Kasvua kohti parasta itseämme Presidentti Thomas S. Monson ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa Kun teemme niin, tulemme huomaamaan, että olemme olleet Hänen pyhällä asiallaan, että Hänen pyhät päämääränsä on täytetty ja että olemme ottaneet osaa tuohon täyttymykseen. Kauan sitten kaukana täältä Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus opetti kansanjoukoille ja opetuslapsilleen olevansa "tie, totuus ja elämä".1 Hän antoi neuvoja pyhillä sanoillaan. Esimerkillisellä elämällään Hän oli meille esimerkkinä. Silloin tällöin Herra esitti muille tämän kysymyksen: "Millaisia onkaan ­ ­ [teidän] oltava?"2 Amerikan mantereella suorittamansa palvelutehtävän aikana Hän lisäsi merkittävät sanat vastatessaan samantapaiseen kysymykseen: "Millaisia miehiä teidän siis tulisi olla? Totisesti minä sanon teille: sellaisia kuin minä olen."3 Maanpäällisen palvelutyönsä aikana Mestari kuvaili, kuinka meidän tulisi elää, kuinka meidän tulisi opettaa, kuinka meidän tulisi palvella ja mitä meidän tulisi tehdä, niin että meistä voisi tulla parasta mitä voimme olla. Yksi tällainen opetus on Johanneksen evankeliumissa pyhässä Raamatussa: "Filippus tapasi Natanaelin ja sanoi hänelle: 'Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista.' 'Nasaretistako?' Natanael kysyi. 'Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?' 'Tule, niin näet', sanoi Filippus. Kun Jeesus näki Natanaelin tulevan, hän sanoi: 'Siinä on oikea israelilainen, mies vailla vilppiä!'"4 Kuolevaisen vaelluksemme aikana apostoli Paavalin neuvo antaa taivaallista opastusta: "Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen." Sitten tuli loppukehotus: "Tehkää sitä, mitä olette minulta oppineet ja vastaanottaneet, mitä olette minulta kuulleet ja minusta nähneet. Silloin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne."5 Etsiessämme parasta itseämme, monet kysymykset ohjaavat ajatteluamme: Olenko minä sellainen kuin haluan olla? Olenko tänään lähempänä Vapahtajaa kuin eilen? Olenko huomenna vielä lähempänä Häntä? Onko minulla rohkeutta muuttua parempaan suuntaan? Nyt on aika valita usein unohdettu tie, se tie, jota voisimme kutsua "perheen tieksi", niin että lapsemme ja lastenlapsemme voisivat todella kasvaa täyteen mittaansa. Nykyään vallitsee eräs kansallinen ­ jopa kansainvälinen ­ virtaus. Sen ääneen lausumaton viesti kuuluu: "Palatkaa juurillenne, omaan perheeseenne, opittuihin oppeihin, elettyyn elämään, näytettyihin esimerkkeihin, perhearvoihin." Usein se tarkoittaa vain palaamista kotiin ­ palaamista kotiin kauan tutkimatta olleille ullakoille, harvoin luettuihin päiväkirjoihin, melkein unohdettuihin valokuva-albumeihin. Skotlantilainen runoilija James Barrie kirjoitti: "Jumala antoi meille muistoja, jotta meillä olisi kesäkuun ruusuja elämämme joulukuussa."6 Mitä muistoja meillä on äidistä? Entä isästä? Isovanhemmista? Perheestä? Ystävistä? Mitä me olemme oppineet isiltämme? Vuosia sitten eräs isä kysyi vanhin ElRay L. Christiansenilta, mitä nimeä tämä ehdottaisi hänen juuri hankkimalleen veneelle. Veli Christiansen ehdotti: "Nimitä se Sapatinrikkojaksi." Olen varma, että tuleva veneilijä pohti, tulisiko hänen ylpeydestään ja ilonaiheestaan sapatinrikkoja vai sapatin noudattaja. Mitä hän sitten päättikin, se epäilemättä teki pysyvän vaikutuksen hänen lapsiinsa. Eräs toinen isä antoi pojalleen unohtumattoman opetuksen kuuliaisuudesta ja näytti esimerkillään, kuinka sapatinpäivä pidetään kunniassa. Kuulin tästä erään suurenmoisen johtavan auktoriteetin, H. Verlan Andersenin, hautajaistilaisuudessa. Yksi hänen pojistaan osoitti hänelle kunnioitustaan. Se soveltuu jokaiseen