Maailman riuhtaisut ja kiskaisut Vanhin Neal A. Maxwell kahdentoista apostolin koorumista "Monet maallisten huolten painamat ihmiset eivät välttämättä ole rikkomuksen tilassa. Mutta he ovat varmastikin erossa ja hukkaavat koetusaikansa (ks. 2. Ne. 9:27)." Tosiuskovien elämässä on aina ollut maailman riuhtaisuja ja kiskaisuja ­ mukaan lukien sen nautinnot, valta, maine, raha ja etevämmyys. Nykyään kuitenkin monet aikoinaan hyödylliset tukijärjestelmät ovat taipuneet tai taittuneet. Lisäksi maailman vahingollisia asioita markkinoidaan kaikkialle tunkeutuvan teknologian keinoin ja tehomainostetaan tiedotusvälineiden rumputulella, joka pystyy tavoittamaan lähes jokaisen kodin ja kylän. Ja kaikki tämä kun monet ovat jo ottaneet etäisyyttä hengellisiin asioihin sanoen: "[Olen] rikas, entistäkin varakkaampi, [enkä] tarvitse enää mitään" (Ilm. 3:17). Vastakohtana tälle kaikelle opetuslapsen luontoisedut ovat sellaiset, että jos näemme jatketun limusiinin lähestyvän, me tiedämme, ettei se ole tulossa hakemaan meitä. Jumalan suunnitelma ei ole mielihyvän suunnitelma, vaan se on "autuudensuunnitelma". Maailman riuhtaisut ja kiskaisut ovat voimallisia. Maallista elämäntapaa vahvistetaan nokkelasti järkeilemällä: "Kaikkihan niin tekevät", ja ratsastetaan siten joko todellisella tai vääristellyllä enemmistön mielipiteellä. Tuotteita kaupitellaan ja asenteita luodaan nokkelalla täsmämarkkinoinnilla. Pietari neuvoi: "Kenen voittama ihminen on, sen orja hän on" (2. Piet. 2:19). Veljet ja sisaret, kuinka paljon onkaan itse luotuja vankiloita! Pilkkaajat osoittavat hälläväliä-asennetta, jonka Pietari ennusti: "Onko [Kristus] muka tullut, niin kuin lupasi? ­ ­ Kaikki on entisellään, niin kuin on ollut maailman luomisesta asti." (2. Piet. 3:4.) Tällainen kyynisyys erehtyy luulemaan, että henkilöiden vaihtuminen kuolevaisuuden näyttämöllä merkitsee Ohjaajan tai käsikirjoituksen puuttumista. Jotkut eivät akvaariossa olevien kultakalojen lailla piittaa siitä, kuka vaihtaa veden ja antaa ruokahiutaleet (ks. MK Jaak. 4:13­14), tai he ovat kuin päiväkotilapsi, joka häntä hakemaan tulevan vanhemman ollessa hiukan myöhässä päätteli: "Ihminen on yksin maailmankaikkeudessa." Myönnettäköön, että jotkut toivovat vilpittömästi lisää valtaa tehdäkseen hyvää, mutta vain harvat ihmiset ovat kyllin hyviä olemaan vallassa. Vallan ja julkisuuden janoaminen kuluttaa kuitenkin loppuun hengellisen hapen, ja joidenkuiden tunto turtuu (ks. Ef. 4:19; 1. Ne. 17:45; Moro. 9:20). Kummallista kyllä jotkut pystyvät vielä turtuneinakin kuulemaan televisiokameran houkuttelevan räpsähdyksen sadan metrin päähän. Eikö vaahtoaminen kuolevaisen vallan kadehdituista paikoista muistutakin lasten "musikaaliset tuolit" -leikkiä? Itse asiassa opetuslapseus voi varjella meitä maailman kunnialta. Kuten Balak sanoi Bileamille: "Minä lupasin palkita sinut runsain mitoin, mutta nyt Herra on riistänyt sinulta palkkiosi" (4. Moos. 24:11­12). Huomion puna pyyhkiytyy muutenkin kovin helposti pois. Vavahdamme katsellessamme, kuinka maailman ennen imartelemia, kuten Juudasta, käytetään hyväksi, halveksitaan ja heitetään pois (ks. LK 121:20.) Ja sitten, kun jotkut heistä ovat valmiit, meidän täytyy ojentaa heidänkin hervonneet kätensä (ks. Hepr.12:12; LK 81:5). Vaikka siis myönnämmekin, että ansaitulla kiitoksella ja ylistyksellä on oikeutuksensa, emme saa unohtaa Jeesuksen