Jeesuksen Kristuksen sovituksen kautta tuleva toivo Vanhin Neal A. Maxwell kahdentoista apostolin koorumista Todellinen toivo on paljon enemmän kuin toiveajattelua. Se vahvistaa hengellistä selkärankaa eikä heikennä sitä. Veljet ja sisaret, olen hyvin kiitollinen saadessani olla teidän kanssanne tänään. Päälakeni kiiltelee yhä jonkin verran, vaikkakaan ei siksi, että parturiystäväni ovat pitäneet kutsumuksensa kunniassa. Itse asiassa se kuvastaa uusia hoitoja, jotka ovat rohkaisevia huolimatta vaihtelevista konferenssikampauksistani. Minut täyttää edelleen kiitollisuuden tulva ­ erityisesti Herraa kohtaan, ja myös verratonta vaimoani ja perhettäni, minusta huolta pitäviä päteviä lääkäreitä ja sairaanhoitajia ja niin monia ystäviä ja jäseniä kohtaan, jotka rukoilevat puolestani. Monenlaisista syistä johtuen, veljet ja sisaret, nyky-yhteiskunta tuntuu kamppailevan ollakseen toiveikas. Asiaan vaikuttavien syiden ja seurausten yhteisvaikutus on kovin hienovarainen. Päivittäisessä käytössä sanaa "toivoa" käytetään sellaisissa yhteyksissä kuin että me "toivomme" saapuvamme tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan mennessä. Me "toivomme" maailmantalouden kohentuvan. Me "toivomme", että joku rakkaistamme tulisi käymään luonamme. Sellaiset esimerkit kuvaavat vilpitöntä, mutta vain lähitulevaisuuteen rajoittuvaa toivoamme. Elämän pettymykset ovat usein pirstaleita särkyneestä, vain lähitulevaisuuteen rajoittuneesta toivostamme. Tuon toivon sijasta puhun kuitenkin elintärkeästä äärimmäisen toivon tarpeesta. Äärimmäinen toivo on erilaista, se on sidoksissa Jeesukseen ja suuren sovituksen siunauksiin, niihin siunauksiin, jotka johtavat yleismaailmalliseen ylösnousemukseen ja sen kautta meille annettuun kallisarvoiseen mahdollisuuteen harjoittaa vapauttavaa parannustyötä, joka mahdollistaa sen, mitä pyhät kirjoitukset kutsuvat täydelliseksi toivon kirkkaudeksi (ks. 2. Ne. 31:20). Moroni vahvisti sanoman: "Ja mitä teidän on toivottava? Katso, minä sanon teille, että teidän tulee toivoa Kristuksen sovituksen ­ ­ kautta." (Moro. 7:41; ks. myös Al. 27:28.) Todellinen toivo ei siten ole yhteydessä mihinkään häilyväiseen, vaan kuolemattomaan ja iankaikkiseen! Ei ole yllättävää, että toivo punoutuu yhteen muiden evankeliumin opinkappaleiden, etenkin uskon ja kärsivällisyyden, kanssa. Aivan kuten epäilys, epätoivo ja tunteettomuus liittyvät yhteen, niin liittyvät myös usko, toivo, rakkaus ja kärsivällisyys. Viimeksimainittuja luonteenpiirteitä täytyy kuitenkin jatkuvasti ja huolellisesti hoivata, kun taas epäilys ja epätoivo tarvitsevat voikukkien tavoin vain vähän rohkaisua versoakseen ja levitäkseen. Valitettavasti epätoivo on niin luontaista luonnolliselle ihmiselle! Esimerkiksi kärsivällisyys mahdollistaa sen, että suhtaudumme tasapainoisemmin elämässä esiintyviin epätasapainoisuuksiin. Usko ja toivo ovat jatkuvasti keskinäisessä vuorovaikutuksessa, eikä niitä voi aina helposti tai tarkasti erottaa toisistaan. Kaikesta huolimatta äärimmäisen toivon odotukset ovat "turvallisesti" tosia (Et. 12:4; ks. myös Room. 8:24; Hepr. 11:1; Al. 32:21). Palautetun jumaluusopin geometriassa toivo vastaa uskoa, mutta on toisinaan läpimitaltaan suurempi. Usko puolestaan on "sen todellisuutta, mitä toivotaan" ja todiste siitä "mitä ei nähdä" (Hepr. 11:1; ks. Et. 12:6; Joseph Smith Translation, Hebrews 11:1). Täten toivo tekee joskus tunnusteluja uskon senhetkisten rajojen ulkopuolelle, mutta on aina Jeesuksesta lähtöisin. Ei ole ihme, että todellisen toivon aamusoitto havahduttaa ja elvyttää sieluja tavalla, johon