Yksi lenkki kestää yhä Vanhin Vaughn J. Featherstone seitsemänkymmenen koorumista Kun maailma vaipuu yhä syvemmälle ja syvemmälle syntiin, tämä suurenmoinen kirkko seisoo paikallaan kuin jättiläismäinen graniittilohkare. Aleksandr Solzenitsyn kuvaili lyhytnäköisiä myönnytyksiä "periksi antamiseksi ja periksi antamiseksi ja periksi antamiseksi ja sen toivomiseksi ja toivomiseksi ja toivomiseksi, että jolloinkin susi olisi saanut kenties tarpeekseen". Ihanat nuoret ystäväni, saanen luvata teille, ettei susi saa koskaan tarpeekseen. Oliver Wendell Holmes sanoi: "Siellä, missä henki astuu sydämeen, ei voi olla lepoa. Sillä yönkin pimeydessä yksi lenkki kestää yhä, yksi valo, joka ei sammu." Ettekö tunnekin syvää kiitollisuutta kuuluessanne kirkkoon, jonka johdossa on apostoleita ja profeettoja ­ tietäessänne, että yksi lenkki kestää aina, ettei yksi valo sammu koskaan? Kun maailma vaipuu yhä syvemmälle ja syvemmälle syntiin, tämä suurenmoinen kirkko seisoo paikallaan kuin jättiläismäinen graniittilohkare. Ettekö ole ylpeitä siitä, että kirkko opettaa meille totuutta? Meidän ei tarvitse pohdiskella poikien ja miesten korvarenkaita, tatuointeja, piikkitukkaa, kirosanoja ja rivoja eleitä. Meillä on profeettoja, jotka muovaavat normit. He opettavat, etteivät kymmenen käskyä ole jääneet vanhanaikaisiksi. Herran sana on jyrissyt taivaasta kautta sukupolvien. "Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä" (2. Moos. 20:7). Jumalan nimen herjaaminen on suuri loukkaus Henkeä kohtaan. Niin tekeminen on Saatanan suuri juoni Jumalamme pilkkaamiseksi. Jehova julisti myös: "Älä varasta" (jae 15). Varastaminen on loukkaus Jumalaa kohtaan. Tämä käsky on vain yksi kymmenestä. Petkuttaminen, valehteleminen ja valheellisesti todistaminen ovat kaikki varastamisen muotoja. Rakkaat nuoret, ettekö ole Jumalalle kiitollisia siitä, että apostolit ja profeetat eivät milloinkaan horju synnin suhteen? Puhalsivatpa yleisen mielipiteen tuulet kuinka voimakkaasti tahansa, kirkko ei liikahda. Jumala on käskenyt, että "pyhiä lisääntymisen voimia tulee käyttää ainoastaan miehen ja naisen kesken, jotka on laillisesti vihitty aviomieheksi ja vaimoksi". 1 Ne, jotka kannattavat kieroutuneita periaatteita ja poikkeavaa käyttäytymistä, elävät synnissä. Lait, yhteinen mielipide ja suostuvaiset aikuiset, jotka opettavat vastoin evankeliumia, ovat väärässä, vaikka enemmistö hyväksyisikin ne. Synti on syntiä. Se on Jumalan totuus. Apostoli Paavali julisti: "Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. ­ ­ tämä temppeli olette te." (1. Kor. 3:16­17.) Pornografia on pahuutta. Pidän erittäin paljon kertomuksesta, joka kerrottiin Henry Eyringin isän hautajaisissa. Kun hän oli nuorena miehenä tulossa rajan yli Meksikon siirtokunnista Yhdysvaltoihin, tullimies sanoi: "Kuulehan poika, onko sinulla matkalaukuissasi pornografiaa?" Nuorukainen vastaisi: "Ei ole, me emme edes omista pornografia." On suurenmoista olla niin puhdas ja lapsenomainen. Me tiedämme, että pornografia saa aikaan riippuvuutta ja on tuhoisaa. Sillä on matkatovereita ­ juominen, tupakointi ja huumeet. Se käyttää hyväkseen joitakin musiikin ja tanssin lajeja, Internetiä ja televisiota. Ne, jotka tuottavat sitä, ovat jumalattomia, eikä heillä ole omaatuntoa. He tietävät