Sheri L. Dew
toinen neuvonantaja Apuyhdistyksen ylimmässä johtokunnassa
"Kukaan nainen ei ole voimakkaampi välikappale Herran käsissä kuin on sellainen Jumalan nainen, joka on riemuissaan siitä, kuka hän on."
Siihen mennessä, kun täytin 12 vuotta, olin 178 senttimetriä pitkä kaveripiirin kummajainen. Se, että olin niin paljon ystäviäni pitempi, oli nuoruuteni taakka. En halunnut erottua joukosta en ainakaan sillä tavoin joten tasoitin tilannetta kulkemalla kumarassa. Sen takia äitini oli alituisesti vaatimassa minua "seisomaan suorana". No, niihin aikoihin en halunnut seistä suorana, mutta nyt haluan, sillä meitä kaikkia on kehotettu nousemaan (ks. 2. Ne. 8:17) ja seisomaan todistajina (ks. Moosia 18:9), jotta seisoisimme nuhteettomia "Jumalan edessä viimeisenä päivänä" (LK 4:2). En löydä pyhistä kirjoituksista ainuttakaan käskyä kulkea kumarassa Siionissa. Sen sijaan kerta toisensa jälkeen meidän käsketään nousta jaloillemme, "nousta seisomaan" (3. Ne. 20:2).
Teini-ikäisenä en ymmärtänyt, ettei joukkoon sulautuminen olisi koskaan minun osani. Eikä se ole teidänkään. Sillä Jumalan naisina meidän täytyy olla suoraselkäisiä, niin että erotumme muusta maailmasta. Ainoastaan niin tekemällä voimme toivoa löytävämme iloa. Sillä ilon löytäminen ja suoraselkäisenä oleminen, ei metreissä tai senteissä mitattuna vaan Herran lähettiläinä, ovat suorassa yhteydessä toisiinsa.
Perhettäni on hiljattain muistutettu tästä hyvin kipeällä tavalla. Minulla on 17 veljen- ja sisarentytärtä ja -poikaa, jotka tuovat minulle suurta iloa. Olemme patikoineet ja pyöräilleet ja paastonneet ja rukoilleet yhdessä. Ja viime aikoina olemme itkeneet yhdessä. Muutama viikko sitten osaksemme tuli musertava menetys, kun onnettomuus päätti kahden siskoni lapsen, 11-vuotiaan Amandan ja 15-vuotiaan Tannerin, elämän. Koska olemme eläneet keskenämme rakkaudessa, olemme todellakin itkeneet kuolleita (ks. LK 42:45).
Ystävämme kotikaupungissamme itkivät kanssamme useimmat heistä eivät ole kirkon jäseniä ja tiesimme, ettei heidän sydämensä olisi ehkä koskaan avoimempi totuudelle kuin sinä päivänä, jona kaksi arkkua olivat kappelissamme Kansasissa. Niinpä omistimme muistotilaisuuden täysin Kristuksesta ja palautetusta evankeliumista todistamiselle. Jälkeenpäin monet kertoivat meille, kuinka liikuttuneita he olivat kuulemastaan ja tuntemastaan. Jotkut ovat jopa pyytäneet saada tietää lisää. Emme tiedä, liittyykö kirkkoon kukaan niistä henkilöistä, joihin lastemme kuolema on vaikuttanut. Mutta tämän tiedämme: sen puolustaminen, mihin me uskomme, ja evankeliumin opettaminen ystäville, jotka eivät olleet aiemmin olleet halukkaita kuuntelemaan, auttoi lievittämään tuskaamme ja tuomaan meille iloa perheenä.
Tässä maailmassa ainoa todellinen ilo tulee evankeliumista ilo, joka säteilee sovituksesta ja toimituksista, jotka ulottuvat verhon tuolle puolen, ja Lohduttajasta, joka tyynnyttää sielumme. Äskettäin eräs kirkkoon kuulumaton ystävä kysyi 11-vuotiaalta sisarentyttäreltäni Aubreylta, jonka isä kuoli viisi vuotta sitten, miksei hän ollut surullinen isänsä ja serkkujensa kuolemasta. Aubreyn vastaus oli mainio: "Ettenkö muka ole surullinen? Voit olla varma, että olemme surullisia, mutta tiedämme, että voimme olla jälleen yhdessä, joten emme ole niin kovin huolissamme." Perheenä olemme epäilemättä itkeneet paljon, mutta emme ole olleet niin huolissamme kuin olisimme olleet, jos emme olisi tunteneet Jeesuksen Kristuksen ihmeellistä kosketusta ja parantavaa voimaa. Evankeliumi on tuhkan sijaan juhlapäähine (ks. Jes. 61:3), se on riemun öljyä (ks. Hepr. 1:9), se on niin kovin hyvä uutinen!