meistä, missä tahansa olemmekin ja mitä tahansa teemmekin. Se on henkilökohtaisen kokemuksen esimerkki. Vanhin Andersenin poika kertoi, että vuosia aiemmin hänellä oli koulun illanvietto eräänä lauantai iltana. Hän lainasi isältään perheen auton. Kun hän sai auton avaimet ja oli menossa ulko-ovelle, hänen isänsä sanoi: "Auto tarvitsee lisää bensiiniä ennen huomista. Muista täyttää tankki ennen kuin tulet kotiin." Vanhin Andersenin poika kertoi, että tuo illanvietto oli onnistunut. Ystävät tapasivat toisensa, virvokkeita tarjottiin ja kaikilla oli hauskaa. Innoissaan hän kuitenkin unohti noudattaa isänsä ohjetta tankata auto ennen kotiinpaluuta. Sunnuntaiaamu valkeni. Vanhin Andersen huomasi bensiinimittarin näyttävän tyhjää. Poika näki isänsä kävelevän takaisin taloon ja laittavan auton avaimet pöydälle. Anderseneilla sapatinpäivä oli jumalanpalvelun ja kiitoksen päivä, eikä silloin tehty ostoksia. Hautajaispuhetta jatkaessaan vanhin Andersenin poika kertoi: "Näin isäni pukevan takin päälleen, hyvästelevän meidät ja sitten kävelevän pitkän matkan kappelille osallistuakseen aikaiseen kokoukseen." Velvollisuus kutsui. Totuus oli tärkeämpi kuin oma etu. Päättäessään hautajaispuheensa hän sanoi: "Ketään poikaa ei hänen isänsä ole koskaan opettanut yhtä tehokkaasti kuin hän silloin minua. Minun isäni ei ainoastaan tuntenut totuutta ­ hän eli sen mukaan." Juuri kotona me muovaamme asenteemme, syvimmät uskonkäsityksemme. Juuri kotona toivoa joko vaalitaan tai se tuhotaan. Meidän kotiemme tulee olla enemmän kuin turvapaikkoja; niiden tulisi olla myös paikkoja, joissa Jumalan Henki voi asustaa, joissa myrskyt jäävät oven ulkopuolelle, joissa rakkaus vallitsee ja rauha asuu. Hiljattain eräs nuori äiti kirjoitti minulle: "Joskus ihmettelen, vaikutanko lasteni elämään. Etenkin yksinhuoltajaäitinä, joka tekee kahta työtä ansaitakseen toimeentulon, tulen joskus sekasortoiseen kotiin, mutta en koskaan luovu toivosta. Katsoin lasteni kanssa televisiolähetystä yleiskonferenssista ja sinä puhuit rukouksesta. Poikani lausahti: 'Äiti, sinä olet jo opettanut meille tuon.' Kysyin, mitä hän tarkoitti, ja hän vastasi: 'No, olet opettanut meidät rukoilemaan ja näyttänyt meille, kuinka se tehdään, mutta eräänä iltana tulin huoneeseesi kysymään jotakin ja näin sinut polvillasi rukoilemassa taivaallista Isää. Jos Hän on tärkeä sinulle, Hänestä tulee tärkeä minullekin.'" Kirje päättyi: "Luulenpa, ettet koskaan voi tietää, minkälainen vaikutus sinulla lapseesi on ollut, ennen kuin hän näkee sinut tekemässä itse jotain sellaista, mitä olet yrittänyt opettaa hänelle." Kuinka suurenmoisen opetuksen lapsi saikaan äidiltään. Poikavuosinani tein hämmästyttävän huomion pyhäkoulussa eräänä äitienpäivänä. Se on pysynyt mielessäni kaikkien näiden vuosien ajan. Melvin, eräs sokea veli seurakunnassa, taitava laulaja, seisoi kasvot yleisöön päin ikään kuin hän olisi nähnyt jokaisen. Sitten hän lauloi laulun, jossa ylistettiin ihanaa äitiä. Kirkkaat, hehkuvat muistot sykähdyttivät kaikkia sydämen sopukoita myöten. Miehet kaivoivat esille nenäliinojaan, naisten silmät täyttyivät kyynelistä. Me diakonit menimme yleisön joukkoon viemään pieniä ruukkupelargonioita jokaiselle äidille. Jotkut äideistä olivat nuoria, jotkut keski-ikäisiä, ja jotkut niin iäkkäitä, että olivat hädin tuskin kiinni elämässä. Huomasin, että jokaisella äidillä oli ystävälliset silmät. Jokainen äiti sanoi kiitoksen. Tunsin seuraavan lausahduksen hengen: "Kun antaa toiselle kukan, kukan tuoksu viipyy antajan käsissä." En ole unohtanut saamaani opetusta, enkä tule koskaan unohtamaan. Jotkut äidit, jotkut isät, jotkut lapset, jotkut