Kotiin palannut lähetyssaarnaaja Vanhin L. Tom Perry kahdentoista apostolin koorumista "Se, mitä tarvitsemme, on kotiin palanneiden lähetyssaarnaajien kuninkaallinen armeija, joka värväytyy uudelleen palvelukseen." Tänä iltapäivänä haluan kohdistaa puheeni tietylle ryhmälle. Monien viime vuosien aikana sadat tuhannet teistä ovat palanneet kotiin palveltuaan kokoaikaisessa lähetystyössä. Jokainen teistä noudatti samaa kutsua, jonka Vapahtaja esitti opetuslapsilleen: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt. 28:19–20.) Teidän etuoikeutenanne oli mennä eri puolille maailmaa viemään eteenpäin Vapahtajan sanomaa – kutsua tulla Hänen tykönsä ja nauttia Hänen evankeliuminsa hedelmistä. Teillä oli etuoikeus elää eri kulttuureissa ja oppia eri kieliä. Lähetystyö oli myös aikaa vahvistaa omaa henkilökohtaista todistustanne Jeesuksen Kristuksen tehtävästä. Vuosien mittaan minulla on aina ollut kunnia jutella teidän kotiin palanneiden lähetyssaarnaajien kanssa – monilla teistä on suuri halu palata ja käydä niiden ihmisten luona, joita teillä oli etuoikeus palvella. Olette innokkaita kertomaan lähetyskentällä kokemistanne hetkistä. Hääkutsuissanne ja ansioluetteloissanne on tieto, että olette kotiin palanneita lähetyssaarnaajia. Vaikka ette enää käytäkään lähetyssaarnaajan nimikylttiä, tunnutte olevan innokkaita tekemään itsenne tunnetuksi henkilönä, joka on palvellut Herraa lähetyssaarnaajana. Tämän lisäksi teillä on rakkaita muistoja, koska löysitte ilon, joka tulee evankeliumin parissa tapahtuvasta palvelemisesta. Monista kanssanne käymistäni keskusteluista olen oppinut myös sen, että joskus on vaikeaa sopeutua lähtemiseen lähetyskentältä ja palaamiseen siihen maailmaan, jonka jätitte taaksenne. Ehkä on vaikeata pitää lähetystyön henki elävänä, kun ei enää palvele Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon kokoaikaisena lähetyssaarnaajana. Saanen esittää muutamia ehdotuksia? Yksi selvimmistä muistikuvista, joita minulla on lähetyssaarnaajana olemisesta, on se, kuinka lähelle Herraa pääsin rukoilemalla säännöllisesti. Minun aikanani lähetyskoti sijaitsi State Streetillä Salt Lake Cityssä. Se oli suuri talo, joka oli muutettu lähetystyökoulutuskeskukseksi. Talossa oli suuria makuusaleja, ja yhdessä huoneessa saattoi olla jopa 10 sänkyä. Saavuimme sunnuntai-iltana. Lähetyskentälle saapumistani edeltänyt viikko oli ollut jännittävä. Juhlia ja läksiäisiä oli ollut paljon. Pelkäänpä, etten ollut kunnolla levännyt ja valmistautunut siihen koulutukseen, jota tulisin saamaan lähetyskodissa. Kun ensimmäisen päivämme ilta lähetyskodissa oli päättymässä, olin uupunut. Odotellessani muiden lähetyssaarnaajien valmistautumista nukkumaan menoa varten oikaisin vuoteelleni ja nukahdin heti. Uneni keskeytyi kuitenkin tunteeseen siitä, että ympärilläni oli ihmisiä. Uneni läpi kuulin rukouksen sanoja. Avasin silmäni ja suureksi hämmästyksekseni näin kaikki makuusalini vanhimmat polvistuneina vuoteeni ympärille ja päättämässä päivää rukouksella. Suljin nopeasti silmäni ja teeskentelin olevani unessa. Minua nolotti liikaa noustakseni vuoteesta ja liittyäkseni heidän joukkoonsa. Vaikka ensimmäinen rukoukseen liittyvä kokemukseni lähetyssaarnaajana oli nolo, se oli alku kahdelle suurenmoiselle vuodelle, jolloin säännöllisesti huusin avukseni Herraa saadakseni ohjausta. Koko lähetystyöni ajan rukoilin toverini kanssa joka aamu aloittaessamme uuden päivän. Sama toistui joka ilta ennen kuin menimme nukkumaan. Rukoilimme