Vaikka lapsemme ovat tällä hetkellä poissa, meillä on ihana varmuus siitä, ettemme ole menettäneet heitä. Mutta entä ne Isämme lapset, ne veljemme ja sisaremme, jotka ovat eksyksissä ja jotka eivät kohtaa ainoastaan fyysistä vaan myös hengellisen kuoleman? Jeesuksen Kristuksen evankeliumi keskittyy ihmisiin. Se on yhdeksänkymmenenyhdeksän jättämistä ja autiomaahan kadonneiden perään lähtemistä. Se on toinen toisemme kuormien kantamista, joista äärimmäisin kuorma, minkä kukaan voi kestää, on kulkeminen tässä elämässä ilman valoa. Tästä syystä Herra vetoaa myöhempinä aikoina:
"Vainio on jo valjennut leikattavaksi, ja nyt on yhdestoista hetki ja viimeinen kerta, jolloin minä kutsun työmiehiä viinitarhaani.
Sivaltakaa sen tähden sirpillänne ja korjatkaa satoa kaikesta väkevyydestänne." (LK 33:3, 7.)
Muinaiset profeetat näkivät päivän, "jolloin tieto Vapahtajasta leviää kaikkien kansanheimojen, sukukuntien, kielten ja kansojen keskuuteen" (Moosia 3:20). Tuo päivä on koittanut. Ja nyt on meidän vuoromme sivaltaa sirpillämme ja auttaa sadonkorjuussa. Se, että olemme täällä nyt, ei ole sattumaa. Ikuisuuksien ajan Isämme on seurannut meitä, ja Hän tiesi voivansa luottaa meihin nyt, kun pelissä olisi niin paljon. Meitä on säästetty tätä nimenomaista aikaa varten. Meidän on tarpeen ymmärtää paitsi se, keitä me olemme, niin myös se, keitä me olemme aina olleet. Sillä me olemme Jumalan naisia, ja Jumalan naisten tehtävänä on aina ollut auttaa rakentamaan Jumalan valtakuntaa.
Vanhin John A. Widtsoe on sanonut, että kun aikaisemmassa olemassaolossa hyväksyimme Isämme suunnitelman, "me suostuimme juuri silloin ja siellä olemaan pelastajia koko ihmiskunnalle. Suunnitelman toteuttaminen ei ollut enää vain Isän työtä ja Vapahtajan työtä vaan myös meidän työtämme." (Utah Genealogical and Historical Magazine, lokakuu 1934, s. 189.) Sitten kun meidät kastettiin täällä, me uudistimme Herran kanssa tekemämme sitoumuksen ja liiton. Ei ole ihme, että presidentti Gordon B. Hinckley on julistanut, että "jos maailma aiotaan pelastaa, meidän täytyy tehdä se. Mikään muu kansa maailman historiassa ei ole saanut velvoittavampaa toimeksiantoa kuin me [olemme] ja meidän olisi parasta ryhtyä toteuttamaan sitä." ("Church Is Really Doing Well", Church News, 3. heinäkuuta 1999, s. 3.)
