Pappeuden voima Presidentti Thomas S. Monson ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa Pappeus ei ole niinkään lahja kuin valtuus palvella, etuoikeus kohottaa ja tilaisuus suoda siunausta toisten elämään. Te pappeuden veljet, jotka olette koolla täällä ja kautta maailman, nöyrin mielin ryhdyn tähän vastuulliseen tehtävääni puhua teille muutamia asioita. Rukoilen, että Herran Henki on kanssani kun teen sen. Jotkut teistä ovat diakoneja, toiset opettajia tai pappeja ­ kaikki virkoja Aaronin pappeudessa. Monet teistä ovat vanhimpia, seitsenkymmeniä tai ylipappeja. Meiltä jokaiselta odotetaan paljon. Ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin neuvoston 6. huhtikuuta 1980 antamassa julistuksessa esitettiin tämä todistuksen ja totuuden ilmoitus: "Me vakuutamme juhlallisesti, että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko on se kirkko palautettuna, jonka Jumalan Poika kuolevaisuudessa ollessaan perusti järjestäessään työnsä maan päällä; että se kantaa Hänen, Jeesuksen Kristuksen, pyhää nimeä; että se on rakennettu apostolien ja profeettojen perustukselle Hän itse kulmakivenä; että sen pappeus, sekä Aaronin että Melkisedekin järjestyksen mukaan, palautettiin niiden kätten kautta, joilla se oli muinoin; Johannes Kastaja palautti Aaronin pappeuden ja Pietari, Jaakob ja Johannes Melkisedekin pappeuden."1 Lokakuun 6. päivänä vuonna 1889 presidentti George Q. Cannon esitti tämän pyynnön: "Haluan nähdä pappeuden voiman vahvistuvan. ­ ­ Haluan nähdä tämän vahvuuden ja voiman leviävän läpi koko pappeudenhaltijoiden joukon, johtajista aina vähäisimpään ja vaatimattomimpaan kirkon diakoniin asti. Jokaisen miehen tulee etsiä Jumalan ilmoituksia ja saada kokea niitä, taivaan valon loistaessa hänen sielussaan antaen hänelle tietoa hänen tehtävistään, siitä osasta Jumalan työtä, joka tulee hänen osakseen pappeudenhaltijana."2 Herra itse kiteytti meidän vastuullisen tehtävämme, kun Hän ilmoituksessa pappeudesta kehotti: "Jokainen oppikoon siis nyt tuntemaan velvollisuutensa ja hoitakoon kaikella uutteruudella sitä virkaa, mihin hänet on määrätty."3 Aaronin pappeuden veljet, olettepa sitten diakoneja, opettajia tai pappeja, oppikaa tuntemaan velvollisuutenne. Melkisedekin pappeuden veljet, oppikaa tuntemaan velvollisuutenne. Vuosia sitten, kun nuorin poikamme Clark lähestyi 12-vuotis-päiväänsä, olimme yhdessä lähdössä kirkon hallintorakennuksesta, kun presidentti Harold B. Lee tervehti meitä. Mainitsin presidentti Leelle, että Clark täyttäisi pian 12, jolloin presidentti Lee kysyi häneltä: "Mitä sinulle tapahtuu, kun täytät 12 vuotta?" Tämä oli yksi niistä hetkistä, jolloin isä rukoilee, että poika saisi innoitusta vastata oikein. Epäröimättä Clark sanoi presidentti Leelle: "Minut asetetaan diakonin virkaan." Vastaus oli juuri se, jota presidentti Lee oli odottanut. Sitten hän antoi pojallemme neuvon: "Muista, että on suuri siunaus olla pappeudenhaltija." Toivon koko sydämestäni ja sielustani, että jokainen nuori mies, joka saa pappeuden, kunnioittaa tuota pappeutta ja on uskollinen sille luottamukselle, joka liittyy pappeuden antamiseen. Neljäkymmentäneljä vuotta sitten kuulin, kun William J. Critchlow jr, joka oli siihen aikaan Ogdenin eteläisen vaarnan johtaja, puhui veljille konferenssin yleisessä pappeuskokouksessa. Hän kertoi mukaillen tarinan luottamuksesta, kunniasta ja velvollisuudesta. Saanen kertoa tuon tarinan teille. Sen yksinkertainen opetus pätee meihin nyt kuten silloinkin. Rupert seisoi tien varressa ja näki epätavallisen suuren määrän ihmisiä kiirehtivän ohitseen. Lopulta hän huomasi erään ystävän. 