seuraukset, mutta eivät välitä. Samoin kuin huumekauppiaat, hekään eivät tule koskaan korjaamaan sirpaleita, kun teidän elämänne pirstoutuu. Mutta me tulemme ­ vanhempanne, piispanne ja johtajanne. Katsokaa tarkoin, kenet otatte läheisiksi ystäviksenne. Kaksi miestä jutteli keskenään ja toinen sanoi: "Hei, Joe, kuljin yhtenä päivänä teidän talonne ohi." Ja Joe sanoi: "Kiitos." Olkaa kiitollisia, ellette kuulu vääriin ryhmiin. Teille annetaan aina etukäteen voimakas varoitus. Rudyard Kipling sanoi: Yhtä vanha ja tosi kuin taivas on laki tää viidakon. Sitä noudattain susi elää, sitä rikkoin käy kuolohon.   Kuten liaani rungon ympäröi, laki ympyrän muodostaa: lauma voimansa saa sudesta, susi voimansa laumasta saa.2 Ystävänne ovat turva. Sananen aikuisille ja vanhemmille. Vanhin Bruce R. McConkien isä opetti, että kun me rikomme jotakin käskyä, miten pientä tahansa, voivat nuoremme myöhemmin elämässään rikkoa jotakin kymmenen tai sata kertaa vakavampaa käskyä ja puolustella sitä sillä pienellä käskyllä, jota me rikoimme.3 Yksi tärkeimpiä vaikuttajia nuortemme uskonnollisuuteen on kodeissamme käytävä oma-aloitteinen uskonnollinen keskustelu. Kun keskustelemme asioista, joita rakastamme eniten, ei siksi, että ne ovat ohjelmassa, esim. perheilta, rukous tai pyhien kirjoitusten tutkiminen, vaan siksi, että ne ovat meille niin kallisarvoisia, ne vaikuttavat lapsiimme syvästi. Grady Bogue, yliopiston professori, on sanonut: "Oikein tehtynä opettaminen on kallisarvoista työtä. Se on kuitenkin seurauksiltaan yksi tuhoisimmista inhimillisistä toiminnoista, jos se tapahtuu huolimattomasti tai epäpätevästi. Oppilaan saattaminen huonoille teille joko tietämättömyyden tai ylimielisyyden tähden ­ siksi että emme tiedä tai emme välitä ­ on paljon pahempi teko kuin kirurgin hoitovirhe. Meidän virheemme eivät vuoda verta. Ne jättävät sen sijaan piilossa olevia haavoja, joiden ilkeät ja murheelliset seuraukset eivät näy ehkä ennen kuin vuosien kuluttua, jolloin lääkitseminen on tuskallista ja mahdotonta."4 Nuoret, älkää tunteko, että totteleminen sortaa teitä. Totteleminen on ihana ja suuri etuoikeus. Kohdassa KH Aabr. 4:18 sanotaan: "Ja jumalat valvoivat kaikkea sitä, mille he olivat käskyn antaneet, kunnes se totteli." Mitä jos alkuaineet eivät olisi totelleet? Ne olisi kirottu tai pidätelty. Niin on meidänkin laitamme. Kuuliaisuus Jumalalle on tosiaankin ainoa tapa olla todella vapaa ja harjoittaa valinnanvapauttamme. Saatana opettaa päinvastaista ja kahlehtii meitä jokaisen väärän valinnan myötä. Lupaan teille, että kuuliaisuus on ihana etuoikeus. Kun minä olin poikanen, joutui äiti käymään työssä Garfieldin sulattamolla ja tekemään töitä kuin mies auttaakseen seitsemän lapsen elättämisessä. Hän teki yövuoroa niin paljon kuin voi, ja olen varma että hän teki niin voidakseen olla meidän kanssamme päiväsaikaan. En tiedä, milloin tuo naisparka nukkui. Yhtenä lauantaiaamuna hän pääsi töistä noin seitsemältä tai kahdeksalta aamulla. Hän meni nukkumaan pariksi tunniksi ja nousi sitten. Hän oli kutsunut kaikki sukulaisensa päivälliselle. Heitä oli varmaan 35 tai 40. Äiti koristeli pöydät ja järjesti tuolit ja kattoi kaikki astiat ja ruokailuvälineet. Hän laittoi ruokaa ja leipoi koko pitkän päivän. Likaisia pannuja ja