mikään muu musiikki ei kykene. Silloinkin kun jotkut tovereista nukkuvat tai pakenevat, "toivo kirkkaimmat säteensä heittää" (MAP-lauluja, 10; ks. 1. Piet. 1:3). Toivo sai alakuloiset opetuslapset kiirehtimään odottavina tyhjälle haudalle (ks. Mark. 16:1­8; Luuk. 24:8­12). Toivo auttoi profeettaa näkemään pelastavan sateen tulon kaukaisesta pilvestä, joka ei ollut miehen kämmentä suurempi (ks. 1. Kun. 18:41­46). Sellainen äärimmäinen toivo on "elämämme ankkuri" ja sen säilyttämiseen tarvitaan Pyhän Hengen lahja ja usko Kristukseen (Hepr. 6:19; ks. Al. 25:16; Et. 12:9). Sitä vastoin elämän tarkasteleminen ilman ajatusta kuolemattomuudesta voi vähentää toivon lisäksi myös henkilökohtaisen tilivelvollisuuden tunnetta (ks. 1. Kor. 15:19; Al. 30:18). Myönnettäköön, että ihmisjoukoissa on paljon yksilöitä, jotka suorittavat elämäntehtävänsä kunniallisesti kokematta tai ilmaisematta sen syvempiä uskonnollisia tunteita, mutta jotka kuitenkin tietämättään saavat osakseen "Kristuksen valkeutta", joka tietyssä määrin valaisee jokaisen ihmisen (ks. LK 84:46; Moro. 7:16, 18; Joh. 1:9). Toisilla ihmisillä on kiitettävässä määrin avoimesti tunnustettuja hengellisiä tunteita, jotka vahvistavat heitä. Koska lähitulevaisuuteen rajoittuvat toiveet ovat kuitenkin niin haavoittuvia kohtalon ivan ja odottamattoman edessä, maailmassa vallitsee yhä lisääntyvä, syvä eksistentiaalisen toivottomuuden tunne. Politiikka on nykyisin synkän kyynisyyden läpitunkemaa. Monet tuntevat yhteiskunnan kasaantuvan ahdistuksen taakkanaan. Jopa ne, jotka ovat itse hengellisesti vahvoja, tuntevat silti ilmassa koleutta. Kylmä maailmallisuus saa jotkut värisemään, koska monet ovat antaneet periksi sille, mitä senaattori Patrick Moynihan kutsui "poikkeavuuksien hyväksymiseksi" (Daniel Patrick Moynihan, "Defining Deviancy Down", The American Scholar, 61. vuosikerta, 1. numero, talvi 1993). Paljon "epätoivo[a] tulee synnin tähden" ­ mutta siinä mielessä miten Jumala määrittelee synnin (ks. Moro. 10:22). Maailmassa on niin paljon hämmennystä ja eripuraisuutta. Ei ole mikään ihme, että sitä seuraava toivon puute aiheuttaa miltei väistämättä suurta itsekkyyttä, kun monet, uskoen etteivät he muutakaan voi, suuntautuvat miellyttämään vain itseään. Paavali pani merkille tämän taipumuksen, joka joillakuilla ihmisillä on ­ kun toivo on riistetty heiltä pois ­ syödä ja juoda, päätellen, että "huomenna kuollaan", ja siihen väärään johtopäätökseen ajettuina, että "kun ihminen [on] kuollut, [on] kaikki lopussa" (1. Kor. 15:32; Al. 30:18). Niin paljon kuin näitä nousevia myrskyjä valitankin, niistä tulee olemaan jotain hyötyäkin. Tapahtumat auttavat meitä kiinnittämään tuoreella tavalla huomion Jumalan korkeampiin teihin ja Hänen valtakuntaansa, joka tulee olemaan "kaunis kuin päivänpaiste ja kirkas kuin kuu" (LK 105:31). Yksilöt ja kansakunnat valitsevat edelleenkin sitä, mitä haluavat, mutta ne eivät voi muuttaa niitä seurauksia, joita heidän haluamillaan asioilla loppujen lopuksi on. Älkäämme siis olko yllättyneitä tässä joudutetussa kypsymisprosessissa siitä, että rikkavilja näyttää koko ajan enemmän rikkaviljalta. Tänä aikana, kun kansat ovat ahdistuksen ja epätoivon vallassa, tulee itse asiassa olemaan lunastavaakin sekasortoa: "Sillä perkeleen valtakunnan pitää järkkymän, ja ne, jotka siihen kuuluvat, tulevat pakostakin herätetyiksi parannukseen ­ ­" (2. Ne. 28:19). Tämä herättäminen tulee olemaan todellinen, vaikka voimme vain arvailla, miten se tulee tapahtumaan. Sillä aikaa ne, joilla on perimmäinen toivo, ottavat vastaan tämän ytimekkään