Päättäkää uskoa
Vanhin L. Whitney Clayton
seitsemänkymmenen koorumien johtokunnasta
Vapahtaja on antanut evankeliuminsa valoksi johdattamaan niitä, jotka päättävät uskoa Häneen ja seurata Häntä.
Viime tammikuussa seitsemänvuotias Sailor Gutzler ja hänen perheensä lensivät Floridan osavaltiosta Illinoisin osavaltioon pienkoneella. Sailorin isä lensi konetta. Heti yön tultua lentokoneessa ilmeni teknisiä ongelmia, ja se syöksyi maahan Kentuckyn pilkkopimeillä kukkuloilla. Kone päätyi ylösalaisin vaikeakulkuiseen maastoon. Kaikki Sailoria lukuun ottamatta menehtyivät turmassa. Sailorin ranne murtui koneen syöksyessä maahan. Hänellä oli haavoja ja naarmuja, ja hänen kenkänsä olivat kadonneet. Talviyö Kentuckyssa oli kylmä ja sateinen. Ulkona oli kolme astetta lämmintä, ja Sailorilla oli yllään ainoastaan shortsit, t-paita ja yksi sukka.
Hän huusi äitiään ja isäänsä, mutta kukaan ei vastannut. Sailor kokosi kaiken rohkeutensa ja lähti avojaloin maastoon etsimään apua. Hän kahlasi purojen poikki, ylitti ojia ja uhmasi piikkisiä karhunvatukkapensaita. Erään pienen kukkulan huipulta Sailor havaitsi parin kilometrin päässä näkyvän valon. Hän hapuili eteenpäin pimeyden ja kasvillisuuden halki valoa kohti, ja lopulta hän saapui erään ystävällisen miehen kotiin. Hän ei ollut koskaan tavannut miestä, mutta tämä kiiruhti heti hänen avukseen. Sailor oli turvassa. Pian hänet vietiin sairaalaan, ja hänen toipumisensa saattoi alkaa.1
Sailor selviytyi, koska hän näki etäällä valon ja ponnisteli päästäkseen sen luo huolimatta erämaan olosuhteista, kohtaamansa murhenäytelmän syvällisyydestä ja kärsimistään vammoista. On vaikea kuvitella, kuinka Sailor kykeni tekemään mitä teki. Mutta tiedämme, että hän ymmärsi tuon kaukaisen valon tarkoittavan mahdollisuutta pelastua. Hänellä oli toivoa. Hän sai rohkeutta siitä, että vaikka asiat olisivat kuinka huonosti, tuon valon luota hän löytäisi apua.
Harvat meistä joutuvat koskaan kokemaan mitään niin tuskallista kuin Sailorin koettelemukset, mutta meillä kaikilla on jossakin vaiheessa elämäämme edessämme hengelliset erämaamme, missä kuljemme omat, myrskyiset hengelliset matkamme. Jos me noina synkiltä ja toivottomiltakin tuntuvina hetkinä etsimme, löydettävissämme on aina hengellinen valo, joka kutsuu meitä ja joka antaa meille toivoa avusta ja helpotuksesta. Valo loistaa koko ihmiskunnan Vapahtajasta, joka on maailman Valo.
Hengellisen valon havaitseminen on erilaista kuin fyysisen valon näkeminen. Vapahtajan hengellisen valon tunnistaminen alkaa halukkuudestamme uskoa. Jumala vaatii, että me aluksi ainakin haluamme uskoa. ”Jos te heräätte ja herätätte kykynne – – ja osoitatte vähäsen uskoa”, profeetta Alma opettaa, ”niin, vaikka ette voisi enempää kuin haluta uskoa, antakaa tämän halun tehdä työtä itsessänne, kunnes uskotte sillä tavalla, että voitte antaa sijaa osalle [Vapahtajan] sanoista.”2
Alman meille antama kehotus haluta uskoa ja ”antaa sijaa” sydämessämme Vapahtajan sanoille muistuttaa meitä siitä, että usko vaatii henkilökohtaisen valinnan ja henkilökohtaisia tekoja. Meidän on ”herättävä ja herätettävä kykymme”. Meidän tulee pyytää, ennen kuin meille annetaan; me etsimme, ennen kuin löydämme; me kolkutamme, ennen kuin meille avataan. Meille on annettu seuraava lupaus: ”Sillä jokainen pyytävä saa, ja etsijä löytää, ja sille, joka kolkuttaa, avataan.”3
Kukaan ei ole esittänyt meille vilpittömämpää pyyntöä uskoa kuin Vapahtaja itse maanpäällisen palvelustyönsä aikana, kun Hän vetosi epäuskoisiin kuulijoihinsa:
”Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua.
