• Print
• Listen
  • MP3
• E-mail

“Suuria odotuksia,”  Jan 2009

Kirkon koululaitoksen takkavalkeailta nuorille aikuisille • 11. tammikuuta 2009 • Brigham Youngin yliopisto

Rakkaat nuoret ystäväni, tässä tilaisuudessa vallitseva henki täällä Brigham Youngin yliopiston Marriott Centerissä ja sadoissa muissa paikoissa kautta maailman heijastelee teidän vahvuuttanne, teidän omistautumistanne ja teidän hyvyyttänne. Kuinka kiitollinen olenkaan voidessani olla kanssanne tänä iltana. Tuotte mieleeni runoilija Henry Wadsworth Longfellow’n kirjoittamat sanat:

Miten kaunis nuoruus on! Miten kirkkaasti kimaltaa
haaveet, ihanteet, unelmain maa.
Se on alkujen kirja ja kertomus loputon,
joka neito kun sankaritar ja ystävä joka mies on.1

Olen iloinen, että sen lisäksi että olen kaikkien teidän kanssanne täällä, saan olla perheenjäsenteni kanssa tänä iltana.

Luin äskettäin uudelleen erään vanhoista lempikirjoistani, Charles Dickensin teoksen Suuria odotuksia. Te, jotka olette lukeneet tämän klassikon, muistatte Dickensin kertovan nuoresta pojasta nimeltä Philip Pirrip, joka tunnettiin nimellä ”Pip”. Nuori Pip oli orpo, joka ei voinut muistaa edes nähneensä äitiään tai isäänsä. Hän toivoi kaikkea sitä mitä pojat toivovat. Hän toivoi koko sydämestään olevansa oppinut mies. Hän toivoi olevansa herrasmies. Hän toivoi tietävänsä enemmän. Kuitenkin kaikki hänen kunnianhimonsa ja toiveensa näyttivät olevan tuomittuja epäonnistumaan, kunnes eräänä päivänä lontoolainen lakimies nimeltä Jaggers tuli pienen Pipin puheille ja kertoi hänelle, että eräs tuntematon hyväntekijä oli testamentannut Pipille omaisuuden. Sitten tuo lakimies sanoi, että pikku Pip oli nuori miekkonen, jolla oli suuria odotuksia.2

Tänään kun mietin, keitä te olette ja mitä te olette, keitä teistä voi tulla ja mitä teistä voi tulla, sanon teille kuten tuo lakimies sanoi Pipistä: Teillä on suuria odotuksia – ei tuntemattoman hyväntekijän ansiosta vaan tunnetun hyväntekijän, itsensä taivaallisen Isämme, ansiosta, ja teiltä odotetaan suuria.

Valmistautukaa elämän kilpajuoksuun

Monet teistä, jotka olette täällä tänä iltana, olette päättämäisillänne akateemisen koulutuksenne. (Voimme hurrata sille hetken.) Toiset teistä jatkavat akateemista valmistautumista edelleen. Jokainen on mukana niin sanotussa elämän kilpajuoksussa.

Saarnaajan kirjan kirjoittajan sanoin: ”Juoksu ei ole nopeiden vallassa eikä sota sankareiden” (Saarn. 9:11) – vaan sen, joka pysyy vahvana loppuun asti. Elämän kilpajuoksu on niin tärkeä, palkinto niin arvokas, että on välttämätöntä korostaa riittävää ja perusteellista valmistautumista.

Kun tarkastelemme valintojemme iankaikkista luonnetta, valmistautuminen on elintärkeä tekijä elämässämme. Tulee päivä, jolloin tarkastelemme valmistautumisaikaamme ja olemme kiitollisia siitä, että keskityimme siihen kunnolla.

Monta vuotta sitten, ennen kuin minut kutsuttiin kahdentoista apostolin koorumiin, minulla oli tilaisuus puhua eräässä kongressissa, joka pidettiin Teksasin Dallasissa, joka tunnetaan ”kirkkojen kaupunkina”. Kongressin jälkeen osallistuin kiertoajelulle esikaupunkialueilla. Kauniita kirkkoja ohittaessamme kuljettajallamme oli tapana sanoa: ”Vasemmalla voitte nähdä metodistikirkon” tai ”Oikealla näkyy katolisen kirkon katedraali”. Kun ohitimme kukkulalla sijaitsevan kauniin punatiilisen rakennuksen, kuljettaja kertoi meille: ”Tuo rakennus on mormonien kokoontumispaikka.”