jakeen totuuden: "Mutta kaiken täytyy tapahtua aikanaan" (LK 64:32). On siis syytä pohdiskella toivon asemaa nykyisen inhimillisyytemme yhteydessä, kun Jumalan käskyt tuntuvat olevan monille toisarvoisia. Myönnettäköön, kuten pyhissä kirjoituksissa sanotaan, että "yleensähän kansan mielipide ei kannata sellaista, mikä on ristiriidassa oikeuden kanssa" (Moosia 29:26). Mutta kun sellaista tapahtuu, tuoden valtavia muutoksia yhteiskunnan asenteisiin, silloin Jumalan tuomio tulee (ks. Moosia 29:26­27). Vain Jumalan ilmoitusten hyväksyminen voi tuoda sekä tarvittavan ohjauksen ja korjauksen että ajallaan "toivon kirkkauden" (ks. 2. Ne. 31:20). Todellinen toivo pitää meidät "innokkaasti [tekemässä] työtä" hyvien asioiden puolesta, vaikka ne näyttäisivätkin olevan häviöllä maallisessa pistetaulukossa (ks. LK 58:27). Samoin todellinen toivo on paljon enemmän kuin toiveajattelua. Se vahvistaa hengellistä selkärankaa eikä heikennä sitä. Toivo on levollinen eikä huikentelevainen, innostunut olematta naiivi ja miellyttävän vakaa olematta omahyväinen. Toivo on realistista odottamista, joka ottaa päättäväisyyden muodon ­ ei vain selviytyäkseen vastoinkäymisistä, vaan myös kestääkseen hyvin loppuun asti (ks. LK 121:8). Vaikka toivo onkin muuten luonteeltaan eloisa, seisoo se hautajaisissa vierellämme hiljaa. Meidän kyyneleemme ovat aivan yhtä märkiä, mutta eivät epätoivon vuoksi. Pikemminkin ne ovat riipaisevan eron herättämän lisääntyneen arvonannon kyyneleitä. Nuo eron kyyneleet muuttuvat ennen pitkää ihanan odotuksen kyyneleiksi. Todellinen toivo saa aikaan hiljaista kristillistä palvelua, ei räikeää, julkista fanaattisuutta. Finley Peter Dunne ilmaisi veijarimaisesti, että "fanaatikko on sellainen, joka tekee sen, mitä ajattelee Herran tekevän, mikäli Hänellä olisi kaikki asiaan tarvittavat tiedot" (lainaus teoksesta The Third ­ And Possibly The Best ­ 637 Best Things Anybody Ever Said, koonnut Robert Byrne, New York: Atheneum, 1986, numero 549). Tosiaankin, kun me olemme turhan kärsimättömiä kaikkitietävän Jumalan aikataulun suhteen, me todellisuudessa annamme ymmärtää, että me tiedämme mikä on parasta. Eikö olekin outoa ­ me rannekellojen käyttäjät pyrimme neuvomaan Häntä, joka valvoo kosmisia kelloja ja kalentereita. Koska Jumala haluaa meidän palaavan kotiin sen jälkeen kun olemme tulleet enemmän Hänen ja Hänen Poikansa kaltaisiksi, osa tästä kehitysprosessista sisältää välttämättä sen, että meidän heikkoutemme osoitetaan meille itsellemme. Sen vuoksi, jos meillä on äärimmäinen toivo, meistä tulee alistuvaisia, koska Hänen avullaan noista heikkouksista voi jopa tulla väkevyyksiä (ks. Et. 12:27). Se, että ihmiselle osoitetaan hänen heikkoutensa, minkä elämän olosuhteet säännöllisesti tekevät, ei kuitenkaan ole helppo asia. Kuitenkin tämä on osa Kristuksen tykö tulemista ja se on elintärkeä, vaikkakin tuskallinen osa Jumalan autuudensuunnitelmaa. Sitä paitsi, kuten vanhin Henry B. Eyring on viisaasti sanonut: "Jos haluat kiitosta enemmän kuin opastusta, et ehkä saa kumpaakaan" (To Choose and Keep a Mentor, Addresses Delivered at the 1993 Annual University Conference, Brigham Young University [1993], s. 42). Kulkemalla toiveikkaina eteenpäin me voimme, yhä uudelleen ja iloisina, saavuttaa eilispäivän etäisen horisontin ja sitä kautta saada yhä uutta toivoa aivan omien kokemustemme kautta. Siksi Paavali kuvaili, kuinka "ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa" (Room. 5:3­4). Sen vuoksi me laulamme hyvällä syyllä Jumalasta: "Me luotamme Herramme voimaan. Vahvan turvan se ennenkin