Nyt on aika Presidentti Thomas S. Monson ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa "Eläkäämme niin, että kun viimeinen kutsu kuuluu, meidän ei tarvitse katua mitään vakavaa eikä surra mitään keskenjäänyttä." Kun seison edessänne tänä aamuna, ajatukseni palaavat nuoruudessani aikaan, jolloin lauloimme usein pyhäkoulussa ihanaa laulua: Tervetullut, aamunkoitto, Herran rauha sunnuntain. Tervetullut, huomensoitto Rukousten alkavain.1 Tänä sapatinpäivänä pyydän teidän uskoanne ja rukouksianne, kun vastaan kutsuun puhua teille. Tuon kohtalokkaan päivän, 11. syyskuuta 2001, traagiset tapahtumat ovat dramaattisesti vaikuttaneet meihin kaikkiin. Yhtäkkiä, varoituksetta, musertava hävitys jätti jälkeensä kuolemaa ja sammutti elämän suunnattomalta joukolta miehiä, naisia ja lapsia. Hyvin laaditut suunnitelmat miellyttävästä tulevaisuudesta katosivat kuin tuhka tuuleen. Niiden tilalle tulivat haavoitettujen sielujen surun kyyneleet ja tuskanhuudot. Lukemattomia ovat ne raportit, joita olemme kuulleet viimeisten kolmen ja puolen viikon aikana niistä, joita tuon päivän tapahtumat koskettivat jollakin tavoin – joko suoraan tai epäsuorasti. Haluaisin jakaa kanssanne erään kirkon jäsenen, Rebecca Sindarin, ajatukset. Hän oli lennolla Salt Lake Citystä Dallasiin tiistaiaamuna, 11. syyskuuta. Lento keskeytettiin, aivan kuten kaikki lennot, jotka olivat ilmassa näiden murhenäytelmien aikaan, ja kone laskeutui Amarilloon Texasiin. Sisar Sindar kertoo: "Lähdimme kaikki koneesta ja löysimme lentokentältä televisioita, joiden ympärille keräännyimme katsomaan lähetystä siitä, mitä oli tapahtunut. Ihmiset jonottivat päästäkseen soittamaan rakkailleen ja kertomaan, että olimme turvallisesti maassa. Tulen aina muistamaan noin 12 lähetyssaarnaajan joukon, jotka olivat lennollamme ja matkalla lähetyskentälleen. Hekin soittivat vuorollaan, ja sitten näimme heidän kerääntyvän piiriin lentokentän nurkkaan ja polvistuvan yhdessä rukoukseen. He olivat välittömästi huomanneet rukouksen välttämättömyyden. Kuinka toivonkaan, että olisin voinut vangita tuon hetken jakaakseni sen näiden kultaisten nuorukaisten äitien ja isien kanssa." Veljeni ja sisareni, kuolema on lopulta koko ihmiskunnan osa. Se kohtaa vanhukset heidän kulkiessaan horjuvin jaloin. Sen kutsun kuulevat ne, jotka ovat tuskin saavuttaneet elonmatkan puolivälin, ja usein se hiljentää pienten lasten naurun. Kuolema on tosiasia, jota kukaan ei pääse pakoon eikä voi kieltää. Kuolema tulee usein tunkeilijana. Se on vihollinen, joka ilmestyy äkkiä keskelle elämän juhlaa, sammuttaen sen valot ja hilpeyden. Kuolema laskee raskaan kätensä meille rakkaiden päälle, ja jättää meidät joskus ymmälle ja ihmetyksiin. Joissakin tilanteissa, kuten suurissa kärsimyksissä ja sairauksissa, kuolema saapuu armon enkelinä. Mutta useimmiten me pidämme sitä ihmisen onnen vihollisena. Kuoleman synkkyyden voi palautetun totuuden valkeus hälventää iäksi. "Minä olen ylösnousemus ja elämä", sanoi Mestari. "Joka uskoo minuun, se elää, vaikka kuoleekin. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole."2 Tämä varmuus – niin, jopa pyhä vakuutus – elämän jatkumisesta haudan tuolla puolen voi hyvinkin antaa Vapahtajan lupaamaa rauhaa, niin kuin Hän vakuutti opetuslapsilleen: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon."3 Golgatan pimeydestä ja kauhusta kuului Karitsan ääni sanoen: "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni."4Eikä pimeys ollut enää pimeyttä, sillä Hän oli Isänsä kanssa. Hän oli tullut Jumalan luota, ja Jumalan luo Hän oli palannut. Niin myös ne, jotka vaeltavat Jumalan kanssa tämän maanpäällisen toivioretkensä ajan, tietävät pyhän kokemuksen kautta, ettei Hän hylkää lapsiaan, jotka panevat luottamuksensa Häneen. Kuoleman yönä Hänen läsnäolonsa on "parempi kuin valo ja turvallisempi kuin tuttu tie".5 Saul näki Damaskoksen tiellä näyssä ylösnousseen, korotetun Kristuksen. Myöhemmin Paavalina – totuuden puolustajana ja pelottomana lähetyssaarnaajana Mestarin palveluksessa – hän todisti ylösnousseesta Herrasta julistaessaan Korintin pyhille: "Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. Sen jälkeen hän ilmestyi samalla kertaa yli viidellesadalle veljelle – –. Tämän jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille. Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin."6 Meidän armotaloudessamme tämän saman todistuksen lausui rohkeasti profeetta Joseph Smith, kun hän ja Sidney Rigdon todistivat: "Ja nyt, niiden monien todistusten jälkeen, jotka hänestä on annettu, tämä on se todistus, kaikista viimeisin, jonka me hänestä annamme: että hän elää! Sillä me näimme hänet Jumalan oikealla puolella ja kuulimme äänen, joka todisti, että hän on Isän Ainosyntyinen, että hän luo ja loi maailmat, että hänen kauttaan ja hänestä maailmat luodaan ja luotiin ja että niiden asukkaat ovat Jumalalle syntyneitä poikia ja tyttäriä."7 Tämä on tieto, joka antaa voimaa. Tämä on totuus, joka lohduttaa. Tämä on varmuus, joka opastaa surun painamat murheen varjoista valoon. Se on kaikkien ulottuvilla. Kuinka haurasta on elämä, kuinka varmaa on kuolema. Me emme tiedä, milloin meitä vaaditaan jättämään tämä kuolevainen olemassaolo. Ja siksi minä kysyn: "Mitä me teemme tälle päivälle?" Jos elämme vain huomista varten, meillä on tänään paljon tyhjiä eilisiä. Olemmeko me syyllistyneet julistamaan: "Olen ajatellut muuttaa elämäni suuntaa. Aion ottaa ensimmäisen askeleen – huomenna"? Näin ajateltuna huominen ei koskaan koita. Sellaiset huomiset tuskin tulevat, ellemme tee jotakin niille tänään. Kuten tuttu laulu opettaa: Päivä mahdollisuuksia täynnä on, Tieni varrella työtä ain. Jätä en huomiseen, sano: "Joskus sen teen", Vaan tehtävään tartun vain.8 Esittäkäämme itsellemme seuraavat kysymykset: "Tänään olenko hyvää mä tehnyt lain? Ketään toimissaan auttanut?" Mikä onnen kaava! Mikä resepti tyytyväisyyteen, sisäiseen rauhaan – herättää innoitettua kiitollisuutta toisessa ihmisessä. Mahdollisuutemme antaa itsestämme ovat todellakin rajattomat, mutta ne ovat myös katoavaisia. On sydämiä, joita ilahduttaa. On ystävällisiä sanoja, joita sanoa. On lahjoja, joita antaa. On tekoja, joita tehdä. On sieluja, joita pelastaa. Kun muistamme, että lähimmäistemme palveluksessa ollessamme me olemme yksistään Jumalamme palveluksessa,9emme löydä itseämme Jacob Marleyn haamun kaikkea muuta kuin kadehdittavassa asemassa hänen puhuessaan Ebenezer Scroogelle Dickensin kuolemattomassa kertomuksessaJoululaulu. Marley puhui lohduttomasti menetetyistä tilaisuuksista. Hän sanoi: "Et tiedä, että jokainen pienessä elämänpiirissään – mikä se sitten lienee – kiltisti puurtava kristillinen sielu saa huomata maallisen elämänsä liian