Presidentti Boyd K. Packer
kahdentoista apostolin koorumin virkaatekevä presidentti
Herra antoi vuonna 1831 ilmoituksen vanhemmille Siionissa.
Olen palvellut kahdentoista koorumissa 28 vuotta ja 9 vuotta kahdentoista apulaisena. Yhteensä se tekee 37 vuotta tasan puolet elämästäni.
Mutta minulla on ollut toinen kutsumus sitäkin kauemmin. Olen isä ja isoisä. Vei vuosia ansaita isoisän nimitys ja vielä 20 vuotta isoisoisän nimitys. Näihin nimityksiin isä, isoisä, äiti, isoäiti liittyy vastuuta ja arvostusta, joka tulee osaksi kokemuksen myötä. Kokemus on vakuuttava opettaja.
Vanhempien tehtävä on tärkeimpiä, joihin myöhempien aikojen pyhät voivat omistautua. Monet vanhemmat joutuvat ristiriitaisiin tilanteisiin, kun he kamppailevat sovittaakseen yhteen velvollisuutensa vanhempina ja uskollisen toiminnan kirkossa.
On olemassa perheen hyvinvoinnille tärkeitä asioita, jotka voidaan löytää ainoastaan käymällä kirkossa. Siellä ovat pappeus, joka valtuuttaa miehen johtamaan ja siunaamaan vaimoaan ja lapsiaan, sekä liitot, jotka sitovat heidät yhteen ikuisesti.
Meitä on käsketty kääntämään "isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen".5
Herra sanoi Joseph Smith nuoremmalle nimeltä mainiten: "Sinä et ole pitänyt käskyjä, ja sinun pitää oleman nuhdeltavana."6 Hän ei ollut opettanut lapsiaan. Tämä on ainoa kerta, jolloin sanaa nuhdella käytetään häntä ojennettaessa.
Hänen neuvonantajansa Frederick G. Williams oli saman tuomion alainen: "Sinä et ole opettanut lapsillesi valkeutta ja totuutta."7 Samoin sanottiin Sidney Rigdonille sekä piispa Newel K. Whitneylle,8 ja Herra lisäsi: "Minkä minä sanon yhdelle, sen sanon kaikille."9
Olemme nähneet moraalin painuvan alemmaksi, kunnes se nyt putoaa vapaasti. Samaan aikaan olemme nähneet innoitettuja ohjeita vuodatettavan vanhemmille ja perheille.
Koko opetusohjelma ja kaikki toiminta on rakennettu uudestaan ja korreloitu kodin kanssa:
Kaikki tämä on alkuna ennen näkemättömälle temppelien rakentamisen aikakaudelle, ja temppeleissähän käytetään valtuutta sinetöidä perheet yhteen ikuisuudeksi.
Näettekö innoituksen hengen lepäävän Herran palvelijoiden päällä ja vanhempien päällä? Voimmeko ymmärtää sen haasteen ja hyökkäyksen, joka nyt kohdistuu perheeseen?
Järjestäessämme perheelle kodin ulkopuolista toimintaa meidän täytyy olla varovaisia; muutoin voisimme olla kuin isä, joka on päättänyt suoda kaiken perheelleen. Hän käyttää kaikki voimansa siihen tarkoitukseen ja onnistuu; vasta sitten hän huomaa lyöneensä laimin sen, mitä perhe eniten tarvitsee: yhdessäoloa perheenä. Ja hän korjaa murheellista satoa sen sijaan että voisi tuntea tyydytystä.
Kuinka helppoa meidän onkaan, kun haluamme suunnitella ohjelmia ja toimintoja, jättää huomiotta velvollisuutemme vanhempina ja perheen välttämätön tarve viettää aikaa yhdessä?
Meidän täytyy varoa, etteivät kirkon ohjelmat ja toiminnat käy liian raskaiksi kantaa joillekin perheille. Evankeliumin periaatteet, kun ne ymmärretään ja niitä sovelletaan, vahvistavat ja suojelevat sekä yksilöitä että perheitä. Omistautuminen perheelle ja omistautuminen kirkolle eivät ole erilaisia eivätkä erillisiä asioita.
Näin hiljattain erään naisen reagoivan, kun joku sanoi eräästä toisesta sisaresta: "Sen jälkeen kun hän sai uuden vauvan, hän ei ole tehnyt mitään kirkossa." Saatoin miltei nähdä vauvan hänen sylissään, kun hän protestoi voimakkaasti: "Hän tekee jotakin kirkossa. Hän antoi lapselle elämän. Hän opettaa ja kasvattaa lasta. Hän tekee tärkeintä työtä, mitä kirkossa voi tehdä."
Mitä vastaisitte tähän kysymykseen: "Vammaisen lapsensa tähden äiti joutuu olemaan kotona, ja isällä on kaksi työtä, jotta hän voi kattaa ylimääräiset kulut. He käyvät kirkossa harvoin voidaanko heidät laskea aktiivisiksi kirkossa?"