Sisaret, meillä on työ tehtävänämme. Profeetta Joseph antoi Apuyhdistykselle tehtäväksi sielujen pelastamisen (ks. History of the Church, osa 5, s. 25), sillä meidän nimenomaiseen luonteeseemme kuuluu ravita ja etsiä niitä, jotka ovat eksyksissä. Ja kuitenkin presidentti Spencer W. Kimball murehti, että Apuyhdistyksessä oli voima, "jota ei vielä ole täysin käytetty hyväksi Jumalan valtakunnan rakentamiseksi" ("Apuyhdistys: sen lupaus ja mahdollisuudet", Valkeus, maaliskuu 1977, s. 2). Huolimatta kaikesta siitä hyvästä, mitä Apuyhdistys on tehnyt menneinä aikoina, sen täytyy yhä auttaa tätä myöhempien aikojen työtä etenemään sillä tavoin kuin sen pitää. Sisaret, on tullut aika päästää valloilleen vanhurskaan onnen voima, joka on olemassa Jumalan naisten keskuudessa. Meidän on tullut aika tehdä innokkaasti työtä sielujen pelastamisen työssä. Apuyhdistyksen sisarille on tullut aika seistä profeetan rinnalla ja hänen puolestaan auttaen rakentamaan valtakuntaa. Meidän jokaisen on tullut aika olla suoraselkäinen ja olla yhtä.
Suoraselkäisyys alkaa omasta kääntymyksestämme, sillä kun maistamme evankeliumin "ääretöntä iloa" (Al. 36:24), haluamme jakaa sen muiden kanssa. Ateriat ja täkit, joita olemme valmistaneet lievittämään kärsimystä, ovat ystävällisyyden suurenmoisia tekoja, mutta mikään palvelu toistan, mikään palvelu ei ole verrattavissa henkilön johdattamiseen Kristuksen tykö. Haluatteko olla onnellisia? Tarkoitan, että todella onnellisia? Ravitkaa siinä tapauksessa jotakuta sen polun varrella, joka johtaa temppeliin ja Kristuksen tykö.
Tehokkain tapa kertoa evankeliumista on elää sen mukaan. Kun elämme siten kuin Kristuksen opetuslasten tulisi elää, kun emme ole vain hyviä vaan onnellisia siitä, että voimme olla hyviä, muut tulevat luoksemme, koska meitä pidetään muista "erottuvina ja erilaisina myönteisellä tavalla", kuten presidentti Kimball profetoi ("Vanhurskaiden naisten tehtävä", Valkeus, toukokuu 1980, s. 173). Olemme onnellisia valitsemastamme tavasta elää, onnellisia, koska emme alituisesti muovaa itseämme maailman mukaan, onnellisia, koska meillä on Pyhän Hengen lahja ja voima (ks. 1. Ne. 13:37), onnellisia voidessamme olla suoraselkäisiä, jotta erottuisimme.
Joka kerta, kun vahvistamme omaa todistustamme tai autamme jotakuta toista vahvistamaan omaansa, me rakennamme Jumalan valtakuntaa. Joka kerta, kun opastamme äskettäin kastettua sisarta tai osoitamme ystävällisyyttä harhailevalle sielulle tuomitsematta häntä tai kutsumme kirkkoon kuulumattoman perheen perheiltaan tai annamme Mormonin Kirjan työtoverille tai johdatamme perheen temppeliin tai puolustamme säädyllisyyttä ja äitiyttä tai kutsumme lähetyssaarnaajat kotiimme tai autamme jotakuta löytämään sanan voiman, me rakennamme Jumalan valtakuntaa. Ajatelkaa, kuinka sisareni mieliala koheni, kun hän luki tämän päiväkirjamerkinnän, jonka Tanner oli kirjoittanut juuri ennen kuolemaansa: "Kiitos, äiti ja isä, että olette opettaneet minulle Kristuksesta." Mikä rakentaa valtakuntaa enemmän kuin lapsen kasvattaminen Herralle?
Lukuun ottamatta niitä, jotka palvelevat kokoaikaisessa lähetystyössä, meidän ei tarvitse käyttää nimilappuja tai koputtaa oviin auttaaksemme rakentamaan valtakuntaa. Vaikkakin jotkut saattavat kuvailla meitä vanhanaikaisesti pukeutuneiksi ja toisten vallassa oleviksi pikemminkin kuin dynaamisiksi, säteileviksi naisiksi, joita olemme, niin kukaan nainen ei ole vakuuttavampi, kenelläkään naisella ei ole suurempaa vaikutusta hyvään, kukaan nainen ei ole voimakkaampi välikappale Herran käsissä kuin on sellainen Jumalan nainen, joka on riemuissaan siitä, kuka hän on. Minusta on mukava ajatella meitä Herran salaisena aseena. Jos meillä olisi nimikyltit, haluaisin, että omassani lukisi: "Sheri Dew, Jumalan nainen, rakentamassa innokkaasti Jumalan valtakuntaa."
