Taivaallisia koteja, ikuisia perheitä Presidentti Thomas S. Monson ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa Iankaikkisen kodin rakentaminen Nöyryyden hengessä edustan ensimmäistä presidenttikuntaa tämän kokouksen viimeisenä puhujana. Vanhin Bednarin, vanhin Perryn ja sisar Parkinin puheet ovat innoittaneet ja ylentäneet meitä. Ajatuksemme ovat keskittyneet kotiin ja perheeseen, kun meille on muistutettu, että ”koti on vanhurskaan elämän perusta” ja ettei ”mikään muu taho voi ottaa sen paikkaa tai täyttää sen perustehtäviä”.1 Koti on paljon enemmän kuin puusta, tiilistä tai kivestä rakennettu talo. Koti rakentuu rakkaudesta, uhrauksista ja kunnioituksesta. Me olemme vastuussa kodista, jonka rakennamme. Meidän on rakennettava viisaasti, sillä iankaikkisuus ei ole lyhyt matka. Tulee tyyntä ja tuulta, aurinkoa ja varjoja, iloa ja surua. Mutta jos todella yritämme, kotimme voi olla kappale taivasta täällä maan päällä. Ajatukset, joita ajattelemme, teot, joita teemme, ja elämä, jota elämme, eivät vaikuta ainoastaan maallisen matkamme onnistumiseen; ne viitoittavat tien iankaikkisiin päämääriimme. Jotkin myöhempien aikojen pyhien perheet koostuvat äidistä, isästä ja lapsista, jotka ovat kaikki kotona, kun taas toisissa perheissä on koettu ensin yhden, sitten toisen ja jälleen yhden perheenjäsenen hellät jäähyväiset. Joskus perheessä on vain yksi ihminen. Perheen olemassaolo sen koostumuksesta riippumatta kuitenkin jatkuu, sillä perheet voivat olla ikuisia. Voimme ottaa oppia Herrasta, mestariarkkitehdista. Hän on opettanut meille, kuinka meidän on rakennettava. Hän julisti: ”Jokainen [talo], joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu” (Matt. 12:25). Myöhemmin Hän varoitti: ”Katso, minun huoneeni on järjestyksen huone – – eikä epäjärjestyksen huone” (OL 132:8). Ilmoituksessa, joka annettiin profeetta Joseph Smithin kautta Kirtlandissa Ohiossa 27. joulukuuta 1832, Mestari neuvoi: ”Järjestäytykää; valmistakaa kaikki tarpeellinen; ja perustakaa huone, nimittäin rukoushuone, paastohuone, uskon huone, opin huone, kirkkauden huone, järjestyksen huone, Jumalan huone” (OL 88:119; ks. myös 109:8). Mistä kukaan meistä löytäisi parempia piirustuksia, joiden mukaan voi rakentaa viisaasti ja oikein? Sellainen talo olisi Matteuksen evankeliumissa esitettyjen rakentamisohjeiden mukainen, ”kalliolle” rakennettu talo (Matt. 7:24, 25; ks. myös Luuk. 6:48; 3. Nefi 14:24, 25), joka kestää vastoinkäymisten sateet, vastustuksen tulvat ja epäilyksen tuulet, joita meidän muuttuvassa ja haasteellisessa maailmassamme on kaikkialla. Joku saattaa kysyä: ”Mutta tuossa ilmoituksessa annettiin ohjeita temppelin rakentamiseksi. Soveltuuko se nykyaikaan?” Minä vastaisin: ”Eikö apostoli Paavali julistanut: ’Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?’” (1. Kor. 3:16.) Antakaamme Herran olla rakennusprojektimme pääurakoitsija. Silloin me jokainen voimme olla aliurakoitsijoita, joilla on vastuullaan yksi tärkeä osa koko projektista. Näin me kaikki olemme rakentajia. Sen lisäksi, että rakennamme kotiamme, meidän vastuullamme on myös auttaa rakentamaan Jumalan valtakuntaa täällä maan päällä palvelemalla uskollisesti ja tehokkaasti kutsumuksissamme kirkossa. Saanen esittää muutamia Jumalalta tulleita ohjeita, elämän antamia opetuksia ja seikkoja, joita on syytä pohtia aloittaessamme rakentamisen. Polvistukaa rukoilemaan ”Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.” (Sananl. 