Perintömme Vanhin Stephen B. Oveson seitsemänkymmenen koorumista Mitä me teemme varmistaaksemme, että tämä perintö siirtyy rakkaille lapsillemme ja lastenlapsillemme? Veljeni ja sisareni, kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että saan olla tänä päivänä teidän kanssanne tässä historiallisessa tabernaakkelissa. Seitsemänkymmentäneljä vuotta sitten isoisäni Lars Peter Oveson seisoi tällä puhujakorokkeella, kun häntä oli pyydetty lausumaan todistuksensa vaarnanjohtajana Emeryn piirikunnasta Utahista. Vaikka isoisäni kuoli, kun olin vasta pikkupoika, hän on ollut aina yksi sankareistani. Olen tutkinut hänen päiväkirjaansa, joka kerta toisensa jälkeen kertoo hänen auliudestaan vastata hänen elämänsä aikana hänelle tulleisiin kutsuihin. Hän ja hänen vanhempansa kääntyivät evankeliumiin Tanskassa, muuttivat tähän maahan ja tulivat tasankojen poikki liittyäkseen pyhien joukkoon Utahissa. Eräs hänelle tulleista kutsuista vaati häntä jättämään vastavihityn nuoren vaimonsa puoleksi vuodeksi, kun hänet kutsuttiin rakentamaan St. Georgen temppeliä. Hän jätti vaimonsa ja nuoren perheensä jälleen palvellakseen kaksi vuotta lähetystyössä synnyinmaassaan Tanskassa. Myöhemmin kun hänet kutsuttiin piispaksi ja vaarnanjohtajaksi, hänen ja hänen perheensä täytyi muuttaa ja rakentaa uudestaan kotinsa kolme kertaa. Kaikissa näissä mullistuksissa hän pysyi kiitollisena, iloisena ja uskollisena evankeliumin periaatteille jättäen suuren uskon perinnön niille meistä, jotka kantavat hänen nimeään. Tämän perinnön välitti minulle isäni Merrill M. Oveson, joka oli nuorin 13 lapsen perheessä. Hänet ja äitini Mal Berg Oveson, joka hänkin oli uskollista syntyperää, sinetöitiin Suolajärven temppelissä, ja he astuivat junaan ja matkustivat Oregoniin, jossa isäni jatkoi opiskeluaan. He asuivat siellä yli 40 vuotta, josta suuren osan he asuivat hyvin pienessä maatalousyhteisössä, jossa me olimme ainoat kirkon jäsenet. Olen usein ajatellut, miten helppoa vanhempieni olisi ollut vain vaihtaa uskontokuntaa ja liittyä monien ystäviensä seuraan yhteisön kristillisessä seurakunnassa. Tämä teko olisi tehnyt heidän elämästään yksinkertaisempaa, varsinkin toisen maailmansodan aikana, kun polttoaineen ja renkaiden säännöstelyn vuoksi heidän oli mahdotonta matkustaa yli 60 kilometrin matka lähimpään MAP-kirkon järjestettyyn seurakuntaan. Sen sijasta he saivat luvan pitää pyhäkoulua kotonaan, ja tätä pyhäkoulua he pitivät uskollisesti viikoittain kaikkien noiden vuosien ajan. Siellä me nautimme sakramentin perheenä. Siellä minun veljeni ja sisareni ja minä opimme evankeliumin periaatteet ja kuuntelimme Raamatun ja Mormonin Kirjan kertomuksia kirjaimellisesti vanhempiemme jalkojen juuressa. Isäni, joka on myös yksi sankareistani, kuoli useita vuosia sitten, mutta äitini, joka käy nyt 96. ikävuottaan, osallistuu edelleenkin seurakuntansa kokouksiin uskollisesti joka viikko ja on innoituksena kaikille, jotka tuntevat hänet. Vaimollani on samanlainen perintö taustanaan. Kuinka kiitollisia me olemmekaan tästä. Me tiedämme, että meille on uskottu tämä nykyinen kutsumuksemme osittain meitä ennen eläneiden uskollisten tekojen ansiosta. Kysymys on, mitä me teemme varmistaaksemme, että tämä perintö siirtyy rakkaille lapsillemme ja lastenlapsillemme? Olipa sukumme ollut kirkossa sukupolvien ajan tai olimmepa se ensimmäinen lenkki sukupolvien ketjussa, meillä on velvollisuus välittää jälkeläisillemme uskon perintö, joka tulee ilmi päivittäisissä teoissamme. Niillä, jotka ovat vasta kääntyneitä jäseniä, on erityisen suurenmoinen mahdollisuus tulla pioneereiksi esivanhemmilleen sekä jälkeläisilleen. Täyttääksemme tämän tehtävän kaikkien meidän täytyy kysyä itseltämme muutamia selviä kysymyksiä: Rakennammeko elämämme rehellisyydelle ja vilpittömyydelle? Seuraammeko sekä menneiden että nykyisten