Naisääni linja-auton takaosasta kysyi: ”Kuljettaja, voisitteko kertoa meille jotakin mormoneista?” Kuljettaja ohjasi bussin tien sivuun, kääntyi ympäri istuimellaan ja vastasi: ”Rouva, kaikki, mitä tiedän mormoneista, on se, että he kokoontuvat siinä punatiilisessä rakennuksessa. Onko tässä bussissa ketään, joka tietää jotakin mormoneista?”

Tuijotin jokaisen henkilön kasvoja nähdäkseni ilmeen, joka kuvastaisi halua esittää kommentti. En havainnut mitään – en merkkiäkään. Sitten ymmärsin seuraavan lauseen totuuden: ”Kun päätöksen aika koittaa, valmistautumisen aika on ohi.” Seuraavan neljännestunnin ajan minulla oli etuoikeus kertoa, kuten Pietari asian ilmaisi, mihin minun toivoni perustuu (ks. 1. Piet. 3:15). Sillä hetkellä arvostukseni valmistautumista kohtaan kasvoi suuresti.

Itse asiassa, nuoret ystäväni, teidän valmistautumisenne aika ei alkanut päivänä, jolloin astuitte ensimmäiseen luokkaanne opistossa tai korkeakoulussa. Se alkoi kauan ennen kuin edes saavuitte kuolevaisuuteen, silloin kun elimme taivaallisen Isämme henkilapsina. Olen todella kiitollinen, että Hän on suuressa viisaudessaan antanut meille aikakirjan, Abrahamin kirjan, jossa kerrotaan jotakin siitä olemassaolosta:

”Nyt Herra oli näyttänyt minulle, Aabrahamille, ne älyt, jotka oli järjestetty ennen kuin maailma oli; ja kaikkien näiden joukossa oli monia jaloja ja suuria;

ja Jumala näki nämä sielut, että he olivat hyviä, ja hän seisoi heidän keskellänsä, ja hän sanoi: Nämä minä teen hallitsijoikseni, sillä hän seisoi niiden keskellä, jotka olivat henkiä; ja hän näki, että he olivat hyviä; ja hän sanoi minulle: Abraham, sinä olet yksi heistä; sinut valittiin ennen kuin sinä synnyit.

Ja heidän joukossaan seisoi eräs, joka oli Jumalan kaltainen, ja hän sanoi niille, jotka olivat hänen kanssansa: Me menemme alas, sillä siellä on avaruutta, ja otamme näitä aineita ja teemme maan, jonka päällä nämä saavat asua;

ja koettelemme heitä näin nähdäksemme, tekevätkö he kaiken, mitä Herra, heidän Jumalansa, käskee heidän tehdä;

ja niille, jotka pysyvät uskollisina ensimmäisessä asemassansa, annetaan lisää; mutta ne, jotka eivät pysy uskollisina ensimmäisessä asemassansa, eivät saa kirkkautta samassa valtakunnassa niiden kanssa, jotka pysyvät uskollisina ensimmäisessä asemassansa; ja niille, jotka pysyvät uskollisina toisessa asemassansa, annetaan lisää kirkkautta heidän päänsä päälle aina ja ikuisesti.” (Abr. 3:22–26.)

Sitten, taivaallisen Isämme viisauden mukaan, sinä ja minä synnyimme kuolevaisuuteen ja meidät toivotettiin tervetulleiksi rakastavaan perheeseen.

Haluan tässä välissä kertoa teille, kuinka paljon perheenne rukoilevat puolestanne. He ovat huolissaan teistä. He miettivät, kuinka tulette toimeen. He rakastavat teitä hyvin paljon. Älkää tuottako heille pettymystä.

Herra kertoo meille Opissa ja liitoissa, että elämämme kahdeksan ensimmäisen vuoden ajan ollessamme pikkulapsia Saatanalle ei ole annettu valtaa kiusata meitä (ks. OL 29:46–47). Saimme kahdeksan vuoden etumatkan Lusiferiin nähden.

