Varokaa nurinaa Vanhin H. Ross Workman seitsemänkymmenen koorumista "Kuuliaisuus on välttämätöntä Herran siunausten saamiseksi." Ollessamme nuoria lähetyssaarnaajia toverini ja minä todistimme, että Jumala puhuu tänä päivänä profeettojen välityksellä. Eräs mies kysyi: "Mitä profeettanne sitten on sanonut tällä viikolla?" Yritin kovasti muistaa profeetan viimeisimmän sanomanImprovement Erassa, senaikaisessa kirkon aikakauslehdessä, ja tulin ymmärtämään aivan erityisellä tavalla, miten tärkeätä on tuntea elävän profeetan opetukset ja noudattaa niitä. Toivon tänään voivani taivuttaa teidät seuraamaan eläviä profeettoja ja varoittaa teitä petoksesta, jonka vastustaja on laatinut estääkseen teitä seuraamasta heitä. Pyhissä kirjoituksissa tuota petosta kutsutaan "nurisemiseksi". Vapahtaja kertoi vertauksen varoittaakseen meitä petollisesta polusta, joka johtaa "nurisemisen" kautta tottelemattomuuteen. Vertauksessa kerrotaan jalosukuisesta miehestä, jolla oli oivallista maata. Hän käski palvelijoitaan istuttamaan 12 öljypuuta ja rakentamaan tornin, josta näkee oliivitarhaan. Tornin tarkoitus oli se, että siellä oleva vartija voisi varoittaa tulossa olevasta vihollisesta. Siten oliivitarhaa voitaisiin suojella. Palvelijat eivät rakentaneet tornia. Vihollinen tuli ja kaatoi öljypuut. Palvelijoiden tottelemattomuus johti katastrofiin oliivitarhassa (ks. LK 101:43–62). Miksi palvelijat eivät rakentaneet tornia? Hävityksen siemenet kylvettiin nurisemalla. Herran vertauksen mukaan nurina koostuu kolmesta vaiheesta, joista kukin johtaa seuraavaan tottelemattomuuden alaspäin viettävällä polulla. Ensiksi, palvelijat alkoivat epäillä. He halusivat käyttää omaa arvostelukykyään herransa ohjeiden punnitsemiseen. He sanoivat: "Mihin herramme tarvitsee tätä tornia, sillä nythän on rauha?" (LK 101:48.) He epäilivät ensin omassa mielessään ja kylvivät sitten epäilyksiä toisten mieleen. Epäileminen tuli ensimmäisenä. Toiseksi, he alkoivat järkeillä ja esittää verukkeita sille, etteivät tehneet sitä, mitä heitä oli määrätty tekemään. He sanoivat: "Eikö näitä rahoja voitaisi antaa rahanvaihtajille? Sillä tätä kaikkea ei tarvita." (LK 101:49.) Siten he esittivät verukkeen tottelemattomuudelleen. Kolmas askel seuraa vääjäämättä: laiskuus Mestarin käskyn noudattamisessa. Vertaus kertoo: " – – he tulivat hyvin laiskoiksi eivätkä totelleet herransa käskyjä" (LK 101:50). Näin näyttämö oli valmis hävitykselle. Jumala on siunannut lapsiaan profeetoilla opastaakseen heille teitään ja valmistaakseen heitä iankaikkiseen elämään. Ihmisen ei ole helppo ymmärtää Jumalan teitä. "Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra" (Jes. 55:8). Kuuliaisuus on välttämätöntä Herran siunausten saamiseksi, vaikka käskyn tarkoitusta ei ymmärtäisikään. Vastustaja kuiskailee petollista kehotustaan nurista tuhotakseen siten kuuliaisuudesta koituvan voiman. Nurisemisen kaava on selvästi nähtävissä seuraavassa kertomuksessa Israelin lapsista: Herra lupasi Israelin lapsille, että Hän lähettäisi enkelin karkottamaan kanaanilaiset, niin