Millä voimalla te tämän teitte? James E. Faust toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa Jumalan pappeudesta on tullut huomattava hyvään johtava voima maailmassa. ­ ­ Tämä suuri ­ ­ voima on uskottu meille; me emme saa heikentää sitä epäonnistumalla tehtävissämme. Rakkaat veljeni, ilmaisen teille rakkauteni ja kiitollisuuteni omistautumisestanne ja uskollisuudestanne Jumalan pappeuden haltijoina. Aiemmin tänä vuonna kolme poikaani ja minä kävimme Ranskassa paikoissa, joissa isäni taisteli Yhdysvaltain armeijassa ensimmäisessä maailmansodassa. Suuri oli se kärsimys ja hirvittäviä ne seuraukset, joita kaikille tuon sodan osapuolille koitui. Miljoonat menettivät henkensä. Vaikka isäni ei kaatunutkaan, hän kantoi mielessään ja ruumiissaan arpia kuolemaansa saakka. Hirvittävistä kokemuksistaan huolimatta hän aloitti päiväkirjansa seuraavasti: "Jos joutuisin tekemään sen uudelleen, tekisin sen, koska se oli velvollisuuteni."1 Matkatessamme 80 vuotta myöhemmin kauniin maaseudun halki me vierailimme taistelupaikoilla ja kummallakin puolella sotineiden hautapaikoilla. Pariisin ulkopuolella olevilla sankarihaudoilla, pitäen kättäni Stanford Hinckleyn ristillä, soitin matkapuhelimella presidentti Hinckleylle kertoakseni, mitä tunsin siinä tilanteessa. Ensimmäinen maailmansota oli meidän perheellemme erityisen murheellinen siksi, että isälläni oli pikkuserkkuja, jotka olivat taistelun toisen osapuolen palveluksessa joillakin samoilla rintamilla. Tutustuimme lopulta näihin sukulaisiin ja saimme tietää heidän olevan kunnollisia, Jumalaa pelkääviä kristittyjä. Heillä ei ollut mitään tekemistä poliittisen maantieteen eikä sodan syiden kanssa. He palvelivat isäni lailla maataan, koska se oli heidän velvollisuutensa. Ensimmäinen maailmansota ja sitä seuranneet sodat ovat tuoneet suurta kärsimystä ja aiheuttaneet lukemattomien viattomien ihmisten kuoleman. Yksinkertaisimmin sanoen syynä sotiin on usein suuri vallanhimo. Haluan tänä iltana puhua teille nuorille pappeudenhaltijoille vallasta ja sen asianmukaisesta käytöstä sekä sen seuralaisesta, velvollisuuden suorittamisesta. Valta vetää vahvasti puoleensa. Se voi olla sekä pahaa että hyvää. Kasvuvuosinanne teitä nuoria miehiä vetävät puoleensa jos jonkinlaiset voimahahmot. Ne ovat usein urheilusankareita, viihdetaiteilijoita, rikkaita ihmisiä tai poliittisia vallanpitäjiä. Valitettavasti jotkut nuoret miehet, etenkin ne, joilla ei mene hyvin koulussa, jotka eivät pääse joukkueeseen tai joita ei valita laulamaan valiokuorossa, saattavat tuntea itsensä torjutuiksi ja tuntea houkutusta liittyä ryhmiin, joiden he luulevat korvaavan heidän riittämättömyytensä. Tämä hyväksytyksi tulemisen tai vallan nälkä vetää heitä kuin liekki perhosta katujengeihin ja muuhun seuraan, joka voi olla väkivaltaista ja rohkaista tapoihin, jotka ovat vaarallisia ruumiille ja sielulle. Teillä nuorilla pappeudenhaltijoilla on oikeus maailman suurimpaan voimanlähteeseen. Se on Jumalan pappeus. Täysin vastoin kuin muut voimanlähteet pyhä pappeus rakentaa asianmukaisesti käytettynä jatkuvasti hengellistä ja fyysistä voimaa, joka kestää halki iankaikkisuuden. Se on "erottamattomasti liitetty taivaan voimiin" ja sitä voi käyttää "ainoastaan vanhurskauden periaatteita noudattaen".2 Profeetta Joseph Smith sanoi pappeudesta: "[Se] on väylä, jonka kautta kaikki tieto, oppi, pelastussuunnitelma ja jokainen tärkeä asia ilmoitetaan taivaasta ­ ­ . Se on väylä, jonka kautta Kaikkivaltias ­ ­ on jatkuvasti ilmoittanut itsensä ihmislapsille nykyisenä aikana, ja jonka kautta Hän tulee tekemään tiettäviksi aivoituksensa aikojen loppuun asti."3 Tämä voima saadaan suhteessa uskollisuuteemme