Herra antoi tämän tiedon profeetta Joseph Smithille jo vuonna 1830. Meidän aikanamme eräs tunnettu oppinut ja tiedemies, tohtori Glenn Doman – joka ei varmaankaan ole koskaan kuullut äskeistä lainausta – on tullut tutkimustensa tuloksena siihen johtopäätökseen, että ”vastasyntynyttä lasta voidaan verrata – – tietokoneeseen, vaikka hän vertailussa voittaakin sen kirkkaasti melkein joka alalla.

Se, mitä lapsen aivoihin kahdeksan ensimmäisen elinvuoden aikana tallentuu, on luultavasti pysyvää. Jos annat hänen aivoilleen väärää tietoa hänen kahdeksan ensimmäisen elinvuotensa aikana, sitä on erittäin vaikea pyyhkiä pois.” Tohtori Doman lisäsi, että ”ihminen on vastaanottavaisimmillaan kaksi- tai kolmivuotiaana”.3

Saatatte kysyä: ”Miksi presidentti Monson korostaa tätä? Meidän kahdeksan ensimmäisen vuoden oppimiskautemme on kaukana menneisyydessä.” Mutta te, veljeni ja sisareni, olette jonakin päivänä vanhempia ja haluatte korostaa tuon kahdeksan ensimmäisen vuoden ajanjakson tärkeyttä omille lapsillenne ja tuleville jälkeläistenne sukupolville.

Kun ajattelen joitakin asioita, joita te ja minä epäilemättä teimme lapsina, teini-ikäisinä ja nuorina aikuisina, luulenpa, että joissakin tapauksissa on ihme, että vanhempamme selvisivät niistä hengissä, saati sitten järjissään. Eräs nainen, jolla oli ollut erittäin haasteellinen aamu hänen yrittäessään pitää lapsiaan kurissa, tunsi olevansa menettämäisillään järkensä.

Hänen pieni poikansa Matthew tuli hänen luokseen ja sanoi iloisesti: ”Äiti, muistathan sen maljakon, jonka sinun isoäitisi antoi sinun äidillesi ja hän antoi sen sinulle, ja olet aina huolissasi siitä, että minä vielä rikon sen?”

”Muistan”, hän sanoi.

”No”, Matthew vastasi, ”voit lakata huolehtimasta!”

Valmistautukaa akateemisesti

Te, veljeni ja sisareni, olette nyt aloittaneet erään suuren valmistautumiskauden voidaksenne menestyä elämän kilpajuoksussa. Puhun yliopisto-opiskelusta. Se on tärkeää, koska juuri täällä saamme ne opetukset, jotka auttavat meitä vastaamaan haasteisiin tässä muuttuvassa maailmassa, jossa elämme.

Vain jokunen sukupolvi sitten, jos joku olisi pyrkinyt vastuulliseen asemaan liike-elämässä, henkilöstöpäällikkö olisi todennäköisesti kysynyt häneltä: ”Oletko halukas tekemään ahkerasti töitä? Oletko terve?” Ja jos vastaukset näihin kysymyksiin olivat myönteisiä, hänellä oli hyvä mahdollisuus tulla palkatuksi.

Näin ei tietenkään ole tänä päivänä. Mikäli joku valitaan henkilökohtaiseen haastatteluun – tavallisesti sähköisesti lähetetyn hakemuksen perusteella – nykyajan henkilöstöpäällikkö esittää sellaisia kysymyksiä kuten: Mikä tutkinto sinulla on? Mitä hyötyä sinusta olisi yrityksellemme? Mitä tietokoneohjelmia hallitset?

Nähkää vaivaa

Monta vuotta sitten minulla oli tilaisuus opettaa yliopistossa, ja muistan, kuinka jotkut opiskelijat näyttivät tietävän, minne he olivat menossa. He paneutuivat asiaan, heillä oli tavoitteita, heillä oli päämääriä ja he työskentelivät näiden tavoitteiden ja päämäärien saavuttamiseksi. Mutta toisia opiskelijoita ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. He näyttivät ajelehtivan mahdollisuuksien merellä, jossa epäonnistumisen aallot uhkasivat hukuttaa heidät. Ensin heistä tuli laiskoja, sitten lannistuneita, sitten välinpitämättömiä ja lopulta heistä tuli keskeyttäjiä.