3:5–6.) Näin puhui viisas Salomo, Daavidin poika, Israelin kuningas. Täällä Amerikan mantereella Nefin veli Jaakob julisti: ”Turvautukaa Jumalaan horjumattomin mielin ja rukoilkaa häntä suuresti uskoen” (MK Jaak. 3:1). Tämä Jumalan innoittama neuvo on meille nykyaikana kuin kristallinkirkas vesi korventuneelle maalle. Me elämme levottomia aikoja. Vain muutama sukupolvi sitten kukaan ei olisi voinut kuvitella maailmaa, jossa me nyt elämme, ja ongelmia, joita se tuo mukanaan. Meitä ympäröi moraalittomuus, pornografia, väkivalta, huumeet ja suuri joukko muuta pahuutta, joka vaivaa nykyajan yhteiskuntaa. Meidän haasteemme, jopa velvollisuutemme, on paitsi varjella itsemme ”niin, ettei maailma saastuta” (Jaak. 1:27), niin myös opastaa lapsemme ja muut, joista olemme vastuussa, turvallisesti meitä kaikkia ympäröivien synnin myrskyisten merien halki, jotta voisimme palata jonakin päivänä asumaan taivaallisen Isämme luo. Oman perheemme kouluttaminen vaatii läsnäoloamme, aikaamme, parhaat voimamme. Jotta olisimme tehokkaita koulutuksessamme, meidän on oltava järkkymättömiä näyttäessämme esimerkkiä perheemme jäsenille ja annettava kahdenkeskistä aikaa kullekin perheenjäsenelle sekä varattava aikaa neuvojen ja ohjeiden antamiseen. Usein edessämme oleva tehtävä tuntuu meistä lannistavalta. Apua on kuitenkin aina saatavilla. Hän, joka tuntee jokaisen lapsensa, vastaa hartaaseen ja vilpittömään rukoukseen, kun etsimme apua heidän opastamiseensa. Sellainen rukous ratkaisee enemmän ongelmia, lievittää enemmän kärsimystä, ehkäisee useampia rikkomuksia ja tuo suurempaa rauhaa ja tyytyväisyyttä ihmissieluun kuin mikään muu. Sen lisäksi että tarvitsemme sellaista opastusta omalle perheellemme, meidät on kutsuttu tehtäviin, joissa meillä on vastuu muista. Piispana tai neuvonantajana, pappeuskoorumin tai apujärjestön johtotehtävissä teillä on tilaisuus vaikuttaa merkittävästi muiden elämään. On ehkä niitä, jotka ovat osajäsenperheistä tai vähemmän aktiivisista perheistä; jotkut ovat ehkä kääntäneet selkänsä vanhemmilleen hyläten heidän pyyntönsä ja neuvonsa. Me voisimme hyvin olla välineinä Herran käsissä ja vaikuttaa merkittävästi jonkun tällaisessa tilanteessa olevan elämään. Ilman taivaallisen Isämme opastusta me emme kuitenkaan voi tehdä kaikkea, mitä meidät on kutsuttu tekemään. Sitä apua saa rukoilemalla. Eräältä arvostetulta yhdysvaltalaiselta tuomarilta kysyttiin, mitä me maailman maiden kansalaiset voisimme tehdä vähentääksemme rikollisuutta ja lakien rikkomista ja saadaksemme elämäämme ja kansojemme keskuuteen rauhaa ja tyytyväisyyttä. Hän vastasi viisaasti: ”Ehdottaisin palaamista vanhanaikaiseen perherukouskäytäntöön.” Emmekö me kansana olekin kiitollisia siitä, ettei perherukous ole vanhentunut tapa meidän keskuudessamme? Usein lainattu sanonta ”perhe, joka rukoilee yhdessä, pysyy yhdessä” pitää todella paikkansa. Herra itse kehotti meitä pitämään