'Minne teillä kaikilla on sellainen kiire?' hän kysyi. Ystävä pysähtyi. 'Etkö ole kuullut?' hän kysyi. 'En ole kuullut mitään', Rupert vastasi. 'Vai niin', ystävä jatkoi, 'kuningas on kadottanut kuninkaallisen smaragdinsa. Eilen hän osallistui aatelishäihin ja piti smaragdia kaulassaan ohuessa kultaketjussa. Jollakin tavalla smaragdi irtosi ketjusta. Kaikki etsivät sitä, sillä kuningas on luvannut palkkion sille, joka löytää sen. Tule, meidän pitää kiirehtiä.' 'Mutta en voi tulla kysymättä isoäidiltä', Rupert vastasi epäröiden. 'Sitten en voi odottaa. Haluan löytää sen smaragdin', hänen ystävänsä vastasi. Rupert kiirehti takaisin metsän laidalla olevaan mökkiin pyytämään isoäidiltään lupaa. 'Jos löytäisin sen, me voisimme lähteä tästä kosteasta mökistä ja ostaa palan maata mäenrinteeltä', hän vetosi isoäitiin. Mutta hänen isoäitinsä pudisti päätään. 'Mitä lampaat tekisivät?', hän kysyi. 'Ne ovat jo nyt levottomia karsinassaan ja odottavat niitylle pääsyä. Ja muista viedä ne veden äärelle, kun aurinko paistaa korkealla taivaalla.' Murheellisena Rupert vei lampaat niitylle, ja keskipäivällä hän johdatti ne metsässä olevalle purolle. Siellä hän istahti suurelle kivelle veden äärelle. 'Voi, kunpa minulla olisi ollut mahdollisuus etsiä kuninkaan smaragdia', hän ajatteli. Kääntäen päänsä katsellakseen puron hiekkapohjaa hän alkoi yhtäkkiä tuijottaa veteen. Mitä siellä oli? Ei voinut olla! Hän loikkasi veteen, ja hänellä oli sormissaan jotain vihreää, jossa oli vähän ohutta kultaketjua. 'Kuninkaan smaragdi!', hän huudahti. "Se on varmasti lentänyt ketjusta, kun kuningas [ratsasti laukkaa virran poikki menevän sillan yli, ja virta kuljetti sen tänne].' Rupert juoksi silmät loistaen isoäitinsä mökille kertomaan tälle suuresta löydöstään. 'Siunatkoon, poikani', hän sanoi, 'mutta et olisi löytänyt sitä,ellet olisi tehnyt velvollisuuttasi ja kainnut lampaita.' Ja Rupert tiesi, että se oli totta."4 Tämän tarinan opetus sisältyy myös tuttuun säepariin: "Tee aina velvollisuutes' sun. Loput jättää voit Herran haltuhun." Jos joku tuntee olevansa liian heikko muuttamaan elämänsä alaspäin vievää suuntaa, tai jos on niitä, jotka eivät saa aikaan päätöstä toimia paremmin peloista suurimman ­ epäonnistumisen pelon tähden, heille ei ole olemassa lohdullisempaa vakuutusta kuin nämä Herran sanat: "Minun armossani on kyllin kaikille, jotka nöyrtyvät minun edessäni; sillä jos he nöyrtyvät minun edessäni ja uskovat minuun, minä teen sen, mikä on heikkoa, heidän väkevyydeksensä."5 Kun pappeustehtävä pidetään kunniassa, ihmeitä tapahtuu kaikkialla. Kun usko tulee epäilyksen tilalle, kun epäitsekäs palvelu poistaa itsekkäät pyrkimykset, Jumalan voima toteuttaa Hänen tarkoituksiaan. Pappeus ei ole niinkään lahja kuin valtuus palvella, etuoikeus kohottaa ja tilaisuus suoda siunausta toisten elämään. Veljet, ne meistä, joilla on vastuualueenamme Aaronin pappeuden nuoret miehet ­ sen lisäksi, että annamme heille mahdollisuuksia oppia, näyttäkäämme heille myös jäljittelemisen arvoista esimerkkiä. Niillä meistä, joilla on Melkisedekin pappeus, on pysyvänä etuoikeutena pitää pappeutemme kunniassa. Me olemme Israelia kaitsevia paimenia. Nälkäiset lampaat katsovat meihin valmiina saamaan ravinnokseen elämän leipää. Olemmeko me valmiita kaitsemaan Jumalan laumaa? On välttämätöntä, että tunnistamme ihmissielun arvon, ettemme koskaan luopuisi yhdestäkään Hänen kallisarvoisista pojistaan. Saanen lukea teille erään nuoren miehen kirjeen, josta kuvastuu rakkauden henki, joka auttoi saamaan lujan