Eräs sellainen opiskelija, joka jätti opiskelut kesken, meni kotiin äitinsä luokse ja sanoi: ”Äiti, lopetin opiskelun. Aion raivata oman tieni maailmassa.” Hän pakkasi matkalaukkunsa ja lähti kokeilemaan siipiään. Kohdattuaan todellista elämää kolmen viikon ajan hän soitti äidilleen. ”Äiti”, hän sanoi, ”muistatko, kuinka kerroit minulle kotoa lähtiessäni, että jos lopetan opiskelun, en saisi työpaikkaa? No, olit väärässä. Olen ollut maailmalla vasta kolme viikkoa ja minulla on ollut jo kuusi työpaikkaa!”

Kun pyritään erinomaisuuteen, tarvitaan todellista työtä. Muistakaa: ”Joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää” (2. Kor. 9:6).

Elämä on meri, jossa ylpeät nöyryytetään, pinnarit paljastetaan ja johtajat nostetaan esille. Jotta sillä voi purjehtia turvallisesti ja päästä haluttuun satamaan, merikortit on pidettävä käsillä ja ajan tasalla. Teidän täytyy oppia muiden kokemuksista, puolustaa lujana periaatteita, laajentaa mielenkiinnon kohteitanne, ymmärtää toisten oikeutta purjehtia samalla merellä ja olla luotettavia velvollisuutenne täyttämisessä.

Ponnistelut opiskellessanne vaikuttavat merkittävästi mahdollisuuksiinne opiskelun päätyttyä. Pyrkiessänne mahdollisimman hyviin arvosanoihin älkää unohtako, kuinka tärkeää on todella oppia ajattelemaan. Suuri teollisuusmies Henry Ford on sanonut: ”Sivistynyt ihminen ei ole sellainen, joka on harjaantunut muistamaan joitakin historian päivämääriä, vaan sellainen, joka saa aikaan. Ihminen, joka ei osaa ajatella, ei ole sivistynyt, olipa hänellä kuinka monta korkeakoulututkintoa tahansa. Ajatteleminen on kaikkein vaikeinta työtä – mikä on varmaankin syynä siihen, että meillä on niin vähän ajattelijoita.”4

Valmistautukaa hengellisesti

Opiskeluun käytettyä valmistautumisaikaamme tärkeämpi on hengellinen valmistautumisemme. Meidän on hankittava itsellemme todistus Jeesuksen Kristuksen evankeliumista, mikä toimii ankkurina sielullemme.

Tänä tiedonhaluisena, epävarmana aikana elämässänne jotkut teistä saattavat kysyä Kristuksen aikoina Juudeassa toimineen roomalaisen maaherran Pilatuksen tavoin: ”Mitä on totuus?” (Joh. 18:38.) Ja jälleen käännymme ilmoituksen puoleen saadaksemme opastusta:

”Ja se, mikä ei rakenna, ei ole Jumalasta ja on pimeyttä.

Se, mikä on Jumalasta, on valoa.” (OL 50:23–24.)

Tuhannet vilpittömät, tutkivat sielut joutuvat edelleen vastatusten sen syvällisen kysymyksen kanssa, joka vaivasi Joseph Smithin mieltä, kun hän seurasi paikkakuntansa kirkkojen julistuksia siitä, kuka oli oikeassa ja kuka väärässä. Joseph sanoi:

”Tämän sanasodan ja mielipidetemmellyksen keskellä sanoin usein itselleni: Mitä on tehtävissä? Mitkä näistä kaikista ryhmäkunnista ovat oikeassa, vai ovatko ne peräti kaikki väärässä? Jos jokin niistä on oikeassa, mikä se on ja kuinka saan tietää siitä? – –

Lopulta päädyin siihen tulokseen, että joko minun oli jäätävä pimeyteen ja ymmälle tai sitten minun oli tehtävä, niin kuin Jaakob neuvoo, eli pyydettävä Jumalalta.” (JS–H 10, 13.)

