The Christus statueThe Church of Jesus Christ of Latter-day Saints Search | Feedback | Site Map | Help | Country Sites |
Home Kielet Päävalikko
Yleiskonferenssi
huhtikuu 1999
Iankaikkinen matkanne

Iankaikkinen matkanne

Presidentti Thomas S. Monson
ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa

Miettikäämme kutsumustamme, pohtikaamme velvollisuuttamme, määrittäkäämme tehtävämme ja seuratkaamme Herraamme Jeesusta Kristusta.

Presidentti Thomas S. Monson

Yksi elävimpiä muistojani on se, kun olin vasta-asetettuna diakonina pappeuskokouksessa ja lauloin alkulaulua "Te pojat Jumalan, te saitte pappeuden".1 Tänä iltana toistan tähän upeaan konferenssikeskukseen ja kaikkialla maailmassa oleviin kappeleihin kokoontuneille täysille saleille tuon aivan erityisen laulun henkeä ja sanon teille: Te pojat Jumalan, te saitte pappeuden, miettikäämme kutsumustamme, pohtikaamme velvollisuuttamme, määrittäkäämme tehtävämme ja seuratkaamme Herraamme Jeesusta Kristusta.

Vaikka voimmekin olla erilaisia iältämme, tavoiltamme ja kansallisuudeltamme, me olemme yhtä pappeuskutsumuksissamme.

Meidät pappeudenhaltijat on asetettu maan päälle vaikeina aikoina. Elämme monimutkaisessa maailmassa, jossa kaikkialla on käynnissä selkkauksia. Poliittinen vehkeily horjuttaa kansakuntien tasapainoa, yksinvaltiaat kahmivat valtaa, ja tuntuu siltä, että joitakin yhteiskuntamme sektoreita sorretaan ikuisesti, niiltä riistetään mahdollisuudet ja ne saavat kokea epäonnistuneensa.

Me, jotka olemme asetetut Jumalan pappeuteen, voimme vaikuttaa asioihin. Kun olemme kelvollisia saamaan apua Herralta, me voimme vahvistaa poikia. Me voimme parantaa miehiä. Me voimme tehdä ihmeitä Hänen pyhässä palveluksessaan. Mahdollisuutemme ovat rajattomat.

Vaikka tehtävä näyttää suurelta, meitä vahvistaa tämä totuus: "Suurin voima tämän päivän maailmassa on Jumalan voima, kun se tekee työtään ihmisen kautta." Jos me olemme Herran asialla, meillä on oikeus Herran apuun. Tuo jumalallinen apu perustuu kuitenkin kelvollisuuteemme. Purjehtiaksemme turvallisesti kuolevaisuuden merillä, suorittaaksemme tehtävämme pelastaa ihmiset, tarvitsemme iankaikkisen merenkulkijan ­ itsensä suuren Jehovan ­ apua. Me kurkotamme ja kurkotamme saadaksemme apua taivaasta.

Ovatko kurkottavat kätemme tahrattomat? Onko kaipaava sydämemme puhdas? Katsoessamme ajassa taaksepäin historian sivujen kautta saamme opetuksen kelvollisuudesta kuolevan kuningas Dareioksen sanoista. "Dareios ­ ­ oli tunnustettu asianmukaisin juhlamenoin Egyptin lailliseksi kuninkaaksi. Hänen kilpailijansa Aleksanteri [Suuri] oli julistettu ­ ­ Ammonin lailliseksi pojaksi. Hänkin oli farao. ­ ­ Kun Aleksanteri [havaitsi] kukistetun Dareioksen tekevän kuolemaa, ­ ­ hän pani kätensä tämän pään päälle parantaakseen hänet, käski häntä nousemaan ja palaamaan kuninkaalliseen valtaansa, ­ ­ päättäen sanoihin ­ ­ : 'Minä vannon sinulle, Dareios, kaikkien jumalten kautta, että teen tämän totisesti ja ilman vilppiä.' ­ ­ [Dareios] vastasi lempeän moittivasti: 'Poikani Aleksanteri ­ ­ luuletko voivasi koskettaa taivasta noilla käsilläsi?'"2

Jokin aika sitten Church News -lehdessä ilmestyneestä artikkelista saa innoitetun opetuksen. Saanen lainata sitä:

"Joistakuista saattaa tuntua oudolta nähdä, kuinka monia kansallisuuksia edustavat laivat lastaavat ja purkavat lastejaan Portlandin satamissa Oregonissa. Kaupunki sijaitsee sadan mailin päässä merestä. Sinne pääseminen edellyttää vaikeaa, usein myrskyistä matkaa Columbiajoen suulla olevan hiekkasärkän yli ja pitkää matkaa Columbia- ja Willamettejokea ylös.

