Profeettojen tukeminen Vanhin David B. Haight kahdentoista apostolin koorumista Evankeliumi on totta, se on maailman toivo, se etenee suorittaakseen kaiken, mitä sen täytyy tehdä. Eräs ystäväni sanoi minulle äskettäin: "Tiedätkö, mitä yhteistä sinulla ja Steve Youngilla, kuuluisan jalkapallojoukkueen pelinrakentajalla, on?" Sanoin: "Minulle tulee mieleen moniakin asioita ­ hyviä ja huonoja." Sitten sanoin: "Sanohan sinä, mitä yhteistä meillä on." Ja hän sanoi: "Teille on yhteistä se, että me olemme uteliaita tietämään, oletteko te mukana seuraavalla kaudella." Taivaan siunausten avulla ja siksi, että minulla on verraton, synnynnäinen hoitaja Ruby huolehtimassa minusta ja rakastava perhe, selviydyn melko hyvin. On hieno ja tosi tarpeeseen tämä sydämentahdistin. Ja lonkkani on uusittu ja muovia polvenikin. On mainio kuulolaite ja erikoislasini nää. Mutta voi, kuinka toivoisinkaan, että vielä toimisi pää. Minulle on kunnia, että voin seistä tässä muutaman minuutin ja lausua teille todistukseni ja rohkaista teitä tässä suuressa työssä, jossa mukana olemisella meitä on siunattu. Seurasin, kuinka kätenne kohosivat, kun presidentti Monson esitti hyväksyttäviksi kirkon johtavat auktoriteetit mutta varsinkin profeettamme, ja kun katselin noita käsiä ja sitä intoa, jolla te ne kohotitte, ajattelin: "Tässä me olemme kaikkine siunauksinemme ja mukavuuksinemme", ja ajattelin joitakin muita sellaisia tilaisuuksia, joita on ollut kirkon historiassa. Ajattelin sieluni silmillä oman ympäri Amerikkaa hajaantuneen perheemme kokoontumisia ­ Georgiassa, Pohjois-Carolinan Chapel Hillissä, Pennsylvaniassa, Texasissa, Kaliforniassa ja täällä Salt Lake Cityssä. Noita pieniä perheitä, olivatpa puitteet mitkä tahansa, heidän kodeissaan tai kappelissa. Ajattelin voivani nähdä noita pikkuisia, jotka on opetettu kohottamaan kätensä ja olemaan sopusoinnussa, kenties heidän vanhempiaan opettamassa heille, mitä me teemme. Kun kohotimme kätemme, emme tehneet sitä vain pakollisena liikkeenä, koska kaikki näemmä tekevät niin, vaan koska hyväksymme ja todistamme meillä olevasta tiedosta ja meillä olevasta todistuksesta, että presidentti Hinckley on meidän profeettamme ja johtajamme. Emme kohota kättämme vain sanoaksemme, että tuemme, vaan että me noudatamme hänen ohjeitaan, että me kuuntelemme, että me pidämme neuvoa, että me rukoilemme niiden vuoksi, että me otamme huomioon sen, mitä profeetan huulilta tulee. Profeetta Joseph Smith oli saanut kirkon perustamista koskevia ohjeita, jotka meillä on ilmoituksen kautta Opin ja Liittojen Kirjan 20. luvussa. Kuvitelkaa ­ 6. huhtikuuta 1830 Fayettessa, New Yorkissa, Peter Whitmerin maatalossa ­ kokousta siinä pienessä hirsimökissä, ehkä noin 6 kertaa 9 -metrisessä, jossa kirkko perustettiin. Kuvitelkaapa sitä pientä tilaa, jossa hän siunasi Oliverin ja Oliver siunasi hänet noudattaen saamiaan neuvoja, ja kirkon organisaatio esitettiin tuolle pienelle kuulijajoukolle. Joseph ja Oliver ja Hyrum ja Samuel Smith ja kaksi Whitmeriä oli kastettu, ja he toimivat siten kuin oli New Yorkin "lakien mukaan" (LK 20:1). Mutta kuvitelkaapa, kun käytte mielessänne läpi tuon kokouksen hengellisiä puitteita ja tunnetta, joka heillä varmastikin oli, kun heille esitettiin ehdotus tukea ­ kuten me olemme tehneet tänään ­ tukea profeettaa