Hän rukoili. Tuon rukouksen seurauksia voidaan parhaiten kuvailla Josephin omin sanoin. Tunnette ne: ”Näin kahden Persoonan, joiden hohdetta ja kirkkautta on mahdoton kuvata, seisovan yläpuolellani ilmassa. Toinen heistä puhui minulle kutsuen minua nimeltä ja sanoi osoittaen toista: Tämä on minun rakas Poikani. Kuule häntä!” (JS–H 17.) Joseph kuunteli. Joseph sai tietoa. Hänen kysymykseensä oli vastattu.

Niiden, jotka etsivät nöyrästi, ei tarvitse kompastella tai horjua totuuteen johtavalla polulla. Taivaallinen Isämme on viitoittanut sen hyvin. Meillä täytyy ensiksi olla halu tietää itse. Meidän täytyy tutkia. Meidän täytyy rukoilla. Meidän täytyy tehdä Isän tahdon mukaan. Ja sitten opimme tuntemaan totuuden, ja totuus tekee meistä vapaita. Jumalan hyväksynnän saavat osakseen ne, jotka nöyrästi sitä etsivät. Se on lupaus, jonka annan teille. Ajatelkaa sitä.

Muistakaa, että usko ja epäilys eivät voi vallita samaan aikaan samassa mielessä, sillä toinen karkottaa toisen. Siinä missä epäilys tuhoaa, usko toteuttaa. Uskova asenne tuo ihmisen lähemmäksi Jumalaa ja Hänen tarkoituksiaan.

Presidentti David O. McKay sanoi usein: ”Ihmisen maanpäällinen olemassaolo on vain koe siitä, keskittääkö hän pyrkimyksensä, mielensä ja sielunsa sellaisiin asioihin, jotka edistävät hänen fyysisen luontonsa mukavuutta ja tyydyttämistä, vai tekeekö hän elämänsä tarkoitukseksi ja päämääräksi hengellisten ominaisuuksien saavuttamisen.”5

Usko edellyttää tiettyä luottamusta, jopa turvautumista Luojamme sanaan.

Jos teillä sattuisi olemaan epäileviä ajatuksia, muistakaa noudattaa neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa toimineen presidentti Stephen L. Richardsin neuvoja hänen sanoessaan: ”Sanokaa noille skeptisille, häiritseville, kapinallisille ajatuksille: ’Minä aion pysyä uskossani ja kansani uskossa. Tiedän, että siinä on onni ja tyytyväisyys, ja kiellän teitä agnostisia, epäileviä ajatuksia tuhoamasta uskoni taloa. Tunnustan, etten ymmärrä luomisen tapahtumasarjaa, mutta hyväksyn sen totuuden. Myönnän, etten kykene selittämään Raamatun ihmeitä, enkä edes yritä tehdä niin, mutta minä hyväksyn Jumalan sanan. En ollut Josephin kanssa, mutta minä uskon häntä. Uskoni ei ole syntynyt tieteen kautta, enkä salli tieteen tuhota sitä.’”6

Kun valmistautumisen aikanne opinnoissanne on päättymässä ja lähdette suureen elämän kilpajuoksuun, saanen antaa muutamia hyödyllisiä ehdotuksia, jotka auttavat teitä toteuttamaan suuret odotuksenne.

Välttäkää elämän ansoja

Ensiksi, välttäkää reitin varrella olevia ansoja. Välttäkää kiertoteitä, jotka riistävät teiltä taivaallisen palkintonne. Voitte tunnistaa ne, jos haluatte. Niillä saattaa olla sellaisia nimiä kuin ”Eihän yksi kerta haittaa” tai ”Vanhempani ovat niin vanhanaikaisia”.

Pahat tavatkin voivat olla sellaisia ansoja. Ensin voisimme päästä niistä eroon, jos haluaisimme. Myöhemmin haluaisimme päästä niistä eroon, jos voisimme. 1600-luvulla elänyt vaikutusvaltainen englantilainen runoilija ja näytelmäkirjailija John Dryden mukaili Ovidiuksen sanoja näin:

”Tavat huonot noin kertyvät näkymättömin astein
kuten puroista jokia syntyy, jotka virtaavat meriin.”7

Sen sijaan hyvät tavat ovat sielun lihaksia. Mitä enemmän niitä käyttää, sitä vahvemmiksi ne tulevat.