Mutta jos teen, uskokaa tekojani, vaikka ette minua uskoisikaan. Silloin te opitte ymmärtämään, että Isä on minussa ja minä olen Isässä.”4
Me kaikki kohtaamme päivittäin koetuksen. Se on elämämme mittainen koetus: päätämmekö uskoa Häneen ja sallia Hänen evankeliuminsa valon kasvaa sisimmässämme, vai kieltäydymmekö uskomasta ja jatkammeko itsepäisesti matkaamme yksin pimeydessä? Vapahtaja on antanut evankeliuminsa valoksi johdattamaan niitä, jotka päättävät uskoa Häneen ja seurata Häntä.
Lentokoneturman jälkeen Sailorin oli tehtävä päätös. Hän olisi voinut päättää jäädä lentokoneen luo pimeään yksinään ja peloissaan. Mutta edessä oli pitkä yö, joka muuttuisi yhä kylmemmäksi. Hän päätti toisin. Sailor kiipesi kukkulalle, mistä hän näki kaukana kajastavan valon.
Hänen kulkiessaan eteenpäin yössä valoa kohti se alkoi vähitellen näkyä kirkkaampana. Siitä huolimatta hänen matkallaan oli varmasti hetkiä, jolloin hän ei kyennyt näkemään sitä. Ehkäpä se katosi näköpiiristä hänen ollessaan rotkossa tai puiden tai pensaiden takana, mutta hän jatkoi eteenpäin. Aina kun Sailor näki valon, hän tiesi olevansa oikealla tiellä. Hän ei tiennyt vielä tarkalleen, mikä tuo valo oli, mutta hän jatkoi kulkuaan sitä kohti sen perusteella, mitä hän tiesi, ja luottaen ja toivoen, että hän näkisi sen uudelleen, jos vain jatkaisi oikeaan suuntaan. Näin tekemällä hän mahdollisesti pelasti henkensä.
Elämämme voi olla olosuhteiltaan samanlainen. Voi olla aikoja, jolloin me olemme loukkaantuneita, jolloin olemme väsyneitä ja jolloin elämämme vaikuttaa synkältä ja kylmältä. Voi olla aikoja, jolloin emme havaitse minkäänlaista valoa näköpiirissämme ja meidän tekee mieli antaa periksi. Jos me olemme halukkaita uskomaan, jos me tahdomme uskoa, jos me päätämme uskoa, silloin Vapahtajan opetukset ja esimerkki näyttävät meille tietä eteenpäin.
Päättäkää uskoa
Aivan kuten Sailorin oli uskottava, että hän löytäisi turvaa siitä kaukaisesta valosta, niin on meidänkin päätettävä avata sydämemme Vapahtajan jumalalliselle todellisuudelle – Hänen iankaikkiselle valolleen ja Hänen parantavalle armolleen. Profeetat kautta aikojen ovat kannustaneet meitä ja jopa hartaasti pyytäneet meitä uskomaan Kristukseen. Heidän kehotuksensa ilmentävät perustavanlaatuista tosiasiaa: Jumala ei pakota meitä uskomaan. Sen sijaan Hän kutsuu meitä uskomaan lähettämällä profeettoja ja apostoleja opettamaan meitä, antamalla meille pyhät kirjoitukset ja viittomalla meitä luokseen Henkensä kautta. Meidän täytyy itse päättää vastaanottaa nuo hengelliset kutsut ja päättää nähdä se hengellinen valo, jolla Hän kutsuu meitä. Päätös uskoa on tärkein päätös, mitä koskaan teemme. Se muovaa kaikkia muita päätöksiämme.
Jumala ei pakota meitä uskomaan sen enempää kuin Hän pakottaa meitä pitämään mitään käskyjä – huolimatta täydellisestä halustaan siunata meitä. Siitä huolimatta Hänen kutsunsa meille uskoa Häneen – osoittaa vähäsen uskoa ja antaa sijaa Hänen sanoilleen – on voimassa yhä tänä päivänä. Kuten Vapahtaja on sanonut, ”minä todistan, että Isä käskee kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen ja uskomaan minuun”5.