lyhyeksi kaikkeen avunantoon johon se pystyisi. Hän ei tiedä, ettei pisinkään katumus voi hyvittää hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia! Sellainen minä kuitenkin olin! Sellainen minä olin!" Marley lisäsi: "Miksi kuljin lähimmäisteni joukossa katse maahan luotuna kohottamatta silmiäni kertaakaan tuohon siunattuun tähteen, joka johdatti tietäjät vaatimattomaan majaan? Eikö ollut ainuttakaan kotia, johon sen valo olisi voinutminutjohtaa?" Onneksi, kuten tiedämme, Ebenezer Scrooge muutti elämänsä. Rakastan hänen sanojaan: "Minä en ole sellainen [mies] kuin olin!"10 MiksiJoululaulu-kertomus on niin suosittu? Miksi se on aina tuore? Minusta itsestäni tuntuu, että se on Jumalan innoittama. Se tuo ihmisluonnossa esiin parhaimman. Se antaa toivoa. Se kannustaa muutokseen. Me voimme kääntyä poluilta, jotka johtaisivat meidät alas, ja laulu sydämessämme seurata tähteä ja vaeltaa kohti valoa. Voimme tihentää askeleitamme, vahvistaa rohkeuttamme ja paistatella totuuden päivänvalossa. Voimme kuulla selvemmin pienten lasten naurun. Voimme kuivata itkevän kyyneleen. Voimme lohduttaa kuolevaa kertomalla iankaikkisen elämän lupauksesta. Jos kohotamme jonkun väsyneen käden, joka on hervonnut, jos tuomme rauhaa yhdelle kamppailevalle sielulle, jos annamme kuten Mestari, niin meistä voi – tietä näyttäessämme – tulla opastava tähti jollekulle eksyneelle merimiehelle. Koska elämä on haurasta ja kuolema väistämätöntä, meidän on käytettävä jokainen päivä parhaalla mahdollisella tavalla. On monia tapoja, joilla voimme käyttää väärin mahdollisuuksiamme. Jokin aika sitten luin Louise Dickinson Richin kirjoittaman koskettavan kertomuksen, joka valaisee elävästi tätä totuutta. Hän kirjoitti: "Isoäidilläni oli vihollinen nimeltään rouva Wilcox. Isoäiti ja rouva Wilcox muuttivat nuorina morsiamina pienen kaupungin pääkadun varrella oleviin naapuritaloihin, joissa he elivät koko lopun elämänsä. En tiedä, mikä aloitti sodan heidän välillään – enkä usko, että kun minä synnyin yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, he itsekään muistivat, mistä se alkoi. Se ei ollut mitään kohteliasta kinastelua; se oli täysimittaista sotaa. – – Mikään kaupungissa ei säästynyt sen jälkiseurauksilta. 300 vuotta vanha kirkko, joka oli selvinnyt vallankumouksesta, sisällissodasta ja Espanjan–Amerikan-sodasta, oli sortua, kun isoäiti ja rouva Wilcox kävivät Naisten avun taistelua. Sen taistelun isoäiti voitti, mutta voitto jäi tyhjäksi. Koska rouva Wilcox ei päässyt puheenjohtajaksi, hän kiukuissaan erosi seurasta. Ja mitä hupia oli johtaa seuraa, jollei voinut pakottaa vihollistaan nöyrtymään? Rouva Wilcox voitti Kaupungin kirjaston taistelun saamalla veljentyttärensä Gertruden kirjastonhoitajaksi Phyllis-tädin sijaan. Se päivä, jolloin Gertrude aloitti työnsä, oli päivä, jolloin isoäiti lopetti kirjaston kirjojen lukemisen. Niistä tuli yhdessä yössä 'saastaisia taudinkantajia'. Lukion taistelu päättyi tasapeliin. Rehtori sai paremman työpaikan ja lähti, ennen kuin rouva Wilcox onnistui hankkimaan hänelle potkut tai isoäiti hankkimaan hänelle elinikäisen viran. Kun me lapset kävimme isoäidin luona, osa hauskanpitoa oli se, kun irvistelimme rouva Wilcoxin lastenlapsille. Yhtenä huippupäivänä panimme käärmeen Wilcoxin sadevesitynnyriin. Isoäiti oli toruvinaan mutta aistimme hänen sanattoman