmä pehmentää sydämen. Mutta on niitäkin, joille edes murhenäytelmä ei riitä. On kuitenkin yksi tarve, jota edes paatunut ja ylpeä ihminen ei voi uskoa pystyvänsä kohtaamaan itse. Hän ei voi nostaa synnin painoa omilta hartioiltaan. Ja jopa kaikkein paatuneimmat saattavat ajoittain tuntea omantunnonpistoksen ja siten tarpeen Jumalan anteeksiantoon. Rakastava isä Alma opetti tätä tarvetta pojalleen Koriantonille näin: "Ja niin armonsuunnitelmaa ei voitaisi toteuttaa, ellei sovitusta tapahtuisi; sen tähden Jumala itse sovittaa maailman synnit toteuttaaksensa armosuunnitelman, tyydyttääksensä oikeudenmukaisuuden vaatimukset, jotta Jumala olisi täydellinen, oikeudenmukainen Jumala, ja myös armahtava Jumala" (Al. 42:15). Ja todistettuaan Vapahtajasta ja Hänen sovituksestaan isä vetosi pehmenneeseen sydämeen: "Oi poikani, minä toivon, ettet enää kieltäisi Jumalan oikeudenmukaisuutta. Älä koeta vähimmässäkään määrässä selitellä syntejäsi sillä, että kiellät Jumalan oikeamielisyyden, vaan anna Jumalan oikeamielisyyden, hänen armonsa ja pitkämielisyytensä täydellisesti vallita sydämessäsi ja anna sen nöyryyttää itsesi maan tomuun." (Al. 42:30.) Alma tiesi sen, mitä mekin voimme tietää: että Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen ristiinnaulitsemisesta todistamisella oli suurin mahdollisuus saada Korianton tajuamaan, että hän tarvitsee apua, jota vain Jumala voisi antaa. Ja niiden rukouksiin vastataan, joiden sydämen tuo suunnaton tunne puhdistumisen tarpeesta on pehmittänyt. Kun opetamme niille, joita rakastamme, että me olemme henkilapsia, jotka ovat väliaikaisesti poissa rakastavan taivaallisen Isän luota, me avaamme heille rukouksen oven. Elimme Hänen luonaan ennen kuin tulimme tänne koeteltaviksi. Me tunsimme Hänen kasvonsa ja Hän tunsi meidän. Aivan kuten maanpäällinen isäni seurasi lähtöäni hänen luotaan, taivaallinen Isämme seurasi, kun lähdimme kuolevaisuuteen. Hänen rakas Poikansa Jehova jätti nuo loistavat esikartanot tullakseen alas maailmaan kärsimään sen, mitä me tulisimme kärsimään, ja maksamaan kaikkien niiden syntien hinnan, joita me tekisimme. Hän tarjosi meille ainoan keinon palata kotiin taivaallisen Isämme luo ja Hänen luokseen. Jos Pyhä Henki voi kertoa meille edes tämän verran siitä, keitä me olemme, niin me ja lapsemme saatamme tuntea, mitä Enos tunsi. Hän rukoili näin: "Ja minun sieluni isosi; ja minä polvistuin maahan Luojani eteen ja huusin hänen puoleensa voimallisessa rukouksessa, pyytäen hartaasti apua sielulleni; ja koko päiväkauden minä huusin hänen puoleensa; ja kun yö tuli, minä vielä korotin korkealle ääneni, jotta se taivaisiin ulottuisi. Ja minulle tuli ääni, joka sanoi: Enos, sinun syntisi ovat sinulle anteeksiannetut, ja sinä olet oleva autuas." (Enos 1:4­5.) Voin luvata teille, ettei mikään ilo ylitä sitä, mitä te tuntisitte, jos lapsenne rukoilee hädän hetkellä ja saa tuollaisen vastauksen. Te joudutte jonakin päivänä eroon heistä, ja sydämessänne on kaipaus jälleennäkemisestä. Rakastava taivaallinen Isä tietää, että tuo kaipaus