Ajatelkaa, mitä tässä kirkossa tapahtuisi, jos joka aamu me 4,5 miljoonaa polvistuisimme ja kysyisimme Isältämme, kenen puoleen Hän tarvitsisi meitä ojentamaan kätemme sinä päivänä. Ja ajatelkaa sitten, jos tekisimme sen! Ajatelkaa, jos pyhittäisimme ryhmänä voimamme ja pyrkimyksemme palvelutöistä kaikkein suurimpaan, sisariemme ja veljiemme johdattamiseen Kristuksen tykö. Ajatelkaa, mitä tapahtuu, kun saamme Apuyhdistyksen sisaret yhtenäisinä liikkeelle auttamaan valtakunnan rakentamisessa. Näemme nukkuvan, kumaraisen jättiläisen heräävän ja nousevan.
Tänä iltana kutsun teitä olemaan suoraselkäiset, sivaltamaan sirpillänne ja liittymään tähän työhön tarmokkaasti. Kutsun teitä omistamaan elämänne uudelleen valtakunnan rakentamiseen. Ojentamaan kätenne harhailevan puoleen. Ottamaan uuden jäsenen siipienne suojaan. Harkitsemaan lähetystyöhön lähtöä aviomiehenne kanssa. Etsimään ja rukoilemaan lähetystyöhetkiä. Vaikuttamaan jonkun elämään hengellisesti, varsinkin oman perheenne jäsenten. Kenenkään meistä ei tarvitse auttaa jokaista. Mutta mitä, jos me kaikki auttaisimme jotakuta? Ja sitten jotakuta toista? Ja niin edelleen. Presidentti Hinckley on pyytänyt meitä "tulemaan suureksi armeijaksi, jolla on innostusta tähän työhön" ("Etsikää karitsoita, ruokkikaa lampaita", Liahona, heinäkuu 1999, s. 124). Kun teemme niin, meistä tulee yksi mahtavimmista voimista hyvään, joita tässä maailmassa on koskaan ollut. Sillä me, Apuyhdistyksen sisaret, olemme Jumalan naisia. Ja Jumalan naisten työnä ja Apuyhdistyksen työnä on aina ollut auttaa rakentamaan Jumalan valtakuntaa. Uskon, että voimme tehdä enemmän kuin olemme koskaan tehneet auttaaksemme pappeusjohtajiamme.
Pappeuskoorumissaan vain muutamia tunteja ennen kuolemaansa sisarenpoikani Tanner sanoi näin: "Tiedättekö, jos minä pian kuolisin, haluaisin hautajaisteni olevan lähetyssaarnaajan läksiäiskokous." Rukoukseni tänä iltana on, että me voimme olla samalla tavoin selvillä tehtävästämme Jumalan naisina. Tämä ei ole vain todella mukava kirkko, joka opettaa todella mukavia ajatuksia, niin että voimme elää todella mukavaa elämää. Tämä on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko, jolla on Hänen voimansa ja jolle on uskottu Hänen totuutensa vieminen maan ääriin asti. Rakastan Isäämme. Ja rakastan Hänen Poikaansa. Olen tullut omakohtaisesti tietämään, että tämä on Heidän työnsä ja Heidän kirkkautensa ja että me olemme siunatuimmat kaikista naisista, koska meillä on niin ratkaiseva osa siinä. Korottakaamme äänemme "kuin pasunan ääneksi" (LK 42:6). Löytäkäämme iloa ollessamme suoraselkäiset ja ollessamme yhtä. Ja tehkäämme "rohkeasti kaikki, mikä on meidän vallassamme" (LK 123:17) ja odottakaamme sitten tyynenä nähdäksemme Jumalan käsivarren ilmenemisen Hänen työnsä edetessä rohkeasti ja ylväästi, kunnes "se on kulkenut jokaisessa maassa ja kaikunut jokaiseen korvaan, kunnes Jumalan tarkoitukset on täytetty ja suuri Jehova on sanova, että työ on tehty" ("Wentworth-kirje", Valkeus, kesäkuu 1978, s. 35). Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.
Edellinen