perherukouksia sanoessaan: ”Rukoilkaa perheissänne Isää, aina minun nimessäni, jotta vaimonne ja lapsenne olisivat siunattuja” (3. Nefi 18:21). Vanhempina, opettajina ja missä tahansa johtotehtävissä olevina meillä ei ole varaa tehdä tätä mahdollisesti vaarallista matkaa kuolevaisuuden halki, ellei meillä ole taivaallista apua opastaessamme niitä, joista olemme vastuussa. Kun rukoilemme Jumalaa perheemme kanssa ja yksinämme, tehkäämme se uskoen ja luottaen Häneen. Polvistukaa rukoilemaan. Astukaa palvelukseen Herran elämä on meille esimerkkinä. Jeesuksen elämä ja palvelutyö ihmisten keskuudessa on kuin hyvyyden loistava valonheitin. Hän antoi voiman rampojen jäseniin, näön sokeiden silmiin, kuulon kuurojen korviin ja elämän kuolleiden ruumiiseen. Hänen vertauksensa puhuvat voimasta. Kertomuksellaan laupiaasta samarialaisesta Hän opetti: ”Rakasta lähimmäistäsi” (ks. Luuk. 10:30–35). Ystävällisyydellään aviorikoksesta tavattua naista kohtaan Hän opetti rakastavaa ymmärtämystä (ks. Joh. 8:3–11). Vertauksellaan talenteista Hän opetti meitä jokaista kehittämään itseämme ja pyrkimään kohti täydellisyyttä (ks. Matt. 25:14–30). Hän olisi hyvinkin saattanut valmistaa meitä tehtäväämme iankaikkisen perheen rakentajina. Jokaisella meistä – olimmepa pappeusjohtajia tai virkailijoita apujärjestössä – on vastuu pyhästä kutsumuksestaan. Meidät on erotettu siihen työhön, johon meidät on kutsuttu. Opin ja liittojen kohdassa 107:99 Herra sanoi: ”Ja niin, jokainen oppikoon nyt velvollisuutensa ja toimimaan virassa, johon hänet on nimitetty, kaikessa uutteruudessa.” Kun me osaltamme siunaamme ja vahvistamme niitä, joista olemme vastuussa kirkon tehtävissämme, me itse asiassa siunaamme ja vahvistamme heidän perheitään. Siten meidän palvelemisellamme perheessämme ja kirkon tehtävissämme voi olla iankaikkisia seurauksia. Monia vuosia sitten ollessani piispana suuressa ja monenkirjavassa yli tuhannen jäsenen seurakunnassa Salt Lake Cityn keskustassa minulla oli lukuisia haasteita. Eräänä sunnuntaisena iltapäivänä erään seurakuntamme rajojen sisäpuolella sijaitsevan rohdoskaupan omistaja soitti minulle. Hän kertoi, että aiemmin samana aamuna hänen kauppaansa oli tullut nuori poika ostamaan jäätelötiskiltä jäätelöannoksen. Poika oli maksanut ostoksensa rahalla, jonka hän oli ottanut kirjekuoresta, ja lähtiessään poika oli unohtanut kirjekuoren. Kun omistajalla oli tilaisuus tutkia kuorta, hän havaitsi, että se oli paastouhrikuori, johon oli painettu seurakuntamme nimi ja puhelinnumero. Kun hän kuvaili minulle poikaa, joka oli käynyt hänen kaupassaan, tunnistin hänet heti – seurakuntamme nuoren diakonin, jonka perhe oli vähemmän aktiivinen. Ensireaktioni oli järkytys ja pettymys ajatuksesta, että joku diakoneistamme ottaisi paastouhrivarat, jotka oli tarkoitettu puutteenalaisille, ja menisi sunnuntaina kauppaan ja ostaisi rahalla herkkuja. Päätin käydä pojan luona sinä iltapäivä antaakseni hänelle opetuksen kirkon pyhistä varoista ja hänen velvollisuudestaan diakonina kerätä nuo rahat ja varjella niitä. Ajaessani tuohon kotiin rukoilin mielessäni ohjausta siihen, mitä minun pitäisi sanoa tilanteen selvittämiseksi. Saavuin perille ja