todistuksen evankeliumista: "Rakas presidentti Monson Kiitos, kun puhuit meille kansallisella partioleirillä, joka pidettiin Fort A. P. Hillissä Virginiassa. Tekemällämme retkellä näimme paljon kuuluisia paikkoja, kuten Niagaran putoukset, Vapaudenpatsaan, Vapauden kellon ja monia muita paikkoja. Eniten nautin pyhästä lehdosta. Meidän vanhempamme olivat kirjoittaneet kaikille kirjeet, jotka lukisimme itseksemme lehdossa. Kun olin lukenut kirjeen, jonka vanhempani olivat kirjoittaneet minulle, polvistuin rukoukseen. Kysyin, onko kirkko todella totta ja näkikö Joseph Smith todella näyn ja onko hän Jumalan tosi profeetta ja myös, onko presidentti Hinckley Jumalan tosi profeetta. Heti kun olin rukoillut, tunsin Hengen kautta sellaisen tunteen, että nämä asiat ovat todellakin totta. Olin rukoillut aikaisemminkin samoista asioista, mutta en ollut koskaan saanut niin voimallista vastausta. En voisi millään kieltää sitä, että tämä kirkko on tosi, enkä sitä, että presidentti Hinckley on Jumalan profeetta. Tunnen olevani todella siunattu tämän kirkon jäsenenä. Kiitos taas siitä, että osallistuit jamboreeleirille. Vilpittömästi Chad D. Olson P.S. Me annoimme matkaoppaallemme ja linja-autonkuljettajallemme Mormonin Kirjat, joissa on meidän todistuksemme. He ovat tosi ihania! Haluan mennä lähetystyöhön." Joseph Smithin tavoin tämä nuori mies oli vetäytynyt pyhään lehtoon ja rukoillut vastauksia tiedonhaluisen mielensä herättämiin kysymyksiin. Taas kerran rukoukseen vastattiin ja saatiin vahvistus totuudesta. On monia vähemmän aktiivisia jäseniä, jotka harhailevat ihmetyksen erämaassa tai rämpivät synnin suossa. Eräs sellainen jäsen kirjoitti minulle: "Pelkään yksinoloa. Evankeliumi ei ole koskaan kaikonnut sydämestäni, vaikka se on kaikonnut elämästäni. Pyydän, että rukoilisitte puolestani. Olisin onnellinen, jos saisin syödä edes murusia, jotka putoavat kirkon vaatimattomimman jäsenen pöydältä, koska hänellä on enemmän kuin minulla on nyt. Ennen ajattelin, että asema ja vastuulliset tehtävät olivat tärkeitä kirkossa, mutta nyt tiedän, että olin koko ajan väärässä. Tärkeää oli jäsenyys, pappeuden voima, isyys ja palvelu. Tiedän, missä kirkko on, mutta joskus ajattelen, että tarvitsen jonkun muun näyttämään minulle tien sinne, rohkaisemaan minua, poistamaan pelkoni ja todistamaan minulle. Luulin, että kirkko oli eksynyt, kun itse asiassa vain minä olin eksynyt." Kutsu työhön voi tulla hiljaisella tavalla, kun me pappeudenhaltijat reagoimme saamiimme tehtäviin. Presidentti George Albert Smith, tuo vaatimaton mutta tehokas johtaja, julisti: "Teidän velvollisuutenne on ennen kaikkea oppia, mitä Herra haluaa, ja sitten pyhän pappeuten[ne] voimalla ja lujuudella pitää kutsumuksenne sellaisessa kunniassa lähimmäistenne edessä, että ihmiset seuraavat teitä ilomielin."6 Mitä kutsumuksen kunniassa pitäminen tarkoittaa? Se tarkoittaa, että vahvistaa sitä pitäen sitä arvokkaana ja tärkeänä, että tekee siitä kunnioitettavan ja kiitettävän kaikkien ihmisten silmissä, että laajentaa ja vahvistaa sitä niin, että antaa taivaan valon loistaa sen kautta muiden ihmisten nähtäväksi. Kuinka sitten voi pitää kutsumuksensa kunniassa? Yksinkertaisesti tekemällä sitä palvelutyötä, joka siihen kuuluu. Vanhin pitää asetetun vanhimman kutsumuksensa kunniassa oppimalla, mitkä hänen velvollisuutensa vanhimpana ovat, ja tekemällä sen mukaan. Mikä koskee vanhinta, koskee myös diakonia, opettajaa, pappia, piispaa ja jokaiseta, jolla on pappeuden virka. Kuten muistamme, Paavali, joka tunnettiin nimellä Saul, oli matkalla Damaskokseen vainotakseen