Toivo, sielun ankkuri Presidentti James E. Faust toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa Meidän suurin toivomme tulee siitä tiedosta, että Vapahtaja mursi kuoleman kahleet. ­ ­ Hän sovitti meidän syntimme, jos me teemme parannuksen. Rakkaat veljeni ja sisareni ja ystäväni. Tulen tälle puhujakorokkeelle kiitollisena niiden henkilöiden innoituksesta ja omistautumisesta, jotka rakensivat tämän pyhän, historiallisen tabernaakkelin. Osoitan kunnioitukseni presidentti Brigham Youngia kohtaan, joka nerokkaasti johti tämän ainutlaatuisen rakennuksen ja näiden suurenmoisten urkujen rakentamista. Iloitsen samalla siitä, että olemme rakentamassa presidentti Hinckleyn innoitetulla johdolla vaikuttavaa jumalanpalvelushuonetta jatkuvasti kasvavan kirkon tarpeisiin. Tämä uusi rakennus on toivon ilmaus tulevan vuosisadan kirkkoa kohtaan. Tänä aamuna "minä haluaisin puhua teille toivosta", kuten Moroni sanoi.1 On olemassa merkittäviä toivon lähteitä, jotka ovat omien kykyjemme, oppimiskykymme, voimiemme ja suorituskykymme yläpuolella. Niihin kuuluu Pyhän Hengen lahja. Tämän jumaluuden jäsenen suurenmoisen siunauksen kautta me voimme tietää totuuden kaikesta.2 Toivo on sielumme ankkuri. En tiedä ketään, joka ei tarvitsisi toivoa ­ olipa hän nuori tai vanha, vahva tai heikko, rikas tai köyhä. Kuten profeetta Eter kehotti: "Joka siis uskoo Jumalaan, voi turvallisesti toivoa parempaa maailmaa, sijaa Jumalan oikealle puolelle, mikä toivo tulee uskosta ja on ankkurina ihmisten sieluille, mikä tekee heidät varmoiksi ja lujiksi ja saa heidät alati tekemään hyviä tekoja Jumalan kirkastamiseksi."3 Nefi muistutti aikalaisiaan: "Sen tähden teidän pitää kiiruhtaa eteenpäin kestävinä Kristuksessa, mielessänne täydellinen toivon [kirkkaus] ja rakkaus Jumalaa ja kaikkia ihmisiä kohtaan. Jos siis kiiruhdatte eteenpäin Kristuksen sanasta iloiten ja kestätte loppuun saakka, niin katso, näin sanoo Isä: Te saatte iankaikkisen elämän."4 Tässä elämässä jokaisella on haasteensa ja vaikeutensa. Se on osa koetustamme kuolevaisuudessa. Joidenkin näiden koettelemusten syytä ei voida ymmärtää helposti paitsi uskon ja toivon pohjalta, koska usein asioilla on laajempi tarkoituksensa, jota me emme aina ymmärrä. Rauha tulee toivon kautta. Harvat toiminnot ovat turvallisempia kuin palveleminen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetystyössä. Lähetyssaarnaajat ovat kirjaimellisesti Herran kädessä. Toivomme, että he kaikki voisivat pysyä täysin vaaran ulottumattomissa kaiken aikaa, mutta näin ei todellisuudessa ole. Lähetyssaarnaajat, heidän perheensä ja johtajansa luottavat täysin Herran varjelukseen, ja kun harvoja murhenäytelmiä tapahtuu, heitä tukee sen Olennon Henki, jota he palvelevat. Vierailin viime kesänä vanhin Orin Voorheisin luona hänen vanhempiensa kodissa Pleasant Grovessa Utahissa. Hän on kookas, komea ja erinomainen nuori mies, joka palveli Buenos Airesin eteläisellä lähetyskentällä Argentiinassa. Eräänä iltana, kun hän oli palvellut noin yksitoista kuukautta lähetystyössä, aseistautuneet ryöstäjät hyökkäsivät vanhin Voorheisin ja hänen toverinsa kimppuun. Järjetöntä väkivaltaa osoittaen yksi heistä ampui vanhin Voorheisia päähän. Vanhin Voorheis häilyi elämän ja kuoleman rajalla monta päivää kykenemättä puhumaan, kuulemaan, liikkumaan tai edes hengittämään omin avuin. Lukuisien ihmisten uskon ja