Sisar Sharon G. Larsen
toinen neuvonantaja Nuorten Naisten ylimmässä johtokunnassa
"Me emme ole yksin tässä pyhässä vanhemmuuden, rakastamisen ja johtamisen luottamustehtävässä. Ei ole olemassa mitään sen suurempaa iloa. Se on jokaisen uhrauksen – – arvoista."
Meidän vanhempien ja nuorten johtajien saattaa olla helppo menettää uskomme ja väännellä käsiämme tuntiessamme huolta nuorista ja siitä maailmasta, jossa he elävät.
Tämän päivän olosuhteemme eivät ole täysin ainutkertaisia taikka vailla toivoa. Kun Henok oli profeetta, taivaat itkivät maailman pahuutta (ks. KH Moos. 7:28–37). Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö taivaat itkisi tänäkin päivänä.
Profeetta Elisa oli koko syyrialaisarmeijan ympäröimänä, ja he aikoivat tappaa hänet. Elisa tyynnytteli huolestunutta, ainoaa toveriaan, jolla oli kiire laskea syyrialaisten lukumäärää, että kun me olemme Herran puolella, me olemme enemmistön puolella – huolimatta vastustajien määrästä tai maallisesta voimasta. Todistan, että Elisan lohdulliset sanat nuorelle ystävälleen ovat yhä tänäkin päivänä tosia: "– – meillä on puolellamme enemmän väkeä kuin heillä" (2. Kun. 6:16). Herra on ympäröivä nuoremme ja suojeleva heitä tulisien vaunujen avulla – kuten Hän toimi Elisan kohdalla – vanhempien, isovanhempien, tätien, setien, enojen, naapureiden, johtajien ja ystävien kautta, jotka voimakkaasti rakastavat heitä ja johtavat heitä.
Neljän viime vuoden ajan olen syventynyt Nuorten Naisten työhön. Kun matkustamme ympäri maailmaa vieraillen heidän luonaan, me saamme jossakin määrin tietää heidän toiveistaan ja unelmistaan ja peloistaan ja pettymyksistään. Yhdyn presidentti Hinckleyn sanoihin: Tämä on "paras sukupolvi, mitä kirkossa on koskaan ollut" (Church News, 15. helmikuuta 1997, s. 3). Yleisesti ottaen nämä nuoret asettuvat uskollisesti ja tarmokkaasti puolustamaan sitä, mikä on hyvää ja sopivaa.
Niin vahvoja ja hyviä kuin nuoremme ovatkin, he tarvitsevat meidän apuamme. Ja apua on saatavilla: Nuorten Naisten Edistyminen-ohjelma, Aaronin pappeuden Uskollisuus Jumalalle -ohjelma,Guidebook for Parents and Leaders of Youth(Opas nuorten vanhemmille ja johtajille, toistaiseksi ei käännetty suomeksi, suom. huom.) sekä lehtinenNuorten voimaksiauttavat vanhempia ja johtajia olemaan aktiivisesti ja avoimesti mukana auttamassa nuoria vastustamaan moraaliarvojen luisumista alaspäin. Nuoremme tarvitsevat muutakin kuin vain huoltajan. He tarvitsevat ihmisiä, jotka rakastavat heitä ja johtavat heitä.
Ehdottoman tärkeä osa tätä rakastamista on kuunteleminen. Tiedän, mitä kuunteleminen todella on, sillä minulla on ollut ihana mahdollisuus kokea sitä.
Minulla oli tapana tehdä isän kanssa maatilan töitä. En aina pitänyt niistä, mutta kun tuli ruokatauon aika, meillä oli tapana istua korkeiden poppeleiden varjossa, syödä eväitämme ja jutella. Isä ei käyttänyt tätä kultaisena tilaisuutena opettaa ja lukea lakia ja ojentaa tytärtään. Me vain juttelimme – mistä tahansa ja kaikesta.
Se oli hetki, jolloin saatoin esittää kysymyksiä. Tunsin oloni niin turvalliseksi, että pystyin esittämään jopa sellaisia kysymyksiä, jotka saattoivat raivostuttaa häntä. Muistan kysyneeni häneltä: "Miksi sinä viime viikolla nolasit minut ystävieni edessä, kun olin viipynyt liian myöhään ulkona ja tulit hakemaan minua?"