ja velvollisuuksiemme suorittamiseen. Kuten profeetta Joseph Smith lausui: "Herra antoi meille valtaa suhteessa tehtävään työhön, voimaa edessämme olevan kilvan mukaisesti ja armoa ja apua tarpeidemme mukaan."4 Esimerkiksi profeetta Elia pystyi pappeuttaan käyttäen kutsumaan tulen taivaasta osoittamaan Jumalan voiman. Ennen kuin presidentti Hugh B. Brownista tuli johtava auktoriteetti, hän palveli Englannissa Kanadan armeijan upseerina ja hänellä oli paljon valtaa. Miehet seisoivat hänen edessään asennossa ja puhuttelivat häntä nimityksellä "sir". Eräänä päivänä veli Brown sai viestin, että häntä kaivattiin sairaalassa. Kun hän saapui sinne, hänet ohjattiin pieneen huoneeseen, missä makasi sairas nuori mies. Veli Brown muisti olleensa kerran tuon nuoren miehen pyhäkoulunopettaja. "Veli Brown", sanoi nuorukainen, "voisitko käyttää valtuuttasi minun hyväkseni? Lääkärit sanovat, etten jää henkiin. Voitko antaa minulle siunauksen?" Kaikki se ylpeys, jota veli Brown tunsi kantaessaan kuninkaan univormua, katosi hänen pannessaan kätensä pojan pään päälle ja antaessaan tälle siunauksen. Se apu, jota tämä poika tarvitsi, ei ollut peräisin mistään kuninkaan armeijan upseerin valtuudesta vaan pappeuden valtuudesta.5 Pappeuden voiman myötä tulee raskaita velvollisuuksia. Voimme todella nauttia pappeuden voimasta vain silloin kun teemme velvollisuutemme. Tämän kirkon pappeus on saanut menneisyydessä kovia opetuksia velvollisuudestaan. Alkuaikojen veljet olivat kokemattomia ja koettelemattomia. Herra opetti ja seuloi heitä profeetta Josephin johdolla. Heitä vainottiin ja häädettiin säälimättä heidän opetellessaan tekemään velvollisuutensa. Monet epäonnistuivat. Jotkut alkuaikojen veljistä joutuivat kokemaan ankaria, jalostavia koetuksia kolmeen kertaan, ennen kuin he lopulta löysivät turvapaikan näistä vuorten laaksoista. Ensimmäinen näistä koetuksista oli Siionin leiri vuoden 1834 keväällä ja kesällä. Toinen tuli vain neljä vuotta myöhemmin, kun tuhansia pyhiä muutettiin Missourin osavaltiosta Illinoisiin. Kaksitoista vuotta myöhemmin oli vuorossa historiallinen muutto Illinoisista Winter Quartersiin, ja seuraavana vuonna mantereen länsiosien vuorilaaksoihin. Siionin leiri muodostettiin pyhien tuomiseksi takaisin Jacksonin piirikuntaan Missouriin. Tämän "Siionin lunastamishankkeen"6 merkeissä noin 200 miestä kulki yli tuhat mailia mitä raskaimmissa oloissa profeetta Joseph Smithin henkilökohtaisella johdolla. Kuusitoistavuotias George A. Smith valittiin menemään leiriin, ja hän merkitsi muistiin veljien kokemia kärsimyksiä, koettelemuksia ja vastoinkäymisiä. Hän mainitsi, että 26. toukokuuta 1834 "päivä oli erittäin kuuma ja kärsimme kovasti janosta ja jouduimme juomaan lammikoista, jotka olivat täynnä elukoita. Opin täällä siivilöimään otuksia hampaillani."7 Seuraavana päivänä lopen uupunut Solomon Humphrey heittäytyi pitkälleen maahan ja nukahti. Kun hän heräsi, hän näki, että kalkkarokäärme oli kiertynyt vyyhdelle yhden jalan [n. 30 cm:n] päähän hänen päästään ja makasi hänen ja hänen hattunsa välissä, joka oli ollut hänen kädessään kun hän nukahti. Veljet kerääntyivät hänen ympärilleen sanoen: "Se on kalkkarokäärme, tapetaan se!" Veli Humphrey sanoi: "Ei! minä suojelen sitä. Ette saa vahingoittaa sitä, koska sillä ja minulla on ollut yhdessä kunnon nokkaunet."8 Minä en haluaisi ottaa nokkaunia kalkkarokäärmeen kanssa! Veli George A. Smith kirjasi muistiin: "Profeetta Joseph otti itselleen täyden osuuden koko matkan rasituksista. Sen lisäksi että hän huolehti leirin muonituksesta ja johtamisesta, hän käveli melkein koko ajan ja sai oman osansa rakkoisista, verisistä ja kipeistä jaloista, mikä