kattiloita ja astioita tuli korkeat pinot. Kaikki tulivat päivälliselle, ja aterian jälkeen kaikki likaiset astiat tuotiin keittiöön. Pöytä raivattiin ja ruoka pinottiin pöydälle ja kaappeihin, ja sitten keittiön ovi suljettiin ja suku alkoi seurustella. Kello oli noin kahdeksan illalla. Muistan, kuinka seisoin keittiössä aivan yksin. Ajattelin nuoressa mielessäni: "Äiti oli töissä koko yön, ja hän on tehnyt koko päivän työtä näitä päivällisiä varten. Kun kaikki lähtevät, hän joutuu pesemään astiat ja korjaamaan ruoat pois. Se kestää kaksi tai kolme tuntia, eikä se ole reilua." Sitten ajattelin: "Minä teen sen." Pesin astiat, ruokailuvälineet ja lasit. Meillä ei ollut sähköistä astianpesukonetta vaan käsikäyttöinen, ja sinä iltana kädet olivat minun. Käytin puoli tusinaa astiapyyhettä. Kastuin kiireestä kantapäähän. Panin ruoat pois, raivasin pöydän ja astiankuivaustelineet ja menin sitten kontalleni ja pesin lattian. Kun sain työni loppuun, uskoin, että keittiö oli tahrattoman puhdas. Se kesti noin kolme tuntia. Sitten kuulin tuolien kolisevan, ja kaikki lähtivät. Etuovi sulkeutui, ja kuulin äitini tulevan keittiöön. Olin mielissäni ja uskoin, että hänkin olisi. Ovi lennähti auki, ja vaikka olin vasta 11-vuotias, huomasin, että hän hämmästyi. Hän katseli ympärilleen keittiössä, katsoi minuun, ja silloin hänellä oli ilme, jota en tunnistanut siihen aikaan. Nyt tunnistan. Se oli jotakin tällaista: "Kiitos. Minä olen väsynyt. Luulen että ymmärrät, ja minä rakastan sinua." Ja hän tuli ja syleili minua. Hänen silmänsä loistivat, ja minun sydämessäni tuntui lämpimältä. Opin, että on upea tunne saada vanhempiensa silmät loistamaan. Erään toisen kerran oli kiitospäivää edeltävä sunnuntai vuoden 1943 paikkeilla. Menin pappeuskokoukseen. Siellä oli suuri kehystetty taulu. Siinä oli kaikkien asepalveluksessa olevien nuorten miesten kuvat. Papit, jotka olivat olleet muutama kuukausi aikaisemmin sakramenttipöydän ääressä, olivat nyt sodassa. Taulu saatettiin joka viikko ajan tasalle. Kaatuneiden kuvien vieressä oli kultainen tähti. Haavoittuneiden kuvien vieressä oli punainen tähti ja taisteluissa kadonneiden kuvien vieressä valkoinen tähti. 12-vuotiaana diakonina katsoin joka viikko, ketkä olivat kaatuneet tai haavoittuneet. Sinä aamuna piispakunnan jäsen sanoi koorumin kokouksessa: "Ensi torstaina on kiitospäivä. Meidän kaikkien pitäisi pitää kotonamme perherukous." Sitten hän sanoi: "Kirjoitetaanpa taululle, mistä me olemme kiitollisia." Teimme niin. Hän sanoi: "Liittäkää nämä asiat kiitospäivärukoukseenne." Minun tuli paha olla, sillä meillä ei koskaan rukoiltu tai siunattu ruokaa. Menimme sinä iltana sakramenttikokoukseen puoli seitsemältä. Kokouksen päättyessä piispa nousi seisomaan ja oli hyvin herkällä mielellä. Hän kertoi seurakuntamme nuorista miehistä, jotka olivat kaatuneet tai haavoittuneet. Hän kertoi vapaudestamme, lipustamme ja tästä suurenmoisesta maasta sekä siunauksistamme. Sitten hän sanoi: "Toivoisin, että joka ikinen perhe polvistuisi kiitospäivänä perherukoukseen ja kiittäisi Jumalaa Hänen siunauksistaan." Sydäntäni särki. Ajattelin: "Kuinka me voimme pitää perherukouksen?" Halusin olla kuuliainen. Sain tuskin nukutuksi koko yönä. Halusin, että meillä olisi rukous kiitospäivänä. Ajattelin, että