toi." (MAP-lauluja, 10.) Myönnettäköön, että nekin, joilla on todellista toivoa, näkevät joskus henkilökohtaisten olosuhteidensa vavahtelevan ­ kuin kaleidoskoopissa. Kuitenkin he "uskon silmin", jopa muuttuneissa olosuhteissakin, näkevät yhä jumalallisen suunnitelman (ks. Al. 5:15). Esimerkiksi todella toiveikkaat ihmiset tekevät ympäröivän rappion keskellä työtä vahvojen ja onnellisten perheiden puolesta. Heidän reaktionsa on vakaa, Joosuan kaltainen vastaus: "Minä ja minun perheeni palvelemme Herraa" (Joos. 24:15). Me emme ehkä voi parantaa koko maailmaa, mutta voimme pyrkiä parantamaan sen, mikä saattaa omassa perheessämme olla väärin. Tolkien muistuttaa meitä: "Mutta meidän osamme ei ole hallita maailman vuorovesiä, tehtävämme on tehdä voitavamme niiden aikojen hyväksi, joihin meidät on pantu, kitkeä pois pelloista tuntemamme paha, niin että jälkeemme tulevilla olisi puhdas pelto viljellä. Meidän säädettävissämme eivät ole tulevat säät." (J.R.R. Tolkien, Taru sormusten herrasta, s. 765.) Siispä, veljet ja sisaret, voimme omilla pienillä perhepalstoillamme jättää jälkeemme "puhtaan pellon viljeltäväksi" tuleville sukupolville! Näin ollen kotoa ei ala ainoastaan rakkaus, vaan myös toivo! Olipa meidän kynnöksemme millainen tahansa, me voimme, Paavalin sanoin, "kyntää ­ ­ toivossa," katsomatta taaksemme, sallimatta eilisen pitää tulevaisuutta panttivankinaan (1. Kor. 9:10). Aito, äärimmäinen toivo auttaa meitä olemaan rakastavampia silloinkin, kun monen rakkaus kylmenee (ks. Matt. 14:12). Meidän tulee olla pyhempiä, kun maailma kypsyy synnissä; olla huomaavaisempia ja kärsivällisempiä karkeassa ja tylyssä maailmassa ja olla vahvoja silloinkin, kun toiset menehtyvät (ks. Moro. 10:22). Toivo voi olla tarttuvaa, etenkin kun me olemme "aina valmiit antamaan vastau[ksen] jokaiselle, joka kysyy, mihin [m]eidän toivo[mme] perustuu" (1. Piet. 3:15). Presidentti Brigham Young sanoi, että ellemme jaa tietoamme toisille ja tee hyvää, meidän ymmärryksemme supistuu (ks. Kirkon presidenttien opetuksia ­ Brigham Young, 1997, s. 82). Jos me etsimme erityisiä tapoja, joilla voimme toimia, Pyhä Henki opastaa meitä, näyttäen meille kaiken, mitä meidän tulee tehdä, sillä se on yksi Hänen innoittavista tehtävistään. Meidän mahdollisuutemme auttaa muita, jotka ovat menettäneet toivonsa, eivät ehkä ole sen kauempana kuin omien lähisukulaistemme piiri, lannistunut naapuri tai joku heti kulman takana. Auttamalla lasta lukemaan oppimisessa tai käymällä yksinäisen potilaan luona hoitokodissa tai vain käymällä asioilla jonkun kiireisen mutta ylityöllistetyn vanhemman puolesta voi antaa paljon toisille. Samoin pelkkä evankeliumista keskusteleminen voi tuoda toivoa. Ei pidä välittää siitä, että maailma jakautuu yhä enemmän kahtia maallisiin, kaiken salliviin sekä niihin, jotka pitävät kiinni hengellisistä arvoista. Sen tähden, koska meitä on siunattu toivolla, toimikaamme opetuslapsina niin, että sen sijaan, että kääntyisimme sisään päin, kurottautuisimme niitä kohti, jotka syystä tai toisesta ovat horjahtaneet pois evankeliumin toivosta (ks. Kol. 1:23). Kuten Charles Wesleyn sanoittamasta laulusta "Nyt matkahan vaan" henkii, elomme hetket kiitävät pois, siitä huolimatta, että kiidämme eri polkuja. Mutta ne, jotka kestävät "[uskoen] vain toivoen, rakastain", saavat kuulla ihanat sanat: "'Hyvin teit työsi sen, valtakuntaani käy, sinä uskollinen.'" (MAP-lauluja, 1965, 100.) Olkoon tämä loistava hetki toivon evankeliumin kautta jonain päivänä meidän osamme. Meidän Herramme ja Vapahtajamme, Jeesuksen Kristuksen, nimessä. Aamen.