koputin oveen. Oven avasi pojan äiti, ja minut kutsuttiin olohuoneeseen. Vaikka huone oli niukasti valaistu, saatoin nähdä, kuinka pieni ja rähjäinen se oli. Vähäiset huonekalut olivat kuluneita. Äiti itse näytti lopen uupuneelta. Närkästykseni pojan toimista sinä aamuna hävisi ajatuksistani tajutessani, että siinä oli perhe todellisessa puutteessa. Tunsin kehotuksen kysyä äidiltä, oliko talossa yhtään ruokaa. Kyynelehtien hän myönsi, ettei ollut. Hän kertoi minulle, että hänen miehensä oli ollut työttömänä jonkin aikaa ja että he tarvitsivat kipeästi paitsi ruokaa myös rahaa vuokran maksamiseen, niin ettei heitä häädettäisi pikkuisesta talostaan. En ottanut puheeksi paastouhrilahjoitusasiaa, sillä tajusin, että poika oli ollut luultavasti erittäin nälkäinen piipahtaessaan rohdoskaupassa. Sen sijaan järjestin heti apua perheelle, jotta heillä olisi ruokaa syödäkseen ja katto päänsä päällä. Lisäksi seurakunnan pappeusjohtajien avulla pystyimme järjestämään aviomiehelle työtä, niin että hän voisi elättää perheensä tulevaisuudessa. Pappeusjohtajina ja apujärjestöjen johtajina olemme oikeutettuja Herran apuun, jotta suoriutuisimme paremmin kutsumuksistamme ja velvollisuuksiemme täyttämisestä. Etsikää Hänen apuaan, ja kun saatte innoitusta, toimikaa sen mukaan siinä, minne mennä, keitä tavata, mitä sanoa ja kuinka sanoa se. Voimme pohtia pohtimistamme, mutta vasta kun me toimimme saamamme ajatuksen mukaan, me olemme siunaukseksi ihmisten elämässä. Olkaamme todellisia paimenia niille, joista olemme vastuussa. John Milton kirjoitti runossaan ”Lykiades”: ”Nälkäiset lampaat kohottavat katseensa, eikä niitä ruokita” (rivi 125). Herra itse sanoi profeetta Hesekielille: ”Voi teitä, Israelin paimenet! – –Ette pidä huolta laumastanne.” (Hes. 34:2–3.) Meidän velvollisuutemme on pitää huolta laumasta, sillä kallisarvoisia lampaita, näitä hentoja karitsoita, löytyy kaikkialta – kotoa perheistämme, sukulaistemme kodeista ja odottamassa meitä kirkon tehtävissämme. Esikuvamme on Jeesus. Hän sanoi: ”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani.” (Joh. 10:14.) Meillä on paimentehtävä. Astukaamme jokainen palvelemaan. Pyrkikää pelastamaan Elämän polun varrella tapahtuu mieshukkaa. Jotkut poikkeavat iankaikkiseen elämään viitoitetulta tieltä mutta huomaavat sitten, että heidän valitsemansa oikotie johtaa lopulta umpikujaan. Välinpitämättömyys, ajattelemattomuus, itsekkyys ja synti verottavat kalliisti ihmisen elämää. On niitä, jotka selittämättömistä syistä marssivat eri rumpalin tahtiin ja saavat myöhemmin huomata seuranneensa murheen ja kärsimyksen pillipiiparia. Vuonna 1995 ensimmäinen presidenttikunta kiinnitti huomiota niihin, jotka olivat eksyneet Kristuksen laumasta, ja antoi erityisen lausunnon otsikolla ”Kutsu tulla takaisin”. Sanoma sisälsi seuraavan vetoomuksen: ”Teille, jotka ette jostakin syystä ole kirkon piirissä, me sanomme: Tulkaa takaisin. Me kutsumme teitä palaamaan ja nauttimaan onnesta, jonka kerran tunsitte. Huomaatte, että moni ottaa teidät vastaan syli avoinna ja auttaa ja lohduttaa teitä. Kirkko tarvitsee voimaanne, rakkauttanne, uskollisuuttanne ja omistautumistanne. Se reitti, jota seuraamalla