Entä oletteko milloinkaan kuulleet kenenkään naisen sanovan: "Mieheni on oikein hyvä isä, mutta hän ei ole ollut milloinkaan piispa eikä vaarnanjohtaja eikä tehnyt mitään tärkeää kirkossa." Muuan isä sanoi siihen painokkaasti: "Mikä on tärkeämpää kirkossa kuin olla hyvä isä?"
Uskollinen kirkossa käynti yhdessä hyvän perheestä huolehtimisen kanssa on lähes täydellinen yhdistelmä. Kirkossa meille opetetaan suurta onnensuunnitelmaa.10 Kotona me sovellamme oppimaamme. Jokainen kutsumus, jokainen palvelus kirkossa antaa kokemusta ja arvokkaita oivalluksia, joita voi soveltaa perhe-elämässä.
Näkisimmekö asian selkeämmin, jos tarkastelisimme hetken aikaa vanhemmuutta kutsumuksena kirkossa? Itse asiassa se on paljon enemmän kuin se, mutta jos voisimme tarkastella sitä hetken sillä tavalla, saavuttaisimme paremman tasapainon suunnitellessamme perheille toimintaa.
En halua kenenkään käyttävän sanomaani tekosyynä kieltäytyä Herralta tulevasta innoitetusta kutsumuksesta. Haluan kannustaa johtajia ottamaan tarkoin huomioon kodin, niin etteivät he anna kutsumuksia eivätkä suunnittele toimintaa, jotka kuormittavat tarpeettomasti vanhempia ja perheitä.
Hiljattain luin erään nuoren parin kirjeen. Heidän kutsumuksensa kirkossa vaativat usein palkkaamaan lastenvahdin, jotta he voivat osallistua kokouksiinsa. Heille on tullut hyvin vaikeaksi olla molempien samaan aikaan kotona lastensa kanssa. Näettekö, että jokin on siinä poissa tasapainosta?
Joka kerta kun suunnittelette toimintaa lapselle, se vaikuttaa perheeseen etenkin äitiin.
Ajatelkaapa äitiä, jonka oman ja miehensä kirkon kutsumuksen lisäksi täytyy laittaa lapsensa valmiiksi ja kiidättää heitä toiminnasta toiseen. Jotkut äidit lannistuvat jopa masentuvat. Saan kirjeitä, joissa käytetään sanaa syyllisyys, koska he eivät pysty kaikkeen siihen.
Kirkossa käyminen on, tai sen pitäisi olla, hengähdystauko arkipäivän paineista. Sen pitäisi tuoda rauhaa ja tyydytystä. Jos se aiheuttaa painetta ja masennusta, silloin jokin on poissa tasapainosta.
Eikä kirkko ei ole ainoa yhteisö, jota kohtaan vanhemmilla on vastuuta. Muillakin yhteisöillä on hyvin oikeutettu syy nojata perheen voimavaroihin kouluilla, työnantajilla, yhteiskunnalla kaiken välillä pitää olla tasapaino.
Eräs äiti kertoi minulle hiljattain, että hänen perheensä oli muuttanut maaseutuvaarnasta, jonka jäsenet asuvat hajallaan ja jonka arkitoiminta oli pakko tiivistää yhteen iltaan viikossa. Se oli suurenmoista. Heillä oli aikaa perheelleen. Saatan nähdä heidät istumassa yhdessä pöydän ääressä.
He muuttivat länteen suurempaan seurakuntaan, jossa jäsenet asuivat lähempänä kappelia. Hän sanoi: "Nyt perheellämme on menoja tiistai-iltana, keskiviikkoiltana, torstai-iltana, perjantai-iltana, lauantai-iltana ja sunnuntai-iltana. Se on hyvin rasittavaa perheellemme."
Muistakaa, että kun suunnittelette toimintaa lapselle, se vaikuttaa perheeseen etenkin äitiin.
Useimmat perheet yrittävät parhaansa, mutta kun on terveys- ja talousongelmia, jotkut uupuvat yrittäessään pysyä mukana, ja lopulta he vetäytyvät epäaktiivisuuteen. He eivät ymmärrä, että he etääntyvät ainoasta ja parhaasta valon ja totuuden lähteestä, joka voisi auttaa perhettä, varjoihin, joissa vaanii vaara ja murhe.
Minun on kosketeltava asiaa, joka on varmasti erittäin vaikea ongelma ratkaistavaksi. Jotkut lapset saavat hyvin vähän opetusta ja tukea kotoa. Ei ole kyse siitä, että meidän on huolehdittava heistä. Mutta jos järjestämme jatkuvasti kodin ulkopuolista toimintaa, joka riittäisi korvaamaan sen, mitä noista kodeista puuttuu, se voi vaikeuttaa huolehtivaisten vanhempien pyrkimystä viettää aikaa omien lastensa kanssa ja opettaa heitä. Vain rukous ja innoitus voi johtaa meidät tähän vaikeaan tasapainoon.