oli luonnollinen seuraus siitä, että käveli 25­40 mailia [40­64 kilometriä] päivässä kuumana vuodenaikana. Mutta koko matkan aikana hän ei lausunut nurkumisen eikä valituksen sanaa, vaikka useimmat leirin miehistä valittivat hänelle ­ ­ niukoista muonavaroista, leivän huonosta laadusta ­ ­ toukkaisesta pekonista ja juustosta jne. ­ ­ Olimme kuitenkin Siionin leiri, ja monet meistä olivat rukoilemattomia, ajattelemattomia, huolimattomia, piittaamattomia, typeriä tai pirullisia. ­ ­ Joseph joutui kestämään meitä ja ohjaamaan meitä niin kuin lapsia. Leirissä oli kuitenkin monia, jotka eivät koskaan nurkuneet ja jotka olivat aina valmiit ja halukkaat tekemään niin kuin johtajamme toivoivat."9 Vaikka Siionin leiri epäonnistui sille annetussa tehtävässä tuoda pyhät takaisin mailleen Jacksonin piirikuntaan Missouriin, se oli korvaamaton ankarana kouluna. Veljet oppivat, että usko on tärkeämpi kuin itse elämä. Helmikuun 14. päivänä vuonna 1835 pidetyssä konferenssissa valittiin kahdentoista apostolin koorumi ja seitsemänkymmenen koorumi niiden riveistä, jotka olivat palvelleet Siionin leirissä. Nämä uskolliset veljet johtivat kirkkoa seuraavat 50 vuotta. Herra opetti tuona ajanjaksona kirkon historiassa toisenkin suuren pappeuden velvollisuuden. Luvussa 104 Herra antoi kirkolle köyhiä koskevan määräyksen: "Jos joku siis ottaa siitä runsaudesta, jonka minä olen tehnyt, eikä anna osastaan köyhille ja puutteenalaisille evankeliumini lain mukaan, hän joutuu jumalattomien kanssa nostamaan silmänsä helvetissä, vaivassa ollessaan."10 Tämän ennakkopäätöksen mukaisesti monet veljet tekivät tammikuussa 1839 pakomatkallaan Missourista liiton, että he "seisovat toistensa rinnalla ja auttavat toinen toistaan ­ ­ kunnes jälkeen ei jää ketään, joka haluaa lähteä pois osavaltiosta".11 Vuoden 1839 helmikuun purevassa kylmyydessä Daniel Stillwell Thomas muisteli: "Ennen kuin ylitimme [Mississippijoen] me tyhjensimme vankkurimme ja lähetimme sen takaisin auttamaan köyhiä muutossa ja siten pelastamaan heidän henkensä, koska pahantekijät vieläkin uhkasivat heitä."12 Daniel Thomasilla oli viisi lasta ja heillä yhteensä vain yksi kenkäpari, mutta silti hän lähetti vankkurit takaisin pelastamaan rutiköyhiä pyhiä. Myöhemmin, 6. lokakuuta 1845, ryhmä pappeudenhaltijoita kokoontui Nauvoon temppelissä ja allekirjoitti juhlallisesti kirjallisen liiton hankkia tarvittavat varat ottaa köyhät ja rutiköyhät mukaan pyhien pääjoukkoon suuressa länteen muutossa. Vuonna 1846 neuvosto päätti, että luottamushenkilöt voisivat jopa myydä Nauvoon ja Kirtlandin temppelit ja kaiken kirkon omaisuuden auttaakseen pyhiä muuttamaan länteen.13 Kirkon pappeuden jatkuva velvollisuus tänä päivänä on pitää huolta kaikista jäsenistä, mukaan luettuina köyhät ja puutteenalaiset, lesket, orvot ja yksinhuoltajaäidit perheineen. Meillä on lisäksi velvollisuus tänä aikana ulottaa rakkaudentyömme hengellisesti köyhiin veljiemme keskuudessa niin, että he ja heidän perheensä voisivat saada "rauhan tässä maailmassa ja iankaikkisen elämän tulevassa".14 Te Aaronin pappeuden nuorukaiset olette kokeneet vain välähdyksen siitä tyydytyksestä, joka koituu pappeutenne vanhurskaasta harjoittamisesta. Tämä pappeus "pitää hallussaan enkelien palveluksen ­ ­ avainta".15 Pappien voidaan antaa suorittaa pyhä kastetoimitus syntiemme pois pyyhkimiseksi. Aaronin pappeus siunaa ja jakaa pyhät sakramentin vertauskuvat. Molemmat toimitukset liittyvät suoraan Vapahtajan sovitukseen. Lisäksi teidän on kotiopetustovereina määrä valvoa seurakuntaa ja kehottaa jäseniä "rukoilemaan ­ ­ sekä täyttämään kaikki kodin velvollisuudet".16 Toinenkin velvollisuus koskee erityisesti