ja Oliveria ensimmäisinä vanhimpina, panna kirkko liikkeelle. Jotkin päiväkirjat ja muistiinpanot tuosta tilaisuudesta osoittavat, että he tunsivat taivaallisten olentojen läsnäolon tuossa kokouksessa. Jotkut kastettiin uudestaan. Jotkut kastettiin tuossa tilaisuudessa ensimmäistä kertaa, muiden muassa profeetan isä ja äiti ­ kuvitelkaapa! Sakramentti tarjottiin ensimmäistä kertaa tässä armotaloudessa nyt perustetun kirkon virallisessa kokouksessa. Kuvitelkaa tunnetta jaettaessa leipää ja vettä, Vapahtajan raadellun lihan ja vuodatetun veren vertauskuvia. Kuvitelkaa toista hyväksymistilannetta vuonna 1844 profeetan ja Hyrumin marttyyrikuoleman jälkeen, ja Nauvoossa koolle kutsuttua kokousta, jolloin Sidney Rigdon oli tullut Pennsylvanian Pittsburghista toiveissa ryhtyä "suojelijaksi" ja tulla kirkon johtajaksi. Kahdentoista jäsenet riensivät eri puolilta maailmaa ja palasivat Nauvooseen. Ajatelkaa tuota tilannetta ja kokousta, jolloin Sidney Rigdon esitti ehdotuksen, että olisi johdonmukaista, että hänet kutsuttaisiin, koska hän oli ensimmäinen neuvonantaja, vaikkakin hän oli jotenkin profeetan epäsuosiossa. Ja kuvitelkaa Brigham Youngia siellä puhumassa niille kahdelletoista, selittämässä sille pyhien joukolle, kuinka profeetta oli opettanut uskollisille veljille niitä kahtatoista koskevia asioita ja valtuutta, joka niillä kahdellatoista oli. Kun asian molemmat puolet oli esitetty ja äänestys tapahtui, sanoivat jotkut heistä nähneensä ja tunteneensa Brigham Youngissa muutoksen hänen puhuessaan, että he luulivat kuulleensa profeetan äänen, että he luulivat jopa nähneensä Brigham Youngilla profeetan kasvonpiirteitä. Sanon tämän teille siksi, että kun vuodet vierivät ja saamme tietää enemmän ja tulemme herkemmiksi tässä työssä olevalle hengelliselle ohjaukselle, me aistimme ja tunnemme siinä Herran käden. Mutta ajatelkaa siinä tilanteessa vuonna 1844 tapahtunutta hyväksymistä, joka jätti kirkon niiden kahdentoista käsiin. Myöhemmin, vuonna 1847, oli jälleen uusi tilanne, kun pyhät kokoontuivat Missourijoen Iowan puoleiselle rannalle. Brigham Young oli ollut täällä Suolajärven laaksossa ensimmäisen pyhien joukkueen kanssa, mutta palannut joulukuussa Missouriin tapaamaan siellä olevia pyhiä. Ja Kanesvilleen oli kokoontunut yhdeksän niistä kahdestatoista: kaksi oli täällä laaksossa, yksi oli mennyt Texasiin, ja yhdeksän oli täällä. Sellaisissa olosuhteissa, Orson Hyden kodissa, ensimmäinen presidenttikunta järjestettiin uudelleen 5. joulukuuta 1847, mutta heidän oli saatava sille vahvistus pyhiltä. Ja niinpä tuota kokousta lykättiin kolmella viikolla, jotta Kanesvilleen saatiin pystytetyksi pieni hirsinen tabernaakkeli. Ja niin he rakensivat kolmessa viikossa pienen tabernaakkelin sikäläisten työmiesten ja sinne vankkureilla saapuneiden kirkon jäsenten avulla, jotka valmistautuivat ylittämään Missourijoen ja lähtemään kohti laaksoa. Tuossa kokouksessa esitettiin ehdotus, että kirkon presidenttikunta järjestettäisiin uudelleen, mutta he tarvitsivat hyväksymisen, kuten me olemme tehneet täällä tänään, sellaisen kuin meidän tilaisuutemme kohottaa kätemme ja tukea profeettaa. Niin ensimmäinen presidenttikunta järjestettiin uudelleen: Brigham Young oli valinnut neuvonantajikseen Heber C. Kimballin ja Willard Richardsin. Täten tarvitaan