Usko ja todistus eivät ole passiivisia periaatteita. Ne eivät osu kohdallemme vain sattumalta. Usko on jotakin, minkä me päätämme – me toivomme sitä, teemme työtä sen eteen ja teemme uhrauksia sen vuoksi. Me emme ala uskoa Vapahtajaan ja Hänen evankeliumiinsa sattumalta sen enempää kuin että rukoilisimme tai maksaisimme kymmenyksiäkään sattumalta. Me päätämme aktiivisesti uskoa, aivan kuin päätämme pitää muutkin käskyt.
Muuttakaa uskonne teoiksi
Sailor ei aluskasvillisuuden halki tarpoessaan aluksi tiennyt, olisiko hänen ponnisteluistaan hyötyä. Hän oli eksyksissä ja loukkaantunut, ja oli pimeää ja kylmä. Mutta hän lähti onnettomuuspaikalta ja uskaltautui kauemmas pelastumisen toivossa kulkien vaivalloisesti eteenpäin, kunnes hän näki etäällä valon. Kun hän oli kerran nähnyt sen, hän teki parhaansa edetäkseen sitä kohti muistaen näkemänsä.
Samalla tavoin meidän tulee antaa sijaa toivolle siitä, että löydämme hengellisen valon vastaanottamalla uskon sen sijaan että päättäisimme epäillä. Tekomme ovat todiste uskostamme, ja niistä tulee sen ydin. Me päätämme uskoa, kun rukoilemme ja luemme pyhiä kirjoituksia. Me päätämme uskoa, kun paastoamme, kun pyhitämme lepopäivän ja kun palvelemme temppelissä. Me päätämme uskoa, kun menemme kasteelle ja kun nautimme sakramentin. Me päätämme uskoa, kun teemme parannuksen ja etsimme jumalallista anteeksiantoa ja parantavaa rakkautta.
Älkää milloinkaan antako periksi
Toisinaan edistymisemme hengellisissä asioissa voi vaikuttaa hitaalta tai epäsäännölliseltä. Toisinaan meistä voi tuntua, että olemme taantuneet, että olemme tehneet virheitä tai että parhaatkaan ponnistelumme Vapahtajan löytämiseksi eivät tuota tulosta. Jos teistä tuntuu tältä, pyydän: Älkää antako periksi – milloinkaan. Uskokaa edelleen Häneen, Hänen evankeliumiinsa ja Hänen kirkkoonsa. Tehkää uskonne mukaisia tekoja. Niinä hetkinä, kun uskonne valo on himmennyt, antakaa toivonne Vapahtajan rakkaudesta ja armosta, jota löydätte Hänen kirkostaan ja evankeliumistaan, voittaa epäilyksenne. Lupaan, että Hän on valmis ottamaan teidät vastaan. Ajan myötä saatte nähdä, että teitte parhaan mahdollisen päätöksen. Teidän rohkea päätöksenne uskoa Häneen siunaa teitä mittaamattoman paljon iankaikkisesti.
Uskon siunaukset
Minä olen tuntenut Vapahtajan armollisen rakkauden elämässäni. Olen etsinyt Häntä omina synkkinä hetkinäni, ja Hän on lähestynyt minua parantavalla valollaan. Yksi elämäni suurista iloista on ollut matkustaa yhdessä vaimoni Kathyn kanssa ja tavata kirkon jäseniä monissa maailmankolkissa. Nämä ihmeelliset kohtaamiset ovat opettaneet minulle ja opettaneet meille, että Jumala rakastaa lapsiaan. Ne ovat näyttäneet minulle rajattomat onnellisuuden mahdollisuudet, jotka koituvat niiden siunaukseksi, jotka päättävät seurata Herran Jeesuksen Kristuksen opetuksia. Olen oivaltanut, että usko Häneen ja Hänen lunastavaan voimaansa on oikea polku ”rauhaan tässä maailmassa ja iankaikkiseen elämään tulevassa maailmassa”6.
Todistan, että Jeesus Kristus on valon ja toivon lähde meille kaikille. Rukoilen, että me kaikki voisimme päättää uskoa Häneen. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.