Mutta laivojen kapteenit tulevat mielellään Portlandiin. He tietävät, että kun heidän laivansa purjehtivat merillä, niiden runkoon tarttuu merivedessä elävä hanhenkaula-niminen simpukka. Se pysyttelee siinä koko loppuelämänsä ja kehittää ympärilleen kivimäisen kuoren. Kun [näitä] hanhenkauloja kiinnittyy yhä enemmän, ne lisäävät aluksen vastusta, hidastavat laivan kulkua ja vähentävät sen tehokkuutta.

Laivan täytyy mennä aika ajoin kuivatelakalle, jossa hanhenkaulat veistetään tai raaputetaan irti suurella vaivalla. Se on vaikea ja kallis toimenpide, joka sitoo laivan paikoilleen päiväkausiksi.

Näin ei kuitenkaan käy, jos kapteeni saa laivansa viedyksi Portlandiin. Hanhenkaulat eivät pysty elämään makeassa vedessä. Willametten ja Columbian makeissa vesissä hanhenkaulat kuolevat ja osa putoaa pois. Jäljelle jääneet ovat helposti poistettavissa, ja näin laiva palaa tehtäviinsä keventyneenä ja uudistuneena.

Synnit ovat näiden hanhenkaulojen kaltaisia. Tuskin kukaan pääsee elämänsä läpi ilman joitakin sellaisia. Ne lisäävät vastusta, hidastavat kehitystämme, vähentävät tehokkuuttamme. Ellemme tee niistä parannusta ja niitä kertyy toistensa päälle, ne voivat lopulta upottaa meidät.

Herra on äärettömässä rakkaudessaan ja armossaan suonut sataman, missä parannuksen kautta hanhenkaulamme putoavat pois ja ne unohdetaan. Voimme käydä omaan työhömme ja Hänen työhönsä keventynein ja uudistunein sieluin."3

Pappeus edustaa voimallista vanhurskauden armeijaa ­ kuninkaallista armeijaa. Meitä johtaa Jumalan profeetta, presidentti Gordon B. Hinckley. Ylimpänä johdossa toimii Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus. Marssijärjestyksemme on selvä. Se on ytimekäs. Matteus kuvaa haastettamme näillä Mestarin sanoilla:

"Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen

ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."4

"Opetuslapset lähtivät matkaan ja saarnasivat kaikkialla. Herra toimi heidän kanssaan."5

Kutsu palvelutyöhön on ollut aina luonteenomaista Herran työlle. Se tulee harvoin sopivalla hetkellä. Se herättää nöyryyttä, se kutsuu rukoilemaan, se innoittaa sitoutumista. Kutsu tuli ­ Kirtlandiin. Seurasi ilmoituksia. Kutsu tuli ­ Missouriin. Vainot vallitsivat. Kutsu tuli ­ Nauvooseen. Profeettoja kuoli. Kutsu tuli ­ Ison Suolajärven laaksoon. Vaikeudet viittoilivat.

Tuo pitkä matka, joka tehtiin hyvin vaikeissa oloissa, oli uskon koetus. Mutta koettelemusten ja kyyneleiden ahjossa taotussa uskossa on luottamuksen ja todistuksen leima. Vain Jumala voi laskea uhraukset, vain Hän voi mitata surun, vain Hän voi tuntea Häntä palvelevien sydämet ­ silloin ja nyt.

Menneisyyden opetukset voivat virkistää muistiamme, koskettaa elämäämme ja ohjata toimiamme. Meitä kehotetaan pysähtymään ja muistamaan Jumalan antama lupaus: "Sen tähden ­ ­ te olette Herran asialla, ja niin on kaikki, minkä te teette Herran tahdon mukaan, Herran työtä."6

Monet tässä suuressa pappeudenhaltijayleisössä ovat Aaronin pappeuden haltijoita ­ diakoneita, opettajia ja pappeja. Nuoret miehet, te opitte joitakin elämän läksyjä vanhemmiltanne ja toisia te taas opitte koulussa tai kirkossa. On kuitenkin tiettyjä hetkiä, jolloin taivaallinen Isämme pitää huolta opettamisesta ja te olette Hänen oppilaitaan. Ajatukset, joita ajattelemme, tunteet, joita tunnemme ­ jopa teot, joita teemme poikina ­ voivat vaikuttaa elämäämme ikuisesti.