kansan hyväksyntä sen valtuuden antamiseksi kirkon johtajille, jonka Herra on säätänyt ilmoituksen kautta ja joka on välttämätön. Ja niinpä nähdessämme työn etenevän ja edistyvän julistaisin vain teille seistessäni edessänne tänään, että niinä yli yhdeksänäkymmenenä vuotena, jotka olen elänyt, todistettuani ja tunnettuani ja nähtyäni ja saatuani osakseni niitä hengellisiä kokemuksia, joita olen saanut, että tämä on Herran työtä. Se on aivan niin kuin on ilmoitettu. Olen aistinut sen ja tunnen sen, ja julistan niin teille tänään. Muistutan teitä siitä, että Vapahtaja opetti, kuten Matteuksessa on kirjoitettu, että "joka varjelee elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä" (Matt. 10:39). Jotkut oppineet ja muut ovat ajatelleet: "Sehän on paradoksi. Ehkä se on käännösvirhe. Siinä ei tosiaankaan ole kovin paljon järkeä." Minun mielestäni se on hyvin selkeä, ja toivon, että teidänkin, että kun me elämme materialismin maailmassa, Babylonissa, jossa nykyisin elämme, ja näemme maailmantapahtumat, luimmepa taloussivuja tai poliittisia sivuja tai mitä tahansa, voimme aistia ja tuntea, että se, mistä löydämme voimamme ja mistä löydämme vastauksen haasteisiimme ja ongelmiimme, on se, kun kuuntelemme profeetan ääntä ­ Jumalan profeetan ääntä täällä maan päällä. Näistä Vapahtajan sanoista näemme, että kun me elämme materialistisessa maailmassa, me välitämme vain elämän materialistisesta puolesta. Ajattelemme kaikkea, mitä voimme koota itsellemme. Emme ajattele toisia emmekä elä niin, että voisimme auttaa muita ihmisiä elämään korkeammalla tasolla. Herra sanoo, että kun löydämme sen elämän, josta Hän on esimerkkinä, kadotamme itsekeskeisen elämämme: "Mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa ­ ­." Kun olemme halukkaita tekemään jotakin jonkun toisen puolesta ja kun ajattelemme evankeliumista kertomista muille tai jonkun auttamista korkeammalle tasolle moraalisesti tai fyysisesti, kun teemme jotakin jonkun toisen puolesta ja jaamme heille omastamme, silloin tulemme heidän avuksensa, heidän pelastukseksensa. Kaikessa tässä löydämme sen elämän, josta Vapahtaja puhuu, iankaikkiset siunaukset, taivaalliset siunaukset, temppelin siunaukset, kaikki ne rakastavan perheen siunaukset, jotka voimme saada. Jätän teille rakkauteni, todistukseni, tietoni ja oman todistukseni, että Jumala elää, että Hän on Isämme, että me olemme Jumalan lapsia, ja kuten pieni, yksinkertainen laulu sanoo: Oon lapsi Jumalan Ja saavuin päälle maan Ja kodin sain ja vanhemmat Mun tietäin turvaamaan. Ohjaa, suojaa, kanssain kulje, Näytä mulle tie. Opeta mua tekemään Se, mikä luokseen vie. ("Oon lapsi Jumalan", Lasten laulukirja, s. 2.) Se on yhtä yksinkertaista, se on yhtä puhdasta kuin tuo pieni, yksinkertainen laulu. Se opettaa meille sen, mitä meidän on tarpeen tietää. Olen tänä päivänä onnellinen ja olen saanut kunnian kohottaa käteni hyväksyäkseni presidentti Gordon Bitner Hinckleyn kirkon presidentiksi ja hänen neuvonantajansa, Thomas S. Monsonin ja James E. Faustin presidenttikunnaksi ­ sekä kahdentoista koorumin ja kaikki muut johtavat auktoriteetit. Evankeliumi on totta, se on maailman toivo, se etenee suorittaakseen kaiken, mitä sen täytyy tehdä. Jätän teille näin rakkauteni ja todistukseni Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.