teitä ihania nuoria miehiä. Se on velvollisuus noudattaa niiden neuvoja, joilla on valtuus teihin. Kuunnelkaa vanhempianne. Totelkaa heitä, olittepa samaa mieltä heidän kanssaan tai ette. He rakastavat teitä enemmän kuin kukaan muu, ja teidän parhaanne on heidän sydämenasiansa. Kuunnelkaa kooruminne johtajaa, piispaanne, vaarnanjohtajaanne, apostoleita, näkijöitä ja ilmoituksensaajia ja erityisesti presidentti Hinckleyä sekä muita kirkon johtavia auktoriteetteja. He johtavat teitä vanhurskauden poluille. Jumalan pappeudesta on tullut huomattava hyvään johtava voima maailmassa. Emme ole enää kourallinen ihmisiä yhteiskunnan laitamilla. Tämä suuri hyvään johtava voima on uskottu meille: me emme saa heikentää sitä epäonnistumalla tehtävissämme. Meidän on puettava yllemme vanhurskauden sota-asu. Meillä on velvollisuus olla joka suhteessa kelvollisia, jotta voimme kutsua avuksemme pappeuden suuret voimat. Meidän on oltava täysin rehellisiä kaikissa toimissamme. Meidän on oltava moraalisesti puhtaita. Meidän on autettava köyhiä ja puutteenalaisia. Meillä, Jumalan suurella sotajoukolla, on velvollisuus vaalia totuuden ja vanhurskauden asiaa kaikkialla maailmassa. Veljet, olemme ylösnousseen Kristuksen valtuutettuja palvelijoita. Tämän valtuuden myötä tulee velvollisuus viedä tätä pyhää työtä eteenpäin kautta maailman. Olemme osa koko maailman suurinta veljeskuntaa. Meitä pidetään tilivelvollisina siitä, mitä teemme meille suoduilla avaimilla, voimalla ja valtuudella. Meidän täytyy olla kaikin tavoin uskollisia tälle suurelle luottamukselle. Kun katsomme tulevaisuuteen, meillä tulee edelleenkin olemaan vastoinkäymisiä, vaikeuksia, haasteita ja vastustusta. Saatanalla on käytössään enemmän aseita kuin koskaan ennen pettääkseen, johtaakseen harhaan ja turmellakseen kansaamme. Meitä tullaan edelleen seulomaan. Jonakin päivänä tulevaisuudessa joudumme tekemään presidentti Gordon B. Hinckleyn välityksellä tiliä profeetta Joseph Smithille siitä, mitä olemme tehneet tällä suurella voimalla, jolla Herra on meidät varustanut. Olemme kiitollisia siitä, että Jumalan työ etenee niin voimallisesti kuin etenee presidentti Gordon B. Hinckleyn johdolla. Vapahtajan kuoleman jälkeen Hänen apostolinsa tekivät Hänen nimessään suuria ja ihmeellisiä tekoja. Kaifas ja ylipapit kysyivät Pietarilta ja Johannekselta: "Millä voimalla ­ ­ te tämän teitte?"17 Pietarin lailla me julistamme maailmalle, että tämä kaikki tapahtuu pyhän pappeuden voiman nojalla ja kautta ja "Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä".18 Tämä on juhlallinen todistukseni Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. George A. Faust Diary, tekijän hallussa, s. 1. 2. LK 121:36. 3. History of the Church, osa 4, s. 207. 4. History of the Church, osa 1, s. 176. 5. Mukailtu Hugh B. Brownin puheesta, "Be What You Will to Be", Brigham Young University Speeches of the Year (14. helmikuuta 1967), s. 8­9. 6. B. H. Roberts, johdanto julkaisuun History of the Church, osa 3, s. x1. 7. "History of George Albert Smith", koneella kirjoitettu kappale, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon historiaosaston arkistot, s. 7. 8. "History of George Albert Smith", s. 18. 9. "History of George Albert Smith", s. 33. 10. LK 104:18. 11. History of the Church, osa 3, s. 251; ks. myös osa 3, s. 250, 252­255. 12. "To the Editor and Readers of the Lehi Post" (päiväys puuttuu), Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon historiaosaston arkistot, s. 3. 13. Ks. Brigham Young, Manuscript History of Brigham Young, 1846­1847, toim. Elden J. Watson, (1971), s. 145. 14. LK 59:23. 15. LK 84:26. 16. LK 20:51. 17. Ap. t. 4:7. 18. Ap. t. 4:10.