Minä rakastin diakonina ollessani baseballia. Itse asiassa rakastan vieläkin. Minulla oli baseballräpylä, johon oli kaiverrettu nimi Mel Ott. Hän oli minun aikojeni mestaripelaaja. Ystäväni ja minä pelasimme palloa pienellä puistotiellä kotitalojemme takana. Pelikenttämme oli ahdas mutta muuten ihan hyvä, edellyttäen että löi suoraan pelikentän keskelle. Mutta jos pallon löi keskikentästä oikealle, oli katastrofi ovella. Siellä asui rouva Shinas, jolla oli tapana seurata peliämme keittiönikkunastaan. Heti kun pallo vieri hänen verannalleen, hänen iso koiransa kävi hakemassa pallon ja vei sen emännälleen, kun tämä avasi oven. Rouva Shinas meni takaisin sisälle ja lisäsi pallon niiden monien joukkoon, jotka hän oli aikaisemmin takavarikoinut. Hän oli meidän hirmuinen vastustajamme, ilonpilaajamme ­ jopa koko elämämme onnettomuus. Kenelläkään meistä ei ollut mitään hyvää sanottavaa rouva Shinasista, mutta meillä oli paljon pahoja sanoja hänestä. Kukaan meistä ei puhunut hänelle, eikä hän koskaan puhunut meille. Hänellä oli vastuksenaan jäykkä jalka, joka haittasi hänen kävelyään ja joka varmasti aiheutti hänelle suurta tuskaa. Hänellä ja hänen aviomiehellään ei ollut lapsia, he elivät eristettyä elämää ja tulivat harvoin ulos talostaan.

Tämä yksityinen sotatila kesti jonkin aikaa ­ ehkä kaksi vuotta ­ ja sitten innoitettu suojasää sulatti talven jään ja toi pattitilanteeseen hyvien tunteiden kevään.

Kun olin eräänä iltana suorittamassa päivittäistä etupihan nurmikon kastelutehtävääni pitäen letkun suukappaletta kädessäni niin kuin siihen aikaan oli tapana, huomasin, että rouva Shinasin nurmikko oli kuiva ja muuttumassa ruskeaksi. En rehellisesti sanoen tiedä, veljet, mikä minuun meni, mutta jäin töihin vielä muutamaksi minuutiksi ja kastelin hänen nurmikkonsa meidän letkullamme. Menettelin samalla tavalla koko kesän, ja kun tuli syksy, haravoin hänen nurmikkonsa lehdistä niin kuin omankin nurmikkomme ja kasasin lehdet kadun päähän koottaviksi. En ollut nähnyt rouva Shinasia koko kesänä. Me pojat olimme lakanneet jo kauan sitten pelaamasta palloa puistotiellä. Pallomme olivat loppuneet, eikä meillä ollut rahaa ostaa uusia.

Kerran illansuussa rouva Shinasin etuovi avautui ja hän viittoili minua hyppäämään pienen aidan yli ja tulemaan hänen kuistilleen. Tein niin. Kun menin hänen luokseen, hän kutsui minut olohuoneeseensa, missä minut pyydettiin istumaan nojatuoliin. Hän tarjosi minulle pikkuleipiä ja maitoa. Sitten hän meni keittiöön ja palasi mukanaan suuri laatikko, joka oli täynnä palloja. Ne olivat kokoelma useammalta takavarikointikaudelta. Hän ojensi täysinäisen laatikon minulle. Varsinainen aarre ei kuitenkaan ollut lahja, vaan hänen sanansa. Näin ensimmäistä kertaa hymyn leviävän rouva Shinasin kasvoille, ja hän sanoi: "Tommy, haluan antaa sinulle nämä pallot, ja haluan kiittää sinua siitä, että olet ollut minulle kiltti." Minäkin kiitin häntä ja lähdin hänen kodistaan parempana poikana kuin olin ollut sinne mennessäni. Emme olleet enää vihollisia. Olimme nyt ystävät. Kultainen sääntö oli tepsinyt jälleen.