rukousten avulla hänet voitiin aikaa myöten lopulta irrottaa elintoimintoja ylläpitävistä laitteista ja tuoda takaisin Yhdysvaltoihin. Kuukausia kestäneen sairaalahoidon ja laaja-alaisen terapian avulla vanhin Voorheis vahvistui mutta oli yhä halvaantunut ja puhekyvytön. Edistyminen oli hidasta. Hänen vanhempansa päättivät, että heidän pitäisi tuoda poikansa kotiin ja hoitaa häntä oman perheensä rakastavassa ilmapiirissä. Mutta heidän vaatimattomassa kodissaan ei ollut tarvittavan terapian edellyttämiä tiloja eikä laitteita. Monet ystävälliset naapurit, ystävät ja hyväntekijät auttoivat rakentamaan taloon lisäsiiven ja hankkimaan fysioterapiaan tarvittavia välineitä. Vanhin Voorheis on yhä lähes täysin halvaantunut eikä kykene puhumaan, mutta hänellä on suurenmoinen henki ja hän pystyy vastaamaan kysymyksiin kädenliikkeillä. Hän pitää yhä rinnassaan lähetyssaarnaajan nimikylttiään. Hänen vanhempansa eivät kysele: "Miksi tämä tapahtui meidän hienolle pojallemme, joka palveli Mestarin kutsusta?" Kenelläkään ei ole varmaa vastausta paitsi ehkä tapauksissa, jotka palvelevat korkeampia tarkoitusperiä. Meidän täytyy vaeltaa uskossa. Me muistamme Vapahtajan vastauksen kysymykseen: "Kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?" Vapahtaja vastasi, että kukaan ei ollut syyllinen vaan että Jumalan teot tulisivat hänessä julki.5 Sen sijaan, että Voorheisin perhe hautoisi mielessään katkeruutta, he painavat päänsä ja sanovat Herralle: "Tapahtukoon sinun tahtosi. Me olemme olleet kiitollisia hänestä hänen jokaisena elinpäivänään ja toisten tukemana kannamme mielellämme hänen hoitamisensa taakan." Vierailuni tarkoitus oli olla mukana antamassa toivon siunaus vanhin Voorheisille hänen isänsä, piispansa, kotiopettajansa ja muiden kanssa. Jotkut voivat kysyä: "Onko vanhin Voorheisilla toivoa tässä elämässä?" Minä uskon, että jokaisella on paljon toivoa! Joskus me pyydämme Jumalalta ihmeitä, ja usein niitä tapahtuukin, muttei aina siten kuin me odotamme. Vanhin Voorheisin elämän laatu ei ole toivottavalla tasolla, mutta hänen elämänsä vaikutus toisiin on mittaamaton ja iankaikkinen sekä täällä että Argentiinassa. Todellakin, hänen onnettomuutensa jälkeen Kilómetro 26:n seurakunta, jossa hän palveli Argentiinassa, kasvoi nopeasti ja täytti tuota pikaa edellytykset kappelin rakentamiseksi. Toivo on luottamusta Jumalan lupauksiin, uskoa siihen, että jos me toimimme nyt, niin halutut siunaukset saavat täyttymyksen tulevaisuudessa. Aabraham "toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja niin hän uskoi tulevansa monien kansojen kantaisäksi". Inhimillisen järkeilyn vastaisesti hän luotti Jumalaan "varmana" siitä, että Jumala täyttäisi lupauksensa antaa Aabrahamille ja Saaralle lapsen heidän vanhoilla päivillään.6 Muutamia vuosia sitten sisar Joyce Audrey Evansilla, joka on nuori äiti Pohjois-Irlannin Belfastissa, oli vaikeuksia raskausaikanaan. Hän meni sairaalaan, missä yksi hoitajista sanoi hänelle, että hän luultavasti menettäisi lapsensa. Sisar Evans vastasi: "Mutta en voi luovuttaa. ­ ­ Sinun täytyy antaa minulle toivoa." Myöhemmin sisar Evans muisteli: "En voinut luopua toivosta ennen kuin kaikki toivon edellytykset olivat poissa. Olin sen velkaa syntymättömälle lapselleni." Kolme päivää myöhemmin hän sai keskenmenon. Hän kirjoitti: "Yhden pitkän tovin ajan en tuntenut mitään. Sitten syvällinen