perheet saavat kannettavakseen painavan taakan täällä kuolevaisuudessa. Borgstromin perhe Pohjois-Utahissa oli sellainen. Oli toisen maailmansodan aika. Ankarat taistelut raivosivat eri puolilla maailmaa. Borgstromit menettivät traagisesti neljä viidestä asevoimien palveluksessa olevasta pojastaan. Kaikki neljä poikaa antoivat henkensä puolen vuoden aikana ­ kukin eri puolilla maailmaa. Sodan jälkeen neljän Borgstromin veljeksen ruumiit tuotiin kotiin Tremontoniin ja asiaankuuluva muistotilaisuus järjestettiin. Garlandin tabernaakkeli Utahissa oli täpötäynnä. Kenraali Mark Clark osallistui tilaisuuteen. Myöhemmin hän sanoi hellästi nämä sanat: "Lensin Garlandiin kesäkuun 26. päivän aamuna ja tapasin perheen, johon kuuluivat muiden muassa äiti, isä ja kaksi jäljelle jäänyttä poikaa ­ ­ joista toinen oli teini-iässä. En ole koskaan tavannut niin tyyntä perhettä. Kun neljä lipun verhoamaa arkkua asetettiin eteemme riviin kirkossa ja kun istuin näiden urheiden vanhempien vieressä, minuun teki suuren vaikutuksen heidän ymmärryksensä, heidän uskonsa ja heidän ylpeytensä näistä kelpo pojista, jotka olivat antaneet suurimman mahdollisen uhrin niiden periaatteiden vuoksi, jotka jalot vanhemmat olivat juurruttaneet heihin lapsuudesta asti. Lounaan aikana rouva Borgstrom kääntyi puoleeni ja sanoi hiljaisella äänellä: 'Aiotteko te viedä nuorimman poikanikin?' Vastasin kuiskaten, että niin kauan kuin minä olisin länsirannikon armeijan päällikkönä, tekisin parhaani, että poika määrättäisiin palvelukseen kotimaassa, jos hänetkin kutsuttaisiin. Keskellä tätä äidin kanssa kuiskaamalla käytyä keskustelua isä nojautui yhtäkkiä eteenpäin ja sanoi rouva Borgstromille: 'Äiti, kuulin sivusta kun keskustelit kenraalin kanssa nuorimmaisestamme. Me tiedämme, että jos ja kun hänen maansa tarvitsee häntä, hän menee.' Saatoin tuskin hillitä liikutustani. Tässä olivat vanhemmat, joiden neljä poikaa makasivat taisteluissa saamiinsa vammoihin kuolleina, mutta silti vanhemmat olivat valmiit antamaan viimeisen uhrinsa, jos heidän maansa tarvitsisi sitä." Herran Jeesuksen Kristuksen evankeliumi kosketti tuota kotia ja tuota sydäntä tuona ikimuistoisena päivänä. Vuodet ovat tulleet ja menneet, mutta tarve saada todistus evankeliumista on edelleen ylimpänä. Kun me kuljemme tulevaisuutta kohti, älkäämme unohtako menneisyyden opetuksia. Taivaallinen Isämme antoi oman Poikansa. Jumalan Poika antoi oman henkensä. He pyytävät meitä antamaan oman elämämme jumalalliseen palvelukseensa. Teettekö niin? Teenkö minä niin? Teemmekö me niin? Opetuksia on annettava, ystävällisiä tekoja on tehtävä, sieluja on pelastettava. Muistakaamme kuningas Benjaminin neuvo: "Lähimmäistenne palveluksessa ollessanne olette yksistään Jumalanne palveluksessa."7 Ojentakaa kätenne pelastamaan ne, jotka tarvitsevat teidän apuanne. Nostakaa heidät korkeammalle ja paremmalle tielle. Kuten laulamme Alkeisyhdistyksessä: "Ohjaa, suojaa, kanssain kulje, Näytä mulle tie. Opeta mua tekemään Se, mikä luokseen vie."8 Todellinen usko ei rajoitu lapsuuteen, vaan se kuuluu kaikille. Opimme Sananlaskuista: "Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien."9 Kun teemme niin, tulemme huomaamaan, että olemme olleet Hänen pyhällä asiallaan, että Hänen pyhät päämääränsä on täytetty ja että olemme ottaneet osaa tuohon täyttymykseen. Haluaisin valaista tätä totuutta henkilökohtaisen kokemukseni kautta. Monta vuotta sitten, kun palvelin piispana, sain innoitusta ottaa yhteyttä Augusta Schneideriin, Elsass-Lothringenin alueelta kotoisin olevaan leskeen, joka osasi hyvin vähän englantia mutta puhui sujuvasti ranskaa ja saksaa. Vuosia tuon ensimmäisen