profeettojemme neuvoja? Pidämmekö liitot? Pidämmekö perheiltamme ja tutkimmeko pyhiä kirjoituksia pyrkien elämään niiden ohjeiden mukaan, joita niistä saamme? Noudatammeko viisauden sanaa? Olemmeko anteliaita kymmenyksissämme ja lahjoituksissamme? Paastoammeko ja rukoilemmeko säännöllisesti ja vilpittömin sydämin? Kuuntelemmeko vastauksia rukouksiimme ja pyrimmekö seuraamaan Hengen kuiskauksia? Olemmeko hyviä lähimmäisiä ja uskollisia ystäviä? Autammeko valtakunnan rakentamisessa kunnioittamalla pappeutta, pitämällä kutsumuksemme kunniassa ja kertomalla evankeliumista muille? Olemmeko hitaita vihastumaan ja nopeita antamaan anteeksi? Voimmeko rehellisesti sanoa, että sen lisäksi että teemme parannuksen virheistämme myös opimme niistä? Asetammeko Vapahtajan ja Hänen evankeliuminsa etusijalle elämässämme? Tai kuten joku on joskus sanonut: "Jos meitä syytettäisiin oikeusistuimessa siitä, että olemme myöhempien aikojen pyhiä, olisiko tarpeeksi todisteita meidän tuomitsemiseksemme?" Veljet ja sisaret, jos näihin kysymyksiin antamamme vastaukset eivät miellytä meitä, meidän täytyy tänään alkaa rakentaa esimerkillisempää elämää, jotta rakkaimpamme näkisivät meidän hyvät tekomme ja ylistäisivät Isäämme, joka on taivaissa (ks. Matt 5:16). Minun täytyy tunnustaa, että aina kun elämäni ei ole ollut esivanhempieni asettamien mittapuiden mukaista, kyse on ollut siitä, että olen sallinut maailmallisten asioiden mennä hengellisten asioiden edelle. Mutta olen oppinut, että meidän on mahdollista asettaa tavoitteemme uudestaan ja suunnata katseemme iankaikkisiin arvoihin. Vaimoni ja minä olemme nähneet monien kirkon käännynnäisten tekevän tarpeelliset muutokset tullakseen evankeliumikeskeisiksi. Olemme Buenos Airesissa Argentiinassa nähneet satojen nuorten kokoaikaisten lähetyssaarnaajien tekevän uhrauksia tullakseen todella omistautuneiksi Herran palvelijoiksi. Tarvitaan vain tahtoa, kuuliaisuutta, omistautumista ja kestävyyttä. Herra tekee loput! Me olemme Hänen lapsiaan. Hän rakastaa meitä ja tuntee jokaisen meistä nimeltä. Hän haluaa meidän palaavan kasvojensa eteen ja elävän kanssaan ikuisesti. Tämä on Jeesuksen Kristuksen evankeliumin suuri perintö. Vapahtajamme sovitusuhrin ansiosta meillä on varmuus elämästä tämän jälkeen ja mahdollisuus periä kaikki, mitä Isällä on. Tämä tieto ja perintö hallussamme meidän täytyy kiiruhtaa eteenpäin kestävinä Kristuksessa, mielessämme täydellinen toivon rakkaus (ks. 2. Ne. 31:20). Meidän täytyy seurata rakkaan profeettamme, presidentti Hinckleyn esimerkkiä. Hän sanoi äskettäin Ricks Collegen opiskelijoille: "Sanon teille kaikella sillä voimalla, johon kykenen: Älkää tulko heikoiksi lenkeiksi sukupolvienne ketjussa. Te olette tulleet maailmaan mukananne ihmeellinen perintö. Te olette suurten miesten ja naisten jälkeläisiä. ­ ­ Älkää koskaan pettäkö heitä. Älkää koskaan tehkö mitään, mikä heikentäisi sitä ketjua, jonka oleellisia osia te olette." (Scroll, 14. syyskuuta 1999, s. 20.) Minulle se merkitsee sitä, että meidän täytyy tehdä kaikki voitavamme varmistaaksemme, että juurrutamme rakkaisiimme suuren perinnön, joka on kestävä todistus Jeesuksen Kristuksen evankeliumista. Kuten isoisäni 74 vuotta sitten sanoi hyvin kauniisti: "Minulla on ilo lausua maailmalle todistukseni tämän Herran työn totuudesta, sillä minä tiedän, että se on tosi; tiedän, että se on Jumalan lasten ylennykseksi ja kehitykseksi, ja rukoilen, että Herra auttaa ­ ­ meitä pysymään uskollisina ja totisina, että meidät havaittaisiin uskollisiksi työntekijöiksi vanhurskauden asiassa ja että me auttaisimme Hänen valtakuntansa rakentamisessa maan päälle." (Lars Oveson, julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1925, s. 127.) Hänen todistukseensa näistä totuuksista lisään oman todistukseni. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.