voisin jopa pitää sen, jos joku pyytäisi, mutta olin liian ujo tarjoutumaan. Murehdin koko maanantaisen, tiistaisen ja keskiviikkoisen koulupäivän. Isä ei tullut keskiviikkona kotiin vaan aikaisin seuraavana aamuna. Torstaina nousimme kaikki ylös. Meitä oli viisi poikaa ja kaksi siskoa. Jätimme aamiaisen väliin, että meillä olisi kova nälkä kiitospäivän päivällisellä. Menimme ruokahalua saadaksemme läheiselle pellolle ja kaivoimme pari metriä kanttiinsa olevan montun. Teimme siihen juoksuhaudan piilopaikaksi. Muistan ajatelleeni joka multalapiollisella: "Taivaallinen Isä, suo, että meillä olisi rukous." Lopulta äiti kutsui meidät puoli kolmelta syömään. Siistiydyimme ja istuuduimme pöytään. Äiti oli jotenkin onnistunut hankkimaan kalkkunan kaikkine tykötarpeineen. Hän pani pöytään kaiken ruoan, myös kalkkunan. Luulin, että sydämeni pakahtuisi. Aika kävi vähiin. Katsoin isääni ja sitten äitiäni. Ajattelin: "Joku, kuka vain, emmekö me voisi pitää rukousta?" Jouduin miltei pakokauhun valtaan, ja sitten aivan yhtäkkiä kaikki rupesivat syömään. Olin tehnyt kovaa työtä koko aamun ja iltapäivän saadakseni ruokahaluja, mutta minulla ei ollut nälkä. En halunnut syödä. Enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa olin halunnut rukoilla, ja nyt oli liian myöhäistä. Rakkaat nuoret, olkaa kiitollisia vanhemmista, jotka rukoilevat ja lukevat pyhiä kirjoituksia. Arvostakaa perheiltaa. Olkaa kiitollisia niistä, jotka opettavat ja koulivat teitä. Nuoret ystäväni, tässä suuressa maailmassa on paljon ihmeellistä, paljon arvokasta. Rakastan sitä, kuinka presidentti Hinckley viittaa jatkuvasti siihen rakkauteen ja luottamukseen, suuruuteen, jota hän tuntee teissä, rakkaat nuoremme. Valmistautukaa menemään temppeliin. Eräs ihana säkeistö kuvaa sitä. Astukaa tästä ovesta kuin lattiat kultaa oisi ja seinät jalokiviä, joiden hintaa ei mitata voisi, kuin kuorot täällä laulaisivat tuliset viitat päällä. Ei huutoa, ei kiirettä, sillä Jumala on täällä.5 Ja presidentti Joseph F. Smith opetti: "Kun olemme tehneet kaiken voitavamme totuuden asian puolesta ja tehneet vastarintaa pahalle, jonka ihmiset ovat meihin kohdistaneet, ja heidän vääryytensä ovat vyöryneet meidän ylitsemme, meidän velvollisuutemme on yhä pysyä pystyssä. Me emme voi luopua; me emme voi heittäytyä maahan. Suuria asioita ei saavuteta yhdessä ainoassa sukupolvessa."6 Nuoret miehet ja nuoret naiset, kohottakaa lippu, kantakaa soihtua sukupolvellenne. Luotamme ehdottomasti siihen, että teette niin. Kiitän Jumalaa siitä yhdestä lenkistä, joka kestää yhä, siitä yhdestä valosta, joka ei sammu. Muistakaa, kuinka siunattuja te olette, kun kodeissanne pidetään rukous. Ja yrittäkää aina saada äitinne silmät loistamaan. Se on vähintä, mitä voimme heidän puolestaan tehdä. Rakastamme teitä, rakkaat nuoremme, ja rukoilemme Jumalaa siunaamaan jokaista teitä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. "Perhe ­ julistus maailmalle", Valkeus, kesäkuu 1996, s. 10­11 tai lokakuu 1998, s. 24. 2. Rudyard Kipling's Verse, 1935, s. 559. 3. Keskustelu Brit McConkien kanssa. 4. Vital Speeches, 1988, s. 615. 5. Pidetään Orson F. Whitneyn kirjoittamana, The Salt Lake Temple: A Centennial Book of Remembrance, 1893­1993, s. 76. 6. Evankeliumin oppi, s. 113.