Taivaallinen Isämme on neuvonut meitä etsimään ”jotakin hyveellistä, rakastettavaa tai hyvältä kuuluvaa tai kiitettävää” (UK 13). Sallivuus, moraalittomuus ja ikätoverien painostuksen voima saavat monet heittelehtimään synnin merellä ja murskautumaan hukattujen mahdollisuuksien, menetettyjen siunausten ja särkyneiden unelmien teräviin karikkoihin.

Kaikki, mitä luette, kuuntelette tai katselette, tekee teihin vaikutuksen.

Välttäkää kaikkea pornografiaan viittaavaakin. Se on vaarallista ja riippuvuutta aiheuttavaa. Jos jatkatte pornografian katsomista, henkenne turtuu ja omatuntonne rapautuu.

Älkää pelätkö poistua elokuvista, sammuttaa televisiota tai vaihtaa radiokanavaa, ellei ohjelma täytä taivaallisen Isänne tasovaatimuksia. Lyhyesti sanottuna, jos jonkin elokuvan, kirjan tai muun ajanvietteen soveliaisuus on teistä vähänkään kyseenalainen, älkää katselko sitä, älkää lukeko sitä, älkää osallistuko siihen.

Jatkakaa sinnikkäästi kohti tavoitteita

Toiseksi, varokaa liian innokasta alkua ja loppua kohden laimenemista. Rakastan tästä tuntemattoman tekijän runosta löytyvää yksinkertaista viisautta. Se ei taida olla kirjallinen mestariteos, mutta voitte ymmärtää sen.

Tartu työhön, kunnes sinuun tarttuu työs.
Moni alkaa, vaan saako valmiiksi myös?
Joka vahvana kestää, hän aikanaan
Saa kiitoksen, vallan ja kunnian.

Tartu työhön, kunnes sinuun tarttuu työs.
Sille kumarra, hikoile, hymyile myös.
Kumarruksista, hiestä ja hymystähän
Koituu lopulta voitot elämän.8

T-malli on mielenkiintoinen: ”Työ tuo tulosta, tyhjät toiveet turhia.” Työteliäs asenne johtaa kykyyn tehdä jatkuvasti työtä määrätyn tavoitteen saavuttamiseksi.

Olen aina ollut innokas penkkiurheilija. Tulen pitkän aikaa muistamaan, kuinka eräs urheiluselostaja ylisti Y. A. Tittlen – joka oli yksi kaikkien aikojen parhaimpia ammattilaisjalkapallon pelinrakentajia – upeaa suoritusta. Hän sanoi:

”Tästä tulee ottelun tärkein aloitus. Tittle saa aloitussyötön keskushyökkääjältä; hän yrittää heittää, mutta hänen ketjunsa pettää. Peli näyttää olevan pelattu.

Odottakaas! Hetkinen! Tittle on harhauttanut taklaajansa; hän on joutunut kauas linjan taakse. Hän kohottaa kätensä heittääkseen, ja heitto kantaa aina maaliin asti.

Jälleen upea suoritus Y. A. Tittleltä!”

Elämän pelissä on usein tarpeen toinen yritys. Onnellista elämää ei koskaan ojenneta rumpujen päristyksin ja torven toitotuksin. Se saavutetaan vuosi vuodelta, vähän kerrallaan, kunnes lopulta huomaamme saaneemme sen. Se saavutetaan, kun työt on tehty niin hyvin, että voimme pitää päämme pystyssä ja katsoa maailmaa silmästä silmään.

Seuratkaa Kristoffer Kolumbuksen esimerkkiä. Katsotaanpa vaikka sivua lokikirjasta hänen ensimmäiseltä matkaltaan. Päivä toisensa jälkeen, kun he toivoivat löytävänsä maata eivätkä löytäneet sitä, hän kirjoitti yksinkertaisesti: ”Tänään purjehdimme eteenpäin.”9 Kärsivällisyydellä saavutetaan runsaita palkintoja.

Auttakaa toisia

Kolmanneksi, auttakaa toisia heidän elämänsä kilpajuoksussa. Muistakaa, että kun autatte jotakuta nousemaan vuorelle, olette itsekin vähän lähempänä huippua. Yrittäkää katsoa veljeänne tai sisartanne oikeasta näkökulmasta. Eräs mies sanoi: ”Katselin veljeäni arvostelun mikroskoopin läpi ja totesin: ’Kuinka hiomaton veljeni onkaan.’ Sitten katselin veljeäni ylenkatseen teleskoopin läpi ja totesin: ’Kuinka vähäpätöinen veljeni onkaan.’ Sitten katsoin totuuden peiliin ja totesin: ’Kuinka kaltaiseni veljeni onkaan.’”