tukensa. Älkää hetkeäkään kuvitelko, että tämä oli yksipuolinen kampanja. Rouva Wilcoxillakin oli lastenlapsia. Isoäiti ei selvinnyt ehjin nahoin. Ainoastakaan tuulisesta pyykkipäivästä ei selvitty ilman, että pyykkinaru katkesi salaperäisesti ja vaatteet putosivat maahan. En tiedä, olisiko isoäiti kestänyt vaikeuksiaan niin pitkään, ellei hän olisi saanut päivittäistä annosta bostonilaisen sanomalehden kotitaloussivulta. Tämä kotitaloussivu oli suurenmoinen keksintö. Tavanomaisten ruokavinkkien ja siivousohjeiden lisäksi siinä oli palsta, jolla lukijat saattoivat kirjoittaa toisilleen. Ajatus oli, että jos jollakulla oli ongelma – tai jos joku halusi vaikka vain päästellä höyryjä – hän kirjoitti kirjeen lehteen käyttäen jotakin sellaista hienoa nimimerkkiä kuten Arbutus. Se oli isoäidin nimimerkki. Sitten jotkut toiset rouvat, joilla oli sama ongelma, kirjoittivat takaisin ja kertoivat, miten he olivat ratkaisseet ongelman, kirjoittaen nimimerkillä Kaiken kokeillut tai Ksantippa tai jotakin vastaavaa. Hyvin usein ongelman ratkettua lukijat jatkoivat kirjoitteluaan lehden sivuilla vuosikaudet kertoen toisilleen lapsistaan ja säilömisistään ja uudesta ruokasalin kalustosta. Niin kävi isoäidillekin. Hän ja nainen, jonka nimimerkki oli Lokki, kirjoittelivat toisilleen neljännesvuosisadan ajan. Lokki oli isoäidin todellinen ystävä. Kun olin kuudentoista, rouva Wilcox kuoli. Pienessä kaupungissa, vaikka olisi kuinka paljon vihannut naapuriaan, oli vain asiaan kuuluvaa mennä kysymään, mitä voisi tehdä surevien omaisten hyväksi. Isoäiti meni siistissä perkaaliesiliinassaan osoittaakseen, että hän oli tosissaan avuntarjouksessaan. Hän käveli nurmikon poikki Wilcoxin taloon, jossa Wilcoxin tyttäret panivat hänet siivoamaan jo valmiiksi moitteetonta vierassalia hautajaisia varten. Ja siellä vierassalin pöydällä kunniapaikalla oli valtava leikekirja, ja leikekirjassa liimattuna siististi vierekkäin olivat isoäidin kirjeet Lokille vuosien varrella ja Lokin kirjeet hänelle. Vaikka kumpikaan nainen ei ollut sitä tiennyt, isoäidin pahin vihollinen oli ollut hänen [kaikkein] paras ystävänsä. Se oli ainoa kerta, jolloin muistan nähneeni isoäitini itkevän. En tiennyt silloin, miksi hän oikein itki, mutta nyt tiedän. Hän itki kaikkia hukkaan heitettyjä vuosia, joita ei koskaan saisi takaisin." Veljeni ja sisareni, päättäkäämme tästä päivästä lähtien täyttää sydämemme rakkaudella. Kulkekaamme ylimääräinen virsta ja ottakaamme elämäämme kaikki ne, jotka ovat yksinäisiä tai masentuneita tai jotka kärsivät jollakin tavoin. Ilahduttakaamme ja piristäkäämme surullisia. Eläkäämme niin, että kun viimeinen kutsu kuuluu, meidän ei tarvitse katua mitään vakavaa eikä surra mitään keskenjäänyttä vaan voimme sanoa apostoli Paavalin tavoin: "Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni."11Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. Robert B. Baird, "Tervetullut, aamunkoitto",MAP-lauluja, 182. 2. Joh. 11:25–26. 3. Joh. 14:27. 4. Luuk. 23:46. 5. Minnie Louise Haskins, "The Gate of the Year", julkaisussaMasterpieces of Religious Verse, toim. James Dalton Morrison, 1948, s. 92. 6. 1. Kor. 15:3–8. 7. LK 76:22–24. 8. Will L. Thompson, "Tänään olenko hyvää mä tehnyt lain",MAP-lauluja, 144. 9. Ks. Moosia 2:17. 10.Joululaulu, suom. Marja Helanen-Ahtola, 1984, s. 34, 35, 124. 11. 2. Tim. 4:7.