ennen kuin opiskelimme, rukoilimme lähtiessämme asunnoltamme kulkemaan ovelta ovelle, ja tietenkin pidimme erityisrukouksia aina, kun tarvitsimme lähetystyöhömme erityistä opastusta. Säännölliset pyyntömme taivaalliselle Isällemme antoivat meille voimaa ja rohkeutta jatkaa eteenpäin siinä työssä, johon meidät oli kutsuttu. Saimme vastauksia, joskus hämmästyttävän suoraan ja selvästi. Pyhän Hengen opastus tuntui lisääntyvän sitä mukaa mitä useammin pyysimme Herralta ohjausta jonakin tiettynä päivänä. Kun ajattelen lähetystyöni jälkeistä elämää, huomaan, että on ollut aikoja, jolloin olen pystynyt säilyttämään samanlaisen läheisyyden Herraan kuin mitä koin lähetyskentällä. On myös ollut aikoja, jolloin maailmallisuus on tuntunut saavan jalansijaa enkä ole rukoillut yhtä säännöllisesti ja uskollisesti. Eikö tämä olisi hyvä hetki hieman arvioida itseämme ja päätellä, onko meillä yhä samanlainen suhde taivaalliseen Isäämme kuin meillä oli lähetyskentällä? Jos maailmallisuus on saanut meidät luopumaan tavasta rukoilla, olemme silloin menettäneet suuren hengellisen voimavaran. On ehkä aika herättää itsessämme uudelleen se henki, joka meissä oli lähetyssaarnaajana, niin että rukoilemme useammin, säännöllisemmin ja voimallisemmin. Toinen rakas muisto, joka minulla on lähetyssaarnaaja-ajoiltani, on päivittäinen uppoutuminen pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Pyhien kirjoitusten opiskelusuunnitelman kurinalainen noudattaminen evankeliumin oppimiseksi oli suurenmoinen, antoisa kokemus. Tieto pyhien kirjoitusten sisältämistä opetuksista lisääntyi ihmeellisellä tavalla henkilökohtaisen tutkimisen kautta. Muistan ihmetelleeni lähetyssaarnaajana sitä, kuinka täydellisesti Herra on laatinut suunnitelman täällä maan päällä olevia lapsiaan varten ja kuinka Hän on kaikkien armotalouksien aikana innoittanut profeettojensa ajatuksia niin, että he ovat kirjoittaneet muistiin Hänen yhteydenpitonsa heidän kanssaan. Herran sanat ovat aina selvät ja suorat ja kertovat niistä siunauksista, jotka toteutuvat, kun noudattaa Hänen lakiaan ja kulkee Hänen tietään. Käytimme joka päivä myös tunnin tai pidemmänkin ajan opiskellaksemme tovereina yhdessä. Se, että kaksi silmäparia tutki valtakunnan oppia, tuntui lisäävän ymmärrystämme moninkertaisesti. Meillä oli tapana lukea yhdessä ja sitten kertoa toisillemme oivalluksistamme. Mielemme terävöityi, kun noudatimme päivittäin tapaa tutkia sekä henkilökohtaisesti että yhdessä tovereina. Tämä käytäntö lähensi meitä tovereina ja lisäsi ymmärrystämme valtakunnan opeista. Kun lähdemme lähetyskentältä, meillä ei ole enää toveria auttamassa meitä tutkimaan kurinalaisesti, mutta tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi lopettaa tämä käytäntö. Kun palaamme kotiin, kuinka suurenmoista olisikaan tutkia pyhiä kirjoituksia päivittäin yhdessä perheenä. Jos muutamme pois kotoa, emmekö voisi pyytää huonetovereita ja ystäviä tutkimaan kanssamme? Säännöllisten opiskelutuokioiden pitäminen auttaisi meitä pitämään valtakunnan opit selkeinä mielessämme ja asettamaan oikeisiin mittasuhteisiin maailman huolet, jotka ovat jatkuvasti osanamme. Tietysti sitten, kun solmimme avioliiton, meillä on iankaikkinen kumppani, jonka kanssa voimme tutkia evankeliumin opetuksia ja keskustella niistä keskenämme. Pyhät kirjoitukset ovat aina ulottuvillamme syventääksemme ymmärrystämme elämän tarkoituksesta ja siitä, mitä meidän pitää tehdä, jotta elämämme olisi täydempää ja palkitsevampaa. Pyydän, että