että israelilaiset perisivät maan, joka tulvii maitoa ja hunajaa (ks. 2. Moos. 33:1–3). Kun Israelin kansa saapui Kanaanin maan rajalle, Mooses lähetti miehiä tutkimaan maata, ja kun he palasivat, he kertoivat, että kanaanilaisten sotajoukot olivat vahvoja, ja esittivät arvelun, että Kanaanin maa oli vahvempi kuin Israel. Silloin alkoi nurina. Israelilaiset epäilivät Mooseksen, elävän profeettansa, välityksellä annettua käskyä. He kylvivät epäilyksiään muille. Kuinka Israel voisi kukistaa Kanaanin maan jättiläiset, kun Israelin lapset näkivät itsensä heihin verrattuina heinäsirkkoina? (Ks. 4. Moos. 13:31–33.) Epäileminen muuttui järkeilyksi ja verukkeiden esittämiseksi. He väittivät pelkäävänsä vaimojensa ja lastensa puolesta. "Parempi meidän olisi palata Egyptiin", he ilmoittivat (ks. 4. Moos. 14:2–3). Nurinasta tuli tottelemattomuutta, kun Israel pyrki valitsemaan johtajan, joka veisi heidät takaisin Egyptiin (ks. 4. Moos. 14:4). Israelilaiset yksinkertaisesti kieltäytyivät seuraamasta elävää profeettaa. Heidän nurinansa vuoksi Herra vapautti Israelin lapset luvatusta siunauksesta, että Hän tuhoaisi kanaanilaiset ja antaisi heille heidän luvatun maansa. Sen sijaan Hän lähetti israelilaiset vaeltamaan autiomaahan 40 vuodeksi. Tuttu nurisemisen kaava näkyy myös Lehin perheessä. Kun profeetta Lehi lähetti poikansa Jerusalemiin noutamaan vaskilevyjä, nämä kohtasivat monia vastoinkäymisiä. Ensiksi Laaman ajettiin Laabanin luota pelkästään siksi, että hän pyysi levyjä. Kun Lehin pojat tarjoutuivat maksamaan levyistä kullalla ja hopealla, Laaban yritti surmata heidät ja vei heidän omaisuutensa. Veljekset kätkeytyivät kallion luolaan arvioimaan tilannetta. Laaman ja Lemuel nurisivat. Se alkoi kuten aina epäilemisellä. He sanoivat: "Kuinka on mahdollista, että Herra toimittaisi Laabanin käsiimme?" (1. Ne. 3:31.) Seuraavaksi tulivat verukkeet: "Katso, hän on mahtava mies, ja hän voi käskeä viittäkymmentä, jopa surmatakin viisikymmentä, miksei siis meitäkin?" (1. Ne. 3:31.) Lopuksi Laaman ja Lemuel olivat laiskoja. He odottivat suuttumuksen, vastustuksen ja verukkeiden täyttäminä Jerusalemin muurien ulkopuolella sillä aikaa, kun uskollinen Nefi toteutti Herran työn (ks. 1. Ne. 4:3–5.) Herra on puhunut meidän aikanamme tätä asennetta vastaan: "Mutta se, joka ei tee mitään, ennen kuin häntä käsketään, ja ottaa vastaan käskyn epäilevin sydämin ja vitkastelee sen täyttämisessä, on tuomittu" (LK 58:29). Olemme tukeneet eläviä profeettojamme kohottamalla kätemme. Riemuitsemme etuoikeudesta kuulla Jumalan ilmoitettua sanaa omana aikanamme eläviltä profeetoiltamme. Mitä me teemme, kun kuulemme sitä? Noudatammeko me tarkoin elävien profeettojemme ohjeita vai nurisemmeko me? Onko meidän omana aikanamme helpompi seurata elävää profeettaa kuin Mooseksen tai Nefin aikana? Eivätkö ne, jotka nurisivat Moosesta ja Nefiä vastaan, nurisisi tänäkin päivänä? Sama kysymys voidaan esittää toisinkin päin. Ne, jotka nurisevat tänään, olisivat nurisseet myös Laamanin ja Lemuelin tai Israelin lasten lailla oman aikansa