siellä olevia kristittyjä. Kun hän tuli lähemmäksi Damaskoksen kaupunkia, kirkas valo leimahti hänen ympärillään ja hän kaatui maahan järkyttyneenä. Hän kuuli äänen sanovan: "Saul, Saul, miksi vainoat minua?" Ja Saul kysyi: "Herra, kuka sinä olet?" Ja ääni vastasi: "Minä olen Jeesus." Katuvainen Saul kysyi: "Herra, mitäs minua tahdot tekemään?" Herran vastauksen saatuaan vainooja-Saulista tuli käännyttäjä-Paavali, ja hän aloitti suuren lähetystyönsä.7 Veljet, juuri tekemisen ­ ei vain unelmoimisen ­ kautta elämää siunataan, ihmisiä ohjataan ja sieluja pelastetaan. "Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä ­ älkää pettäkö itseänne", Jaakob lisäsi.8 Tehkäämme me kaikki, jotka olemme kokoontuneet tänä iltana tänne pappeuskokoukseen, uusi yritys ollaksemme oikeutettuja saamaan Herran ohjausta elämässämme. Tuolla jossakin on monia, jotka anovat ja rukoilevat apua. On monia, jotka ovat lannistuneita, joita vaivaa huono terveys ja elämän haasteet, jotka jättävät heidät epätoivon valtaan. Olen aina uskonut näiden sanojen totuuteen: "Jumalan suloisimmat siunaukset kulkevat aina niiden käsien kautta, jotka palvelevat Häntä täällä alhaalla."9 Olkoot omat kätemme valmiit, puhtaat ja auliit , että voimme osallistua antamalla sitä, mitä meidän taivaallinen Isämme haluaa toisten saavan Häneltä. Päätän esimerkillä omasta elämästäni. Minulla oli kerran rakas ystävä, jolla tuntui olevan elämässään ongelmia ja pettymyksiä enemmän kuin hän saattoi kestää. Lopulta hän makasi sairaalassa parantumattomasti sairaana. En tiennyt, että hän oli siellä. Sisar Monson ja minä olimme menneet samaan sairaalaan tapaamaan erästä toista henkilöä, joka oli hyvin sairas. Kun lähdimme sairaalasta ja menimme sinnepäin, minne automme oli pysäköity, tunsin selvästi, että minun tulisi palata ja kysyä, olisiko Hyrum Adams siellä potilaana. Monia vuosia aiemmin olin oppinut olemaan milloinkaan viivyttelemättä, kun Herra kehottaa. Oli myöhä, mutta tarkistus vastaanottovirkailijalta varmisti, että Hyrum oli tosiaan potilaana. Menimme hänen huonettaan kohti, koputimme oveen ja avasimme sen. Emme olleet valmistautuneet meitä odottavaan näkyyn. Kaikkialla oli ilmapallonippuja. Näkyvällä paikalla seinällä oli juliste, jossa oli sanat: "hyvää syntymäpäivää". Hyrum istui sairaalavuoteellaan perheenjäsenet vierellään. Kun hän näki meidät, hän sanoi: "No mutta, veli Monson, miten ihmeessä sinä tiesit, että tänään on syntymäpäiväni?" Hymyilin, mutta jätin vastaamatta kysymykseen. Ne huoneessa olijat, joilla oli Melkisedekin pappeus, asettuivat hänen ­ heidän isänsä ja minun ystäväni ­ ympärille, ja pappeuden siunaus annettiin. Kyynelten ja kiitollisten hymyjen, annettujen ja saatujen hellien halausten jälkeen käännyin Hyrumin puoleen ja sanoin hänelle lempeästi: "Hyrum, muista Herran sanat, sillä ne antavat sinulle voimia. Hän lupasi: 'En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne.'"10 Olkaamme kaikki aina Herran asialla ja sitä kautta oikeutettuja saamaan Herran apua. Tätä rukoilen nöyrästi Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. "Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin koorumin julistus 6. huhtikuuta 1980", Valkeus, lokakuu 1980, s. 96. 2. Deseret Weekly, 2. marraskuuta 1889, s. 598. 3. LK 107:99. 5. Et. 12:27. 6. Ks. Thomas S. Monson, "Kutsuttu palvelemaan", Valkeus, heinäkuu 1996, s. 45. 7. Ap. t. 9:3­6 (ks. myös vuoden 1778 käännös). 8. Jaak. 1:22. 9.Whitney Montgomery, "Revelation" julkaisussa Best Loved Poems of the LDS People, toim. Jack M. Lyon ym., 1996, s. 283. 10. Joh. 14:18.