pidätte yllä tapaa tutkia säännöllisesti pyhiä kirjoituksia sekä henkilökohtaisesti että jonkun toisen kanssa. Muistatteko ilon, joka tulee siitä, kun opettaa evankeliumia sellaiselle, jolla ei ole ollut koko elämänsä aikana mahdollisuutta kuulla näitä opetuksia; muistatteko innon, joka syntyy siitä, kun opettaa Herran lakia ja kertoo siunauksista, jotka saadaan Häntä seuraamalla? Voisitteko koskaan unohtaa iloa, jonka ensimmäinen kasteenne toi lähetyskentällä? Minun aikanani kappeleissa ei ollut kastealtaita. Ensimmäinen kasteeni tapahtui Sciotojoessa Ohion osavaltiossa. Oli viileä syksyinen päivä, ja vesi tuntui vielä kylmemmältä kuin ilma. Muistan, kuinka järkyttävää oli kahlata joen kylmään veteen ja samalla rohkaista tutkijaani seuraamaan minua. Ilman ja veden kylmyys häipyi kuitenkin pian mielestä, kun suoritin kastetoimituksen. Kasteen vesistä nousevan henkilön säteilevien kasvojen näkeminen on muistikuva, jota en unohda koskaan. Mahdollisuudet opettaa evankeliumia ja kastaa eivät rajoitu vain niihin, joilla on kokoaikaisen lähetyssaarnaajan nimikyltti. Miksiköhän me annamme lähetystyössä palvelemisen innon hiipua, kun palaamme elämämme toimiin maailmassa? Koskaan ihmiskunnan historiassa ei ole ollut aikaa, jolloin olisimme olleet paremmin varustautuneita opettamaan evankeliumia taivaallisen Isämme lapsille täällä maan päällä. Ja he tuntuvat tarvitsevan sitä tänä päivänä enemmän kuin koskaan aiemmin. Näemme, kuinka usko vähenee. Näemme, kuinka rakkaus maailmallisia asioita kohtaan lisääntyy ja moraaliset arvot rappeutuvat, ja näiden molempien seurauksena suru ja epätoivo lisääntyvät. Se, mitä tarvitsemme, on kotiin palanneiden lähetyssaarnaajien kuninkaallinen armeija, joka värväytyy uudelleen palvelukseen. Vaikka he eivät käyttäisikään kokoaikaisten lähetyssaarnaajien nimikylttiä, heillä voisi olla sama halu ja päättäväisyys tuoda evankeliumin valo maailmalle, jolla on vaikeuksia tiensä löytämisessä. Pyydän teitä kotiin palanneita lähetyssaarnaajia omistautumaan uudelleen ja olemaan taas täynnä lähetystyöpalvelun halua ja henkeä. Pyydän, että te tavoittelette taivaallisen Isämme palvelijan osaa, että te olette taivaallisen Isämme palvelijoita ja että te toimitte taivaallisen Isämme palvelijoiden tavoin. Rukoilen, että teissä heräisi uusi päättäväisyys julistaa evankeliumia niin että olisitte aktiivisemmin mukana tässä suuressa työssä, jota Herra on kutsunut meidät kaikki tekemään. Haluan luvata teille, että teitä varten on varattu suuria siunauksia, jos jatkatte eteenpäin sillä innolla, joka teillä kerran oli kokoaikaisena lähetyssaarnaajana. Muutamia vuosia sitten sain puhelun pojaltani Leeltä. Hän kertoi minulle, että ensimmäinen lähetystyötoverini oli vierailulla hänen naapurissaan ja että tämä halusi viettää muutaman hetken kanssani. Lee ja minä menimme molemmat ensimmäisen toverini tyttären kotiin, jonka luona hän oli käymässä. Meillä oli erikoinen kokemus olla yhdessä monien vuosien jälkeen siitä, kun olimme viimeksi nähneet toisemme. Lähetyssaarnaajina ollessamme meillä oli tilaisuus avata Ohiossa uusi kaupunki lähetystyölle. Tämän tehtävän vuoksi saimme työskennellä yhdessä 10 kuukautta. Hän oli kouluttajani, ensimmäinen toverini. Hän tuli perheestä, jossa hänelle oli opetettu kovan työnteon arvo. Minun oli vaikea pysyä hänen tahdissaan, mutta kun palvelimme yhdessä, meistä tuli tovereina läheisiä. Toveruutemme ei päättynyt 10 kuukautta kestäneeseen tehtävään. Toinen