innoituksen jälkeen vierailin hänen luonaan joulun aikaan. Kerran Augusta sanoi: "Piispa, minulla on jotakin minulle itselleni hyvin arvokasta, jonka haluaisin lahjoittaa sinulle." Sitten hän meni tiettyyn paikkaan vaatimattomassa asunnossaan ja haki tuon lahjan. Se oli ehkä noin 15 x 20 sentin kokoinen kaunis huopapala, johon hän oli rakkaudella kiinnittänyt mitalit, jotka hänen miehensä oli saanut palveluksestaan Ranskan joukoissa ensimmäisessä maailmansodassa. Hän sanoi: "Haluan antaa sinulle tämän henkilökohtaisen aarteen, joka on hyvin lähellä sydäntäni." Vastustelin kohteliaasti ja ehdotin, että olisi varmasti joku sukulainen, jolle lahja pitäisi antaa."Ei", hän vastasi päättäväisesti, "lahja kuuluu sinulle, sillä sinulla on ranskalaisen sielu". Vähän sen jälkeen kun Augusta oli antanut minulle tämän kallisarvoisen lahjan, hän jätti kuolevaisuuden ja meni kotiin sen Jumalan luokse, joka oli antanut hänelle elämän. Silloin tällöin ihmettelin hänen selitystään, että minulla oli "ranskalaisen sielu". Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä se tarkoitti. Ei minulla vieläkään ole. Monta vuotta myöhemmin sain etuoikeuden mennä presidentti Ezra Taft Bensonin kanssa Frankfurtin temppelin vihkimistilaisuuteen Saksaan. Temppelin oli tarkoitus palvella saksan-, ranskan- ja hollanninkielisiä jäseniä. Kun pakkasin matkaa varten, sain tunteen, että minun pitäisi ottaa mukaan tuo mitalilahja, vaikka minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tekisin sillä. Mitalit olivat olleet minulla monta vuotta. Ranskankielisessä vihkimiskokouksessa temppeli oli aivan täynnä. Esitetyt laulut ja puheet olivat kauniita. Kiitollisuus Jumalan siunauksia kohtaan täytti jokaisen sydämen. Näin johtomuistiostani, että kokoukseen osallistui jäseniä Elsass-Lothringenin alueelta. Puheeni aikana huomasin, että säestäjän nimi oli Schneider. Siksi kerroin kanssakäymisestäni Augusta Schneiderin kanssa. Astuin sitten muutaman askeleen urkujen luokse ja lahjoitin mitalit säestäjälle. Samalla sanoin, että koska hänen nimensä oli Schneider, hänellä olisi vastuullinen tehtävä tutkia Schneiderin sukua. Herran henki vahvisti sydämessämme tunteen siitä, että tämä oli erityisen tärkeä kokous. Veli Schneiderin oli vaikea valmistautua soittamaan vihkimistilaisuuden loppumusiikkia, niin liikuttunut hän oli siitä Hengestä, jonka me tunsimme olevan siellä temppelissä. Tiesin, että tuo arvokas lahja ­ lesken ropo, sillä se oli kaikki, mitä Augusta Schneiderilla oli ­ oli annettu sellaisen henkilön käsiin, joka huolehtisi siitä, että monet, joilla oli ranskalaisen sielu, sekä elävät että ne, jotka olivat siirtyneet pois kuolevaisuudesta, saisivat nyt pyhien temppelien tarjoamat siunaukset. Todistan, että Jumalalle on kaikki mahdollista. Hän on meidän taivaallinen Isämme; Hänen Poikansa on meidän Lunastajamme. Kun me pyrimme oppimaan Hänen totuuksiaan ja sitten elämään niiden mukaan, meidän elämäämme ja muiden elämää tullaan siunaamaan runsain mitoin. Julistan kaikella vakavuudella, että Gordon B. Hinckley on tosi profeetta meidän ajallemme ja että häntä ohjataan tässä suurenmoisessa työssä, joka menee eteenpäin hänen johdollaan. Muistakaamme aina, että kuuliaisuus Jumalan käskyille tuo luvatut siunaukset. Olkaamme kaikki kelvollisia saamaan ne. Rukoilen tätä Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. VIITTEET 1. Joh. 14:6. 2. 2. Piet. 3:11. 3. 3. Ne. 27:27. 4. Joh. 1:45­47. 5. Fil. 4:8­9. 6. Mukailtu julkaisusta Peter's Quotations: Ideas for Our Time, toim. Laurence J. Peter, 1977, s. 335. 7. Moosia 2:17. 8. Naomi W. Randall, "Oon lapsi Jumalan", MAP-lauluja, 187. 9. Sananl. 3:5­6.