Isät, piispat, koorumien neuvojat ­ teidän tehtävänne on valmistaa tätä lähetyssaarnaajien sukupolvea, herättää näiden diakonien, opettajien ja pappien sydämet, ei pelkästään tietoisuuteen heidän velvollisuudestaan palvella, vaan myös näkemykseen tilaisuuksista ja siunauksista, jotka heitä odottavat lähetystyökutsun kautta. Työ on vaativaa, vaikutus iankaikkista. Nyt ei ole "kesäsotilaiden" aika Herran armeijassa.

Jokaisesta lähetyssaarnaajasta, joka astuu palvelukseen vastaten pyhään kutsuun, tulee Herran palvelija, Herran, jonka työtä tämä todella on. Älkää pelätkö, nuoret miehet, sillä Hän on kanssanne. Hän ei petä koskaan. Hän on luvannut: "Minä olen käyvä teidän edellänne. Minä olen oleva teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja Henkeni on oleva teidän sydämessänne ja enkelini ympäröivät teidät tukeakseen teitä."7

Veljet, me emme voi mitenkään tietää, milloin meille tarjoutuu tilaisuus ojentaa auttava kätemme. Jerikon tiellä, jolla me jokainen taivallamme, ei ole nimeä, ja uupunut matkamies, joka tarvitsee apuamme, saattaa olla tuntematon. Aivan liian usein ne, jotka saavat ystävällisyyttä osakseen, eivät ilmaise tunteitaan, ja me jäämme vaille suuruuden pilkahdusta ja lempeyden kosketusta, joka innoittaa meitä menemään ja tekemään samoin.

Kaksi tuhatta vuotta sitten Jeesus Nasaretilainen istui kaivolla Samariassa ja puhutteli siellä erästä naista:

"Jeesus vastasi hänelle: 'Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano,

mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.'"8

Jos on joku, joka tuntee itsensä liian heikoksi muuttamaan elämänsä eteenpäin ja alaspäin johtavaa suuntaa, jos on sellaisia, jotka jättävät tekemättä päätöksen pyrkiä parempaan peloista suurimman, epäonnistumisen pelon, vuoksi, niin heille ei ole olemassa lohduttavampaa vakuutusta kuin Herran sanat: "Minun armossani", Hän sanoi, "on kyllin kaikille, jotka nöyrtyvät minun edessäni; sillä jos he nöyrtyvät minun edessäni ja uskovat minuun, minä teen sen, mikä on heikkoa, heidän väkevyydeksensä."9

Me voimme onnistua pyhissä kutsumuksissamme nöyrän rukouksen, ahkeran valmistautumisen ja uskollisen palvelun kautta.

Muistakaa, kuinka valtameriä kyntävien, hanhenkaulojen painon raskauttamien alusten kapteenit suuntaavat Columbia- ja Willamettejokien makeille vesille päästäkseen eroon noista etenemisen esteistä. Karistakaamme omassa elämässämme ja Herran työssä palvellessamme yltämme epäilyksen, laiskuuden, pelon ja synnin hanhenkaulat matkaamalla Jeesuksen Kristuksen evankeliumin elävillä vesillä. Me tiedämme niiden nimet: usko, rukous, rakkaus ja kuuliaisuus ­ vain muutamia mainitakseni. Herran Jeesuksen Kristuksen majakka viitoittaa tien. Hänen loistonsa ohjaa kulkumme kohti selestistä kirkkautta.

Olkaamme viisaita merenkulkijoita taittaessamme sellaista matkaa. Olkaamme puhtaita aseita Herran edessä. Huomatkaamme leskivaimojen tarpeet ja täyttäkäämme ne, samoin lasten itku, työttömien ahdistus, sairaiden, liikuntakyvyttömien, ikääntyneiden, köyhien, nälkäisten, rampojen ja unohdettujen taakat. Taivaallinen Isämme ja Hänen rakas Poikansa Jeesus Kristus muistavat heidät. Seuratkaamme, te ja minä, Heidän jumalallista esimerkkiään. Silloin siunauksenamme on taivaallinen rauha. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

VIITTEET

1. "Te pojat Jumalan", MAP-lauluja, 195, sanat Thomas Davenport.
2. Lainattu julkaisussa Hugh Nibley, Abraham in Egypt, 1981, s. 192.
3. "Harbor of Forgiveness", Church News, 30. tammikuuta 1988, s. 16.
4. Matt. 28:19­20.
5. Mark. 16:20.
6. LK 64:29.
7. LK 84:88.
8. Joh. 4:13­14.
9. Et. 12:27.

 
© 2008 Intellectual Reserve, Inc. All rights reserved.   Rights and use information.  Privacy policy