Isän vastaus kuvastaa sitä, mitä muuta rakkaus on. Hänellä oli selvä kanta. Oli olemassa tietyt käyttäytymisen tasovaatimukset, joiden mukaisesti minun odotettiin elävän. Isä vastasi: "Se, että olit myöhään ulkona, huolestutti minua. Ennen kaikkea haluan sinun olevan turvassa." Ymmärsin, että hänen rakkautensa minua kohtaan oli suurempaa kuin hänen halunsa saada nukkua ja se voitti myös pukeutumisen vaivan ja minua etsimään lähtemisen epämukavuuden.
Olipa kysymyksessä heinäpelto tai jokin muu satunnainen paikka, nuo yhdessä vietetyt hetket voivat täyttää varastomme niiden muiden hetkien varalta, jotka eivät kenties ole niin idyllisiä ja rauhallisia. Tämänkaltaisen sijoituksen avulla ihmissuhteet pysyvät hyvässä kunnossa – tiukasta opista ja ojennuksesta huolimatta – tai kenties juuri niiden ansiosta.
Rakkaus on sitä, että kuuntelee, kunheovat valmiita puhumaan – keskiyöllä, aamukuudelta heidän ollessaan lähdössä aamuseminaariin tai kun olette itse kiireidenne keskellä. Oletteko nähneet televisiosta kirkon mainoksen, jossa on kuvattuna pimeä makuuhuone. Ovi avautuu ja sisään tepastelee pieni tyttö kirja kainalossaan. Hän menee isänsä luokse, joka nukkuu sikeästi, ja kysyy: "Isä, luetko minulle sadun?" Isä ei avaa silmiään; hän vain mutisee unissaan: "Voi, kulta pieni, isä on niin väsynyt, kysy äidiltä." Pieni tyttö kipittää sängyn toiselle puolelle, jossa hänen äitinsä on nukkumassa, ja kysyy: "Äiti, voiko isä lukea minulle sadun?" Näette, kuinka isän silmät rävähtävät auki ja seuraavaksi näytetään, kuinka kaikki kolme ovat yhdessä ja isä lukee satua.
Rakastaminen saattaa sujua luonnostaan, mutta johtaminen on opittu taito, johon emme suhtaudu kenties tarpeeksi vakavasti. Me johdamme esimerkin avulla paljon tehokkaammin kuin millään muulla tavalla. Se on raskas taakka nuorten vanhemmille ja johtajille.
Voivatko nuoremme sen perusteella, kuinka me elämme ja puhumme ja rukoilemme, huomata meidän rakastavan Herraa? Tietävätkö he sen perusteella, miltä heistä tuntuu heidän ollessaan meidän kanssamme, että heidän taivaallinen Isänsä on rakkauden Jumala? Voivatko he tuntea olonsa turvalliseksi sen suhteen, ettemme ole jokaisen opin tuulen tai sosiaalisten paineiden ja maallisen hyväksynnän kavaluuden heiteltävinä (ks. Ef. 4:14)?
Jos aiomme johtaa vanhurskaudessa, meidän on ilmaistava oma kantamme selkeästi. Ne pienet epämääräisyydet, joihin itse syyllistymme, voivat saada aikaan suuria epämääräisyyksiä meidän nuorissamme.
Mietin toisinaan sitä, olemmeko me äidit niitä, jotka aiheutamme lapsillemme paineita olla suosittuja ja hyväksyttyjä. Halujemme kouliminen niin, että Herran tasovaatimukset ovat meidänkin tasovaatimuksiamme, lähettää selkeän viestin, että Herran valtakunnassa ei ole kahdenlaisia tasovaatimuksia.
Sen jälkeen kun presidentti Hinckley oli puhunut nuorille viime marraskuussa, eräs nuori nainen kertoi äidilleen, että hänen Nuorten Naisten johtajansa oli poistanut toiset korvakorunsa. Nämä tarkkasilmäiset nuoret huomaavat. He huomaavat, kuinka lyhyitä shortseja te käytätte tai onko teidän pitänyt kääriä tai laskostaa piiloon jotakin voidaksenne käyttää jotakin tiettyä puseroa; he huomaavat, mitä te pidätte yllänne (tai mitä te ette pidä) ollessanne pihatöissä; he huomaavat, mitä elokuvaa te jonotatte katsomaan.