maailmansota raivosi, ja kun palasin kotiin, minulla oli vain lyhyt aika sopeutua tavalliseen elämään ennen kuin sain kutsun asepalvelukseen. Ollessani ensimmäistä sunnuntaita alokkaiden koulutusleirillä, osallistuin MAP-kirkon kokouksiin. Siellä näin takaraivon, joka oli minulle hyvin tuttu. Kyseessä oli ensimmäinen lähetystyötoverini. Vietimme suurimman osan seuraavista kahdesta ja puolesta vuodesta yhdessä. Vaikka olosuhteemme asepalveluksessa olivat hyvinkin toisenlaiset, yritimme jatkaa lähetystyössä oppimiamme tapoja. Niin usein kuin vain pystyimme, rukoilimme yhdessä. Kun olosuhteet sen sallivat, tutkimme pyhiä kirjoituksia yhdessä. Muistan monia yhteisiä opiskeluhetkiämme lyhdyn valossa kranaatinsirpaleiden rei'ittämässä teltassa. Monta kertaa pyhien kirjoitusten lukemisemme keskeytyi ilmahyökkäyksestä varoittavan sireenin ääneen. Sammutimme nopeasti lyhtymme, sitten polvistuimme yhdessä ja päätimme opiskelutuokiomme rukoukseen. Meidät molemmat erotettiin ryhmänjohtajiksi, ja jälleen kerran meillä oli tilaisuus palvella ja opettaa yhdessä Herramme ja Vapahtajamme suurenmoista evankeliumia. Menestyimme paremmin sotapalveluksessa kuin ollessamme kokoaikaisia lähetyssaarnaajia. Miksi? Koska olimme kokeneita kotiin palanneita lähetyssaarnaajia. Käyntini ensimmäisen lähetyssaarnaajatoverini luona oli viimeinen tilaisuuteni olla hänen kanssaan. Hän kärsi parantumattomasta sairaudesta ja kuoli vain muutamia kuukausia myöhemmin. Oli suurenmoinen kokemus elää uudelleen lähetystyömme yhdessä ja kertoa sitten lähetystyömme jälkeisestä elämästämme. Kävimme läpi palvelutehtäviämme piispakunnissa, korkeissa neuvostoissa ja vaarnan johtokunnissa ja tietenkin kehuskelimme lapsillamme ja lastenlapsillamme. Siinä istuessamme ja iloitessamme suuresti mahdollisuudesta olla jälleen yhdessä en voinut olla ajattelematta Alman kirjan luvun 17 tapahtumia: "Ja nyt tapahtui, että kun Alma oli matkalla Gideonin maasta, etelään päin, Mantin maata kohti, niin katso, hämmästyksekseen hän kohtasi Moosian pojat, jotka olivat matkalla Sarahemlan maata kohti. Ja nämä Moosian pojat olivat Alman mukana sillä hetkellä, kun enkeli ensin ilmestyi hänelle; sen tähden Alma suuresti ilahtui nähdessään veljensä, ja vielä enemmän hänen iloansa lisäsi se, että he yhä olivat hänen veljiään Herrassa; ja he olivat kasvaneet väkeviksi totuuden tuntemisessa, sillä he olivat miehiä, joilla oli terve ymmärrys, ja he olivat ahkerasti tutkineet kirjoituksia oppiakseen tuntemaan Jumalan sanaa. Mutta tässä ei ole kaikki; he olivat ahkerasti rukoilleet ja paastonneet; sen tähden heillä oli profetian henki ja ilmoituksen henki, ja kun he opettivat, he opettivat Jumalan voimalla ja valtuudella." (Al. 17:1–3.) Toivon, että teillä kaikilla voisi olla samanlainen kokemus kuin minulla oli ensimmäisen lähetystyötoverini kanssa niin että voisitte pysähtyä ja muistella aikaa, jolloin annoitte auliisti ajastanne ja kyvyistänne rakentaaksenne taivaallisen Isämme valtakuntaa. Jos yritätte tehdä tämän, lupaan teille, että se tulee olemaan yksi elämänne sykähdyttävistä kokemuksista. Te olette kotiin palanneiden lähetyssaarnaajien suuri armeija. Kulkekaa eteenpäin uudella innolla ja päättäväisyydellä ja loistakaa evankeliumin valoa esimerkkinne kautta tässä rauhattomassa maailmassa. Tämä on Herran työtä, jossa olemme mukana. Jumala elää. Jeesus on Kristus. Me kuulumme Hänen kirkkoonsa. Tämä on minun todistukseni teille Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.