rauhan tunne virtasi lävitseni. Rauhan myötä tuli ymmärrys. Tiesin nyt, miksi en voinut luopua toivosta olosuhteista huolimatta: me elämme joko toivossa tai me elämme epätoivossa. Ilman toivoa emme voi kestää loppuun saakka. Olin odottanut vastausta rukoukseen enkä pettynyt. Sain terveyden ruumiiseeni, ja minut palkittiin rauhan hengellä. Milloinkaan aiemmin en ollut tuntenut olevani niin lähellä taivaallista Isääni, milloinkaan aiemmin en ollut tuntenut sellaista rauhaa ­ ­. Rauhan ihme ei ollut ainut siunaus, joka tästä kokemuksesta tuli. Muutamia viikkoja myöhemmin aloin ajatella menettämääni lasta. Henki toi mieleeni sanat Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvusta 4 jakeesta 25: "[Eeva] synnytti pojan ­ ­ [ja] antoi hänelle nimen Set, ja sanoi: 'Jumala on suonut minulle uuden jälkeläisen.7'" Muutaman kuukauden kuluttua tulin jälleen raskaaksi. Kun poikani syntyi, hänen sanottiin olevan 'täydellinen'." Hän sai nimen Evan Seth. Rauha tässä elämässä perustuu uskoon ja todistukseen. Me voimme kaikki saada toivoa henkilökohtaisista rukouksistamme ja löytää lohtua pyhistä kirjoituksista. Pappeuden siunaukset kohottavat meitä ja tukevat meitä. Toivo tulee myös suorasta henkilökohtaisesta ilmoituksesta, johon olemme oikeutettuja, jos olemme kelvollisia. Meillä on turvaa myös siitä, että elämme aikana, jolloin maan päällä on profeetta, jolla on hallussaan kaikki Jumalan valtakunnan avaimet ja joka käyttää niitä. Samuel Smiles kirjoitti: "'Toivo on kuin aurinko, joka sitä kohti matkatessamme luo taakkamme varjon taaksemme'. ­ ­ Toivo kultaa mieluisten kokemustemme muiston. Se sovittaa vaikeutemme kasvuumme ja voimiimme. Se on ystävämme synkkinä hetkinämme ja luo meihin intoa ilon hetkinä. Se antaa lupauksen tulevasta ja merkityksen menneelle. Se muuttaa masennuksen päättäväisyydeksi."8 Toivomme pettämätön lähde on se, että me olemme Jumalan poikia ja tyttäriä ja että Hänen Poikansa, Herra Jeesus Kristus, on pelastanut meidät kuolemalta. Kuinka me voimme tietää, että Jeesus todellakin on meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme? Hänen todellisuutensa on tuskin määriteltävissä ihmiskäsittein, mutta Hänen läsnäolonsa voidaan kiistatta tuntea Hengen kautta, jos me jatkuvasti pyrimme elämään Hänen vaikutuksensa varjossa. Me voimme lukea Mormonin Kirjasta, miten Aaron selitti evankeliumia Lamonin isälle. Hän sanoi hänelle: "Jos kumarrut maahan Jumalan edessä ­ ­ ja huudat uskossa hänen nimeään, luottaen saavasi, niin sinä saat sen toivon mitä pyydät."9 Vanha kuningas noudatti tätä kirjaimellisesti ja sai todistuksen totuudesta, minkä Aaron oli luvannut. Sen seurauksena hän ja hänen perhekuntansa kääntyivät ja tulivat tuntemaan Herran. Meidän suurin toivomme tulee siitä tiedosta, että Vapahtaja mursi kuoleman kahleet. Hän sai voittonsa tuskallisen kivun, kärsimyksen ja piinan kautta. Hän sovitti meidän syntimme, jos me teemme parannuksen. Getsemanen puutarhassa kuului tuskaisa huuto: "Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä."10 Luukas kuvaa tuskan määrää: "Suuressa tuskassaan Jeesus rukoili yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin."11 Meistä jokainen voi saada toivoa Pietarin kokemuksesta ristiinnaulitsemiseen johtavien tapahtumien aikana. Herra kenties puhui meille kaikille, kun hän sanoi Pietarille: 'Saatana on saanut luvan seuloa teitä niin kuin