Mestarin työtä luonnehti rakastava asennoituminen. Hän antoi sokeille näön, rammoille jalat ja kuolleille elämän. Ehkäpä silloin, kun kohtaamme Luojamme, meiltä ei kysytäkään ”Kuinka monta virkaa sinulla oli?” vaan ennemminkin ”Kuinka monia ihmisiä autoit?” Tosiasiassa ette voi koskaan rakastaa Herraa, ennen kuin palvelette Häntä palvelemalla Hänen kansaansa.

Pyytäkää apua Herralta

Neljänneksi ja viimeiseksi, pyytäkää apua Herralta. Sielut ovat kallisarvoisia – teidän sielunne ja minun sieluni. Meidän taivaallinen Isämme itse on sanonut niin.

Muistakaa, ettemme juokse yksin tässä suuressa elämän kilpajuoksussa; meillä on oikeus saada Herralta apua. Apostoli Paavali kehotti heprealaisia:

”Pankaamme pois – – synti – –. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme,

katse suunnattuna [esimerkkiä ottaaksemme] Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään.” (Hepr. 12:1–2.)

Ennen kuin voimme saada Hänestä kumppanimme, ennen kuin voimme seurata Häntä oppaanamme, meidän on löydettävä Hänet. Jotta löytäisimme Hänet, haluaisin ehdottaa ensiksikin, että teemme Hänelle tilaa omassa elämässämme. Hän sanoi: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi” (Matt. 8:20).

Lääkäri Luukas kuvaili Kristuksen syntymää: ”Ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.” (Luuk. 2:7.)

Herran kutsu on tarkoitettu meille jokaiselle. Ajatelkaa sitä Herran sanoina teille yksilöinä: ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen.” (Ilm. 3:20.)

Nuoret veljeni ja sisareni, tehkää Herralle tilaa kodissanne ja sydämessänne, niin Hänestä tulee teidän kumppaninne. Hän kulkee rinnallanne. Hän opettaa teille totuuden tien. Hänen avullaan ja sillä valmistautumisella, josta olemme puhuneet, voitte mennä eteenpäin tässä elämän kilpajuoksussa ja saada omat suuret odotuksenne toteutumaan. Sitten, sen kaiken lopuksi, voitte sanoa: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni” (2. Tim. 4:7).

Näin toimimalla me saamme taivaan siunaukset. Hän, joka huomaa varpusen putoamisen, ottaa huomioon palvelemisemme omalla tavallaan.

Saanen kertoa teille kokemuksesta, joka valaisee tätä vakuutusta.

Veli Edwin Q. Cannon nuorempi – me kutsumme häntä Tediksi – oli lähetyssaarnaajana Saksassa vuonna 1938. Hän rakasti saksalaisia ja palveli uskollisesti. Lähetystyönsä päätyttyä hän palasi kotiinsa Salt Lake Cityyn. Hän meni naimisiin ja perusti oman yrityksen.

Kului neljäkymmentä vuotta. Eräänä päivänä veli Cannon tuli työhuoneeseeni sanoen, että hän oli karsinut lähetystyövalokuviaan. (Sepä on hyvä sana. Käydään läpi kaikki kuvat, heitetään pari pois ja laitetaan kaikki loput talteen.) Niiden valokuvien joukossa, jotka hän oli säilyttänyt lähetystyöstään asti, oli muutamia, joita hän ei pystynyt tarkoin tunnistamaan. Aina kun hän oli suunnitellut heittävänsä ne pois, hän oli saanut innoitusta säilyttää ne, vaikkei hän lainkaan ymmärtänyt miksi. Ne olivat valokuvia, jotka veli Cannon oli ottanut lähetystyönsä aikana palvellessaan Stettinissä, joka kuului siihen aikaan Saksaan, ja niissä oli jokin perhe – äiti, isä, pikkutyttö ja pikkupoika. Hän tiesi, että heidän sukunimensä oli Berndt, muttei pystynyt muistamaan heistä mitään muuta. Hän kertoi ymmärtäneensä, että Saksassa olisi joku kirkon johtaja nimeltä Berndt, ja hän arveli, vaikkakin todennäköisyys oli vähäinen, että tällä Berndtillä saattaisi olla jokin yhteys niihin Berndteihin, jotka olivat asuneet Stettinissä ja jotka olivat valokuvissa. Hän ajatteli tarkistaa asian minulta, ennen kuin heittäisi valokuvat pois.