Me olemme tehneet liittoja Herran kanssa, ja johtajana oleminen testaa usein sitä, kuinka sitoutuneita me olemme noudattamaan näitä liittoja.
Eräs nuori äiti sanoi: "Hyvänä vanhempana oleminen edellyttää valtavan määrän aikaa ja voimia. On helpompi antaa lasten nukahtaa television ääreen samalla kun itse siivoan kotia ja sitten panna heidät sänkyyn kuin lukea heille pyhiä kirjoituksia, pitää yhteisiä rukouksia ja kertoa kertomuksia ja peitellä heidät sitten vuoteisiin. Mutta he odottavat innolla tätä iltarituaalia, ja silloinkin kun olen aivan rättiväsynyt, tiedän, että tämä sijoitus tuottaa iankaikkista korkoa." Johdonmukainen johtaminen auttaa nuoria tekemään viisaita valintoja ja meidän luottamuksemme heihin kasvaa.
Muistan, kun olin suunnilleen 16-vuotias ja satuin kuulemaan, kun äiti ja isä keskustelivat. Äiti oli huolissaan joistakin tekemistäni valinnoista. En ollut syyllistynyt mihinkään sen vakavampaan syntiin kuin nuoruuden kypsymättömyyteen, mutta äiti oli huolissaan. Se, mitä isä sanoi, syöpyi lähtemättömästi sydämeeni: "Älä ole huolissasi", isä sanoi äidille. "Luotan Sharoniin ja tiedän, että hän tekee oikein." Ne heinäpellolla vietetyt tunnit tuottivat tulosta juuri sillä hetkellä ja siinä paikassa. Siitä hetkestä lähtien olin sitoutunut näihin rakastaviin, luottavaisiin vanhempiin.
Vanhempien ja johtajien yksi suurimpia koetuksia on rakastaa sitä, jota tuntuu olevan mahdotonta rakastaa. Se on vaikeaa. Se kiristää pinnaamme ja koettelee sielumme syvyyksiä. Kun lohduttomat vanhemmat rukoilevat apua, he saavat sitä usein enkelin kaltaisten tätien tai setien tai enojen, isoäitien tai isoisien, hyvien ystävien ja johtajien kautta, jotka ympäröivät rakasta lastamme. He voivat antaa lisäpontta meidän omille sanoillemme, jotka saattavat ohjata lapsemme sille tielle, jota olemme rukoilleet.
Viisas rakastaminen ja määrätietoinen johtaminen auttavat uhmaamaan pahuuden tulvaa samalla kun valmistamme seuraavaa sukupolvea vanhemmuuden ilahduttaviin iloihin. Emme koskaan unohda sitä iloa, jota tunnemme, kun 12-vuotias poikamme jakaa sakramenttia ensimmäisen kerran tai kun kuulemme sakramenttirukouksen oman poikamme äänen lausumana. Kuinka voi selittää sen, miltä tuntuu kuulla, kun oma tytär lausuu todistuksensa Vapahtajasta, tai nähdä, kun hän saa Nuorten Naisten riipuksensa?
Näemme vilauksen taivasta, kun olemme temppelissä lapsemme kanssa, joka polvistuu alttarin ääreen kelvollisen kumppanin kanssa. He ovat valmiita aloittamaan yhteisen elämän täynnä lupauksia ja taitoja, joita olemme auttaneet vaalimaan. Tämä on sadonkorjuun aikaa.
Lausun lopuksi todistukseni siitä, että me emme ole yksin tässä pyhässä vanhemmuuden, rakastamisen ja johtamisen luottamustehtävässä. Ei ole olemassa mitään sen suurempaa iloa. Se on jokaisen uhrauksen, jokaisen hankalan hetken, jokaisen kärsivällisyyden osoituksen, itsekurin ja kestävyyden arvoista. "Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?" (Room. 8:31.) Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.
Previous