säilyisi ikuisesti, ellemme voisi jälleen päästä yhteen perheemme kanssa Hänen ja Hänen rakkaan Poikansa luona. Hän asetti kohdalleen kaiken, mitä Hänen lapsensa tarvitsisivat saadakseen tuon siunauksen. Sen löytääkseen heidän täytyy itse kysyä Jumalalta ilman epäilyjä, kuten poika Joseph Smith teki. Sinä päivänä New Yorkissa isäni oli huolissaan, koska hän tiesi äitini lailla, että ainoa todellinen murhenäytelmä olisi se, jos joutuisimme eroon toisistamme ikuisiksi ajoiksi. Juuri siksi he opettivat minua rukoilemaan. He tiesivät, että voisimme olla yhdessä ikuisesti ainoastaan Jumalan avulla ja Hänen opastamanaan. Teidän laillanne he opettivat rukousta parhaiten esimerkillään. Sinä iltapäivänä, jolloin äitini kuoli, tulimme sairaalasta kotiin. Istuimme hetken aikaa vaiti hämärässä olohuoneessa. Isäni pyysi anteeksi ja meni makuuhuoneeseensa. Hän oli poissa muutaman minuutin. Kun hän palasi olohuoneeseen, hänellä oli hymy kasvoillaan. Hän kertoi olleensa huolissaan äidistä. Samalla kun isä oli kerännyt sairaalahuoneesta äidin tavaroita ja kiittänyt sairaalan henkilökuntaa heidän äidille osoittamastaan ystävällisyydestä, hän ajatteli sitä, kuinka äiti vain muutaman minuutin kuluttua kuolemastaan menisi henkimaailmaan. Isä pelkäsi äidin tuntevan yksinäisyyttä, ellei siellä olisi ketään häntä vastaanottamassa. Isä oli käynyt makuuhuoneessaan pyytämässä, että taivaallinen Isä lähettäisi jonkun vastaanottamaan Mildredin ­ hänen vaimonsa ja minun äitini. Hän sanoi, että vastauksena hänen rukoukseensa hänelle oli kerrottu, että hänen äitinsä oli ollut vastaanottamassa hänen rakasta vaimoaan. Se ajatus hymyilytti minuakin. Isoäiti Eyring ei ollut kovinkaan pitkä. Näin selvästi mielessäni, kuinka hän kipitti lyhyillä jaloillaan kiireesti väkijoukon halki vastaanottamaan äitiäni. Isän tarkoitus sinä hetkenä ei varmaankaan ollut opettaa minulle rukouksesta, mutta niin hän kuitenkin teki. En pysty muistamaan yhtään saarnaa, jonka äitini tai isäni olisi pitänyt rukouksesta. He rukoilivat, kun ajat olivat rankkoja ja kun ne olivat hyviä. Ja he totesivat usein, kuinka hyvä Jumala oli, kuinka voimallinen ja kuinka läheinen. Ja kaikkein useimmin kuulin heidän rukoilevan, mitä meidän pitäisi tehdä ollaksemme yhdessä iankaikkisesti. Ja ne vastaukset, jotka pysyvät kirjoitettuina sydämeeni, tuntuivat useimmiten olevan vakuutuksia siitä, että olimme oikealla polulla. Nähdessäni sieluni silmin, kuinka isoäitini kiiruhti äitini luo, tunsin iloa heidän puolestaan ja kaipausta tuoda oman rakkaan vaimoni ja lapsemme senkaltaiseen jälleennäkemiseen. Juuri tämän kaipauksen vuoksi meidän täytyy opettaa lapsiamme rukoilemaan. Todistan, että taivaallinen Isämme vastaa uskollisten vanhempien pyyntöihin näiden kysyessä, kuinka opettaa lapsiaan rukoilemaan. Todistan, että Jeesuksen Kristuksen sovituksen ansiosta me voimme elää ikuisesti perheinä, jos pidämme kunniassa ne liitot, jotka tämä Hänen tosi kirkkonsa tarjoaa. Tästä todistan Hänen palvelijanaan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.