Kerroin veli Cannonille, että olin piakkoin lähdössä Berliiniin, jossa odotin tapaavani Dieter Berndtin, joka oli kirkon johtaja siellä, ja että näyttäisin kuvat hänelle saadakseni tietää, olivatko he jotakin sukua ja halusiko hän saada ne. Oli myös mahdollista, että tapaisin veli Berndtin sisaren, joka oli naimisissa Hampurin vaarnanjohtajan Dietmar Maternin kanssa.

Herra ei päästänyt minua edes Berliiniin asti, ennen kuin Hänen tarkoituksensa oli täytetty. Olin Zürichissä Sveitsissä, nousemassa Berliiniin menevään lentokoneeseen, kun koneeseen tuli kukapa muu kuin Dieter Berndt. Hän istuutui viereeni, ja kerroin hänelle, että minulla oli joitakin vanhoja valokuvia stettiniläisistä Berndt-nimisistä henkilöistä. Ojensin ne hänelle ja kysyin, pystyikö hän tunnistamaan valokuvan henkilöitä. Kun hän katseli niitä tarkkaan, hän alkoi kyynelehtiä. Hän kertoi: ”Perheeni asui Stettinissä sota-aikana. Isäni kuoli, kun liittoutuneiden pommi osui tehtaaseen, jossa hän työskenteli. Pian sen jälkeen venäläiset valtasivat Puolan ja Stettinin alueen. Äitini otti sisareni ja minut mukaansa ja pakeni lähestyvän vihollisen tieltä. Kaikki piti jättää sinne, myös kaikki omistamamme valokuvat. Veli Monson, minä olen tämä pikkupoika näissä kuvissa ja sisareni on tämä pikkutyttö. Mies ja nainen ovat rakkaat vanhempamme. Tähän päivään asti minulla ei ole ollut yhtään valokuvaa lapsuudestani Stettinissä eikä isästäni.”

Kyyneleitäni pyyhkien kerroin veli Berndtille, että hän saa ne valokuvat. Hän laittoi ne varovasti ja hellästi salkkuunsa.

Seuraavan yleiskonferenssin aikaan kun Dieter Berndt kävi Salt Lake Cityssä, hän vieraili veli ja sisar Edwin Cannon nuoremman luona voidakseen esittää henkilökohtaisesti kiitoksensa veli Cannonin saamasta innoituksesta säilyttää nuo kallisarvoiset valokuvat ja siitä, että tämä noudatti tuota innoitusta säilyttäen ne neljänkymmenen vuoden ajan.

William Cowper kirjoitti nämä rivit:

On tutkimaton Jumala
Maa täynnä ihmeitään,
Lyö mereenkin Hän merkkinsä
Ja loihtii myrskysään – –.

On ihmismieli voimaton,
Ei Herraa ymmärrä.
Taa kätkee kylmän kohtalon
Hän usein hymynsä.10

Lausun teille tämän todistuksen, annan teille tämän todistukseni, että Jumala elää, että Jeesus on Kristus, elävän Jumalan Poika, että Hän on vanhin Veljemme, Hän on Lunastajamme, Hän on Vapahtajamme, Hän on suurten odotustenne perustaja.

Jätän teille siunaukseni. Ilmaisen teille rakkauteni. Olette valittu sukupolvi, jolla on suuria odotuksia. Rukoukseni on, että taivaallinen Isä ohjaa ja siunaa teitä alati ja että pyritte aina toteuttamaan nuo suuret odotukset. Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

© 2009 Intellectual Reserve, Inc. Kaikki oikeudet pidätetään. Hyväksytty englanniksi: 10/08. Hyväksytty käännettäväksi: 10/08. Alkuperäisjulkaisun nimi  Great Expectations. Finnish.  PD50013401 130

^ Back to top