profeettaa vastaan samoin tuhoisin seurauksin. Yksinkertaisinkin ohje saattaa paljastaa taipumuksen nurisemiseen. Olin kerran kokouksessa, jossa johtava virkamies pyysi kuulijakunnan jäseniä siirtymään kokoushuoneessa eteenpäin. Muutamat tekivät niin. Useimmat eivät. Miksi eivät? Olen varma, että jotkut kyselivät, miksi heidän pitäisi lähteä mukavalta paikaltaan. "Miksi minun pitäisi?" Tuota kysymystä seurasi epäilemättä piankin veruke tai järkeily, ettei sillä pitäisi olla mitään väliä, vaihtaako paikkaa vai ei. Uskon, että seurasi jonkin verran ärtymystä sen johdosta, että johtava virkamies pyysi sellaista. Viimeinen askel, jonka kaikki asiaa tarkkailevat havaitsivat, oli laiskuus pyynnön noudattamisessa. Harvat siirtyivät. Oliko se pikkuasia? Kyllä. Mutta se kuvasti syvempää tottelemisen halun puutetta. Se osoitti tottelemattomuuden henkeä. Se ei ole pikkuasia. Olin äskettäin Länsi-Afrikassa kirkon kokouksessa, kun pappeusjohtaja pyysi veljiä siirtymään eteenpäin ja täyttämään kappelin kolme ensimmäistä penkkiriviä. Kaikki miehet nousivat välittömästi ja vaihtoivat istumapaikkaansa ohjeen mukaisesti. Pikkuasia? Kyllä. Mutta se osoitti halukkuutta totella. Se ei ole pikkuasia. Kehotan teitä keskittymään siihen eläviltä profeetoilta tulleeseen käskyyn, joka vaivaa teitä eniten. Epäilettekö sitä, koskeeko tuo käsky teitä? Onko teillä valmiita verukkeita sille, miksi ette voi mukautua siihen käskyyn? Tympäisevätkö tai ärsyttävätkö teitä ne, jotka muistuttavat teitä siitä käskystä? Oletteko laiskoja sen pitämisessä? Varokaa vastustajan petosta. Varokaa nurinaa. Onnekas äiti tai isä kokee sen erityisen ilon, joka koituu siitä, kun hänen lapsensa tottelee mielellään. Eikö sama koske Jumalaa? Voin ymmärtää joltakin pieneltä osin sitä, kuinka onnellinen Herra onkaan, kun Hänen palvelijansa tottelevat nurisematta. Äskettäin rakas vaimoni ja minä olimme kokouksessa, jossa meille oli määrä selostaa tehtäviämme. Meillä ei tuolloin ollut mitään kuvaa siitä, mitä tehtävämme tulisivat olemaan tai missä palvelisimme. Minulle kerrottiin yksityisesti, että meidät kutsuttaisiin palvelemaan Länsi-Afrikkaan. Yllätyin ja ilahduin tehtävästä, mutta mieleeni tuli ajatuksia, jotka heräisivät väistämättä sen henkilön mielessä, joka on ollut puolisoni melkein 39 vuotta. Kuinka hän ottaisi vastaan tämän tehtävän? Tiesin, että hän suostuisi lähtemään. Kaikkina yhteisinä vuosinamme hän ei ole milloinkaan kieltäytynyt Herralta tulleesta kutsusta. Mutta mitkä olisivat hänen sydämensä tunteet? Kun istuin hänen viereensä, hän näki katseestani, että tiesin tehtävämme. Hän kysyi: "No, mihin mennään?" Sanoin yksinkertaisesti: "Afrikkaan." Hänen silmänsä kirkastuivat ja hän sanoi iloisesti: "Eikö olekin hienoa!" Sydämeni oli tulvillaan iloa. Niin taivaallinen Isämmekin varmasti tuntee iloa, kun me seuraamme eläviä profeettoja alttiin sydämin. Todistan, että Jeesus Kristus elää. Hän puhuu profeetoille meidän aikanamme. Seuratkaamme eläviä profeettoja nurisematta. Tätä rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.