Kuulemme usein: "Meidän on järjestettävä paljon kiinnostavaa toimintaa, jotteivät nuoremme mene pahempiin paikkoihin." Jotkut heistä menevät. Mutta vakaa käsitykseni on, että jos opetamme vanhempia vastuullisuuteen ja annamme heille riittävästi aikaa, lopulta heidän lapsensa jäävät kotiin.
Siellä, kodissa, he voivat oppia sellaista, mitä ei voida opettaa vaikuttavasti kirkossa eikä koulussa. Kotona he voivat oppia tekemään työtä ja omaksumaan vastuuta. He oppivat, mitä tehdä, kun heillä on omia lapsia.
Kirkossa lapsille opetetaan esimerkiksi kymmenysten periaatetta, mutta tuota periaatetta sovelletaan kotona. Kotona pienillekin lapsille voidaan näyttää, kuinka kymmenykset lasketaan ja kuinka ne maksetaan.
Presidentti ja sisar Harold B. Lee olivat kerran kodissamme. Sisar Lee pani kourallisen pennejä pöydälle pienen poikamme eteen. Hän pyysi poikaa siirtämään kirkkaat toiselle puolelle ja sanoi: "Tässä ovat kymmenyksesi. Ne kuuluvat Herralle. Loput saat pitää itse." Poika katseli mietteliäästi rahakasoja ja sanoi sitten: "Eikö sinulla ole enempää likaisia?" Siitä alkoi varsinainen opetustuokio!
Seurakuntaneuvosto on oikea paikka luoda tasapaino kodin ja kirkon välille. Siellä pappeusveljet, itsekin isiä, ja apujärjestöjen sisaret, itsekin äitejä, voivat saada innoitusta ja sovittaa yhteen eri perheenjäseniä palvelevien järjestöjen työn.
Neuvoston jäsenet voivat verrata sitä, mitä mikin järjestö tarjoaa kullekin jäsenelle ja kuinka paljon aikaa ja rahaa se vaatii. He voivat yhdistää perheitä, sen sijaan että jakavat niitä, ja huomioida myös yksinhuoltajat, lapsettomat, naimattomat, vanhukset ja vammaiset tarjoten paljon enemmän kuin vain toimintaa lapsille ja nuorille.
Seurakuntaneuvostolla on voimavaroja, joita ei useinkaan huomata. Esimerkiksi isovanhemmat, kun he eivät ole täyttämässä kutsumuksiaan, voivat auttaa nuoria perheitä, jotka etsivät tietään samoilta poluilta, joita he itse ovat kerran kulkeneet.
Herra on varoittanut vanhempia: "Sikäli kuin vanhemmat, joilla on lapsia Siionissa eivät opeta heitä ymmärtämään oppia parannuksesta, uskosta Kristukseen, elävän Jumalan Poikaan, sekä oppia kasteesta ja Pyhän Hengen lahjasta kätten päällepanon kautta kahdeksan vuoden iässä, niin synti on oleva vanhempien pään päällä."11
Seurakuntaneuvosto on ihanteellinen nykyiseen tarpeeseemme. Siellä koti ja perhe voidaan ankkuroida paikalleen ja kirkko voi tukea vanhempia eikä syrjäyttää heitä. Isät ja äidit ymmärtävät sekä velvollisuutensa opettaa lapsiaan että kirkon tarjoamat siunaukset.
Maailman käydessä yhä uhkaavammaksi taivaan voimat tulevat yhä lähemmäksi perheitä ja vanhempia.
Olen tutkinut paljon pyhiä kirjoituksia ja opettanut niiden mukaan. Olen lukenut paljon siitä, mitä profeetat ja apostolit ovat puhuneet. Heillä on ollut syvällinen vaikutus minuun miehenä ja isänä.
Mutta suurimman osan siitä, mitä tiedän taivaan Isän todella tuntevan meitä, lapsiaan, kohtaan, olen oppinut siitä, mitä tunnen vaimoani ja lapsiani ja heidän lapsiaan kohtaan. Sen olen oppinut kotona. Olen oppinut sen vanhemmiltani ja vaimoni vanhemmilta, rakkaalta vaimoltani ja lapsiltani ja niinpä voin todistaa rakastavasta taivaallisesta Isästä ja lunastavasta Herrasta.
Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.
VIITTEET
1. LK 68:25.
2. LK 20:75.
3. LK 43:8.
4. Ks. Moosia 18:25 ja Al. 6:6.
5. Mal. 3:24; ks. myös 3. Ne. 25:56; LK 2:23.
6. LK 93:47.
7. LK 93:4142.
8. LK 93:44, 50.
9. LK 93:49.
10. Ks. Al. 12:32.
11. LK 68:25.
Previous