sanoja niille, jotka saavat kunniaa kuolevaisuudessa: "He ovat jo palkkansa saaneet" (Matt. 6:2, 5). Veljet ja sisaret, kaiken tämän ohimenevyyden taustalla on syy: ne, jotka suovat hetkellisyyttä, ovat itse hetkellisiä. He eivät voi antaa sellaista, mikä on pysyvää, koska heillä ei ole sitä! Jotkut, jotka aistivat sen ja näkevät niin vähän, haluavat sen kaiken nyt! Edellä olevien kaltaiset valitukset johtavat muutamiin yksityiskohtaisiin ehdotuksiin. Aluksi: mikään parannuskeino ei ole voimallisempi kuin Pyhän Hengen lahjojen vastaanottaminen suuremmassa määrin kuin nyt tapahtuu. Arvostakaamme samoin perheen erityisasemaa. Kuten James Q. Wilson kirjoitti: "Opimme tulemaan toimeen tämän maailman ihmisten kanssa, koska opimme tulemaan toimeen perheemme jäsenten kanssa. Ne, jotka karttavat perhettä, karttavat maailmaa: ne, joilta on riistetty perheen kiintymys, ohjaus ja haasteet, eivät ole valmistautuneita maailman kokeisiin, tuomioihin ja vaatimuksiin." (The Moral Sense, 1993, s. 163.) Miten ironista onkaan, että jotkut lähtevät "kauas vieraille maille" (Luuk. 15:13), jättävät kukoistavan kotipuutarhan, jossa saattaa olla muutamia rikkaruohoja, ja saavat tilalle erämaan tuulen tuivertamine marunapensaineen. Henkilökohtainen vanhurskaus, jumalanpalvelus, rukous ja pyhien kirjoitusten tutkiminen ovat suorastaan ratkaisevan tärkeitä luonnollisen ihmisen pois riisumisessa (ks. Moosia 3:19). Olkaa siis varuillanne, kun jotkut vaativat julkista suvaitsevaisuutta mille tahansa yksityisten halujensa tyydyttämiselle! Olimmepa nuoria tai vanhoja, meidän tulee olla hyviä ystäviä, mutta myös valita ystävämme huolellisesti. Kun valitsemme ensiksi Herran, on ystävien valitseminen sen jälkeen helpompaa ja turvallisempaa. Miettikää, miten toisenlaisia olivat ystävyydet Eenokin kaupungissa verrattuina Sodomaan ja Gomorraan! Eenokin kaupungin asukkaat valitsivat Jeesuksen ja elämän tien, ja sitten heistä tuli iankaikkisia ystäviä. Hyvin paljon riippuu siitä, ketä ja mitä me etsimme ensiksi. Voimme jäljitellä myös Joosefin hengellisiä refleksejä Egyptissä: kun häntä kiusattiin, hän "pakeni", osoittaen sekä rohkeutta että ketteryyttä! (1. Moos. 39:12.) Nuorten ja aikuisten täytyy juosta pois olosuhteista ja tilanteista, jotka uhkaavat hengellistä hyvinvointia. Tuhlaajapoikia ei palaa koskaan riittävästi, mutta joitakuita tulee säännöllisesti takaisin "kaukaa vierailta mailta" (Luuk. 15:13). Totta kai on parempi, jos me nöyrrymme "sanan tähden" emmekä olosuhteiden pakottamina, mutta jälkimmäinenkin kelpaa! (Ks. Al. 32:13­14.) Nälänhätä voi saada aikaan hengellisen nälän. Mekin voimme tuhlaajapojan tavoin lähteä kauas vieraille maille, joka ei ole ehkä sen kauempana kuin kelvoton rock-konsertti. Matkaa "kauas vieraille maille" ei mitata maileissa vaan siinä, kuinka kaukana meidän sydämemme ja mielemme ovat Jeesuksesta! (Ks. Moosia 5:13.) Uskollisuus ratkaisee etäisyyden eikä maantiede! Kaikista maailman voimakkaista riuhtaisuista ja kiskaisuista huolimatta hengelliset tunteet kuitenkin voivat pitää ja ne pitävätkin puolensa. Epäilyksen epäilyjä voi ilmaantua. Mitkään pikakorjaukset eivät todella lääkitse maallistumisen tyhjyyttä ja yksitoikkoisuutta. Lisäksi jotkut, jotka kapuavat kovalla työllä maallisiin korkeuksiin, huomaavat loppujen lopuksi kyyhöttävänsä vain pienen hiekkakasan päällä! Ja he ovat ahkeroineet hikihatussa