viljaa. Mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi. Ja kun olet palannut takaisin, vahvista veljiäsi.' Pietari sanoi hänelle: 'Herra, sinun kanssasi minä olen valmis menemään vaikka vankilaan tai kuolemaankin.' Mutta Jeesus vastasi: 'Minä sanon sinulle, Pietari: ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä olet kolmesti kieltänyt tuntevasi minut.'"12 Pietarin seuratessa tapahtumien kulkua hänet tunnistettiin Kristuksen opetuslapseksi. Muuan palvelustyttö sanoi: "Tuokin oli sen miehen seurassa", ja Pietari vastasi kieltäen tuntevansa Hänet. Kaksi muutakin tunnisti Pietarin Herran opetuslapseksi. Jälleen Pietari kielsi tuntevansa Vapahtajan. Ja hänen puhuessaan kukko lauloi. "Herra kääntyi ja katsoi Pietariin, ja Pietari muisti, mitä Herra oli hänelle sanonut: 'Ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.' Hän meni ulos ja itki katkerasti."13 Tämä kokemus vahvisti Pietaria siinä määrin, ettei hän enää milloinkaan epäonnistunut, ja hänet tunnettiin kalliona. Hänen toivonsa ankkuroitui lujasti iankaikkiseen Kallioon, meidän Vapahtajaamme, Jeesukseen Kristukseen.14 Johtavana apostolina hän vei työtä eteenpäin uskollisesti ja rohkeasti. Samoin kuin Pietari sai toivoa heikkouden hetken jälkeen, sinä, minä ja jokainen voi saada toivoa, joka tulee siitä, että tietää Jumalan todellakin elävän. Sellainen toivo kumpuaa luottamuksesta siihen, että jos meillä on uskoa, Hän jollakin tavalla auttaa meidät vaikeuksiemme läpi ­ ellei tässä elämässä, niin varmasti tulevassa. Kuten Paavali sanoi korinttilaisille: "Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä."15 Iankaikkisuuden mittaan vääryydet oikaistaan. Herran täydellisessä oikeudenmukaisuudessa kaikki ne, jotka elävät kelvollisesti, saavat korvauksen niistä siunauksista, joita eivät saaneet osakseen täällä. Mielestäni tämän kirkon historiassa ei ole milloinkaan ollut syytä niin suureen toiveikkuuteen kirkon ja sen jäsenten tulevaisuuden suhteen kaikkialla maailmassa. Uskon ja todistan, että me olemme siirtymässä uskon ja toiminnan korkeammalle tasolle kuin mitä koskaan olemme kokeneet. Rukoilen, että meistä jokainen nähtäisiin pitämässä puoliaan omalla taistelulinjan osallaan tässä vanhurskauden suuressa sotajoukossa. Jokainen meistä tulee Israelin Pyhän eteen ja tekee tiliä omasta henkilökohtaisesta vanhurskaudestaan. Meille on sanottu, ettei "hän palkkaa siihen palvelijaa".16 Apostolisen kutsumukseni myötä olen saanut varman todistuksen Vapahtajan elämästä ja tehtävästä. Julistan Jobin rinnalla: "Minä tiedän, että lunastajani elää."17 "Minulla on taivaassa todistaja."18 Jeesus on Kristus, koko ihmiskunnan Vapahtaja. Joseph Smith oli innoitettu profeetta, joka palautti pelastavat avaimet, valtuuden ja organisaation, jotka uskottiin hänelle Isän, Jumalan, ja Hänen Poikansa Herran Jeesuksen Kristuksen johdolla. Tästä todistan Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen. VIITTEET 1. Moro. 7:40. 2. Ks. Moro. 10:5. 3. Et. 12:4, kursivointi lisätty. 4. 2. Ne. 31:20. 5. Ks. Joh. 9:2­3. 6. Ks. Room. 4:18­21. 7. "To Live in Hope", Ensign, syyskuu 1995, s. 70. 8. Lainattu julkaisussa Especially for Mormons, osa 2, Stan ja Sharon Miller, s. 113. 9. Al. 22:16. 10. Matt. 26:39. 11. Luuk. 22:44. 12. Luuk. 22:31­34. 13. Ks. Luuk. 22:56­62. 14. Ks. He. 5:12. 15. 1. Kor. 15:19. 16. 2. Ne. 9:41. 17. Job 19:25. 18. Job 16:19.