päästäkseen sinne. Mutta miksi muutenkaan himoita rikkautta, jos me tai muut vain tuhlaamme "rahaa sellaiseen, millä ei ole arvoa, ­ ­ mikä ei voi ravita" (2. Ne. 9:51). Voimme Jeesuksen tavoin päättää joka päivä tai välittömästi, ettemme anna kiusausten vaikuttaa itseemme (ks. LK 20:22). Voimme vastata jopa ärsytykseen hymyllä emmekä kulmien kurtistuksella, tai antamalla lämmintä kiitosta jäisen välinpitämättömyyden sijaan. Kun me olemme ymmärtäväisiä emmekä tylyjä, voivat toiset puolestaan päättää sinnitellä vielä vähän aikaa sen sijaan, että antaisivat periksi. Rakkaus, kärsivällisyys ja nöyryys voivat olla aivan yhtä tarttuvia kuin töykeys ja tylyyskin. Voimme varautua myös yksityisen ihmisen elämässä ja elämässä yleensäkin järisyttäviin mutta lunastaviin mullistuksiin (ks. 2. Ne. 28:19). Sydämet, jotka on niin suuresti kiinnitetty siihen, mikä on tästä maailmasta, on ehkä särjettävä (ks. LK 121:35). Kaukana Hänestä olevat ennakkoluuloiset mielet on ehkä järkytettävä varoituksella (ks. Moosia 5:13). Monet maallisten huolten painamat ihmiset eivät välttämättä ole rikkomuksen tilassa. Mutta he ovat varmastikin erossa ja hukkaavat koetusaikansa (ks. 2. Ne. 9:27). Ja silti jotkut elävät ylpeinä "ilman Jumalaa maailmassa" (Al. 41:11) portit ja ovet lukittuina sisältä päin! Pankaa kuitenkin merkille, veljet ja sisaret, että ihmiset, jotka ovat liian täynnä itseään, jättävät lopulta väistämättä toiset ihmiset pulaan! Omaksukaamme asenne, jota Brigham Young suositteli: "Sanokaa pelloille, ­ ­ lammaskatraille, ­ ­ karjalaumoille, ­ ­ kullalle, ­ ­ hopealle, ­ ­ tavaralle, ­ ­ irtaimistolle, ­ ­ kiinteistöille, ­ ­ omaisuudelle ja koko maailmalle: seiskää sivussa, menkää pois ajatuksistani, sillä minä aion palvella Herraa" (Deseret News, 5. tammikuuta 1854, s. 2). On monta tapaa sanoa maailman riuhtaisuille ja kiskaisuille: "Seiskää sivussa." Aviomiehet ja vaimot voivat aika ajoin puhua keskenään ja tehdä inventaariota. Pienet korjaukset saattavat olla tarpeen, ja sellaiset keskustelut voivat olla arvokkaampia kuin tiedämmekään. Valitettavasti vain kovin monilla pariskunnilla on liian kova kiire. Hetket ovat niitä molekyylejä, joista iankaikkisuus koostuu! Presidentti Hinckley neuvoi vuosia sitten: "Elämämme suuntaa eivät kartoita niinkään suuret tapahtumat kuin pienet jokapäiväiset ratkaisut. ­ ­ Elämämme on todellisuudessa tulosta vähäpätöiseltä tuntuvista päätöksistämme ja siitä, kuinka kykenemme elämään noiden päätösten mukaan." (Caesar, Circus, or Christ? Brigham Young University Speeches of the Year, 26. lokakuuta 1965, s. 3.) Armollista kyllä, sinnikäs parannus voi nielaista pian virheemme osoittaen uskoa yrittää uudelleen ­ joko jossakin tehtävässä tai jossakin ihmissuhteessa. Sellainen joustavuus on todellakin vahvistus todelliselle identiteetillemme! Jumalan henkipojat ja -tyttäret eivät voi pysyä jatkuvasti alhaalla, kun heitä kohottaa Jeesuksen sovitus. Kristuksen loputon sovitus koskee meidän lopullisia epäonnistumisiamme! Tästä kertoo vetoava laulu: Tahdon vaeltaa, Herra, tunnen sen, Tahdon jättää Jumalan, jota rakastan. Tässä sydämeni: ota ja sinetöi se, Sinetöi kotiisi taivaassa. ("Come, Thou Fount of Every Blessing", Hymns, 1948, 70.) Maailman riuhtaisujen ja kiskaisujen vastustamisessa auttaa myös se, jos me, vaikka olemmekin epätäydellisiä, tiedämme, että elämänkulkumme on yleisesti ottaen Herran hyväksymää (ks. Lectures on Faith, 1985, s. 67). Kun paneudumme asiaan riittävästi, voimme saada sellaisia hiljaisia vakuutuksia! Saamme todellisen vahvistuksen arvollemme siitä, että tiedämme, keitä olemme, emmekä vain siitä, mitä teemme. Jeesuksen tutkivat sanat kuuluvat yhä. "Millaisia miehiä [ja naisia] teidän siis tulisi olla? Totisesti minä sanon teille: sellaisia kuin minä olen." (3. Ne. 27:27; ks. myös Matt. 5:48; 3. Ne. 12:48.) Se, että teemme jotakin arvokasta, kasvattaa varmastikin luonnettamme ja kykyjämme, mutta olosuhteemme ja mahdollisuutemme kuolevaisuudessa ovat kovin erilaisia. Mutta näiden eroavuuksien keskellä voimme silti tulla enemmän Kristuksen kaltaisiksi kyvyssämme olla ­ rakastavampia, nöyrempiä, kärsivällisempiä ja alistuvampia. Kun kiinnitämme enemmän huomiota siihen, mitä me olemme, emmekä pelkästään siihen, mitä me teemme, tulee meidän julkisesta ja yksityisestä henkilöstämme sama ­ ­ Kristuksen mies tai nainen. Itseisarvomme ei riipu kuitenkaan suosiostamme kuolevaisuudessa; maailma saattaa itse asiassa todella pitää meitä hulluina ja heikkoina (ks. 1. Kor. 1:27). Toisaalta on olemassa jumalallisia vakuutuksia, kuten: "Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia" (Room. 8:16). Jumala on äärettömän paljon kiinnostuneempi paikastamme Hänen sydämessään kuin sijainnistamme jossain maallisessa organisaatiokaaviossa. Saatamme kerskailla käskyvaltamme laajuudesta, mutta Hän on kiinnostunut kyvystämme hillitä itsemme. Isä haluaa meidän tulevan kotiin todellisena ansioluettelonamme me itse! Siltikin tunnemme säännöllisesti maallista kateutta rahasta, reviiristä, loukkauksesta tai toisille annetuista vaatteista ja syöttövasikoista (ks. Luuk. 15:22­23). Todellista jollekulle kuulumista ilmenee silloin, kun tiedämme, keitä me olemme ja kenelle me todella kuulumme! Muistatteko Viulunsoittaja katolla -musikaalin suosittuja säkeitä, jotka kertovat Anatevkasta? Siellä "jokainen tietää, kuka hän on, ja mitä Jumala odottaa hänen tekevän" (Joseph Stein, Fiddler on the Roof, 1964, s. 3, kursivointi lisätty), mihin voisi lisätä: "Ja mitä Jumala odottaa hänen olevan." Niin, me olemme vapaita valitsemaan kuolevaisuuden luontoisedut lyhyine tuoreusikineen. Edessämme on kuitenkin se suurenmoinen hetki, jolloin jokainen polvi notkistuu ja jokainen kieli tunnustaa, että Jeesus on Kristus! (Ks. Moosia 27:31; LK 88:104.) Silloin ovat lehterit ja kuolevaisten valtaistuimet tyhjillään. Jopa suuri ja avara rakennus romahtaa, ja kovalla ryminällä! (Ks. 1. Ne. 8:26­28.) Silloin myös ne, jotka ovat eläneet ilman Jumalaa maailmassa, tunnustavat, että Jumala on Jumala! (Ks. Moosia 27:31.) Sitä odottaessamme Hänen luonteensa ja ominaisuuksiensa tulisi herättää meissä ihailua ja halua jäljitellä niitä. Veljet ja sisaret, eikö olekin ihmeellistä, että Jumala, joka tietää kaiken, käyttää silti aikaa meidän rukoustemme kuuntelemiseen? Mitä maailmalla on oikeastaan tarjottavana meille tuohon kosmiseen tosiasiaan verrattuna? Yhdet aplodit, yksi häipyvä mielistelyn hetki vai hyväksyvä silmäys Caesarin haamulta? Jumala siunatkoon meitä niin, että näkisimme kaiken sellaisena kuin se on ja sellaisena kuin se tulee olemaan (ks. MK Jaak. 4:13; LK 93:24), ja antakaamme kirkkaus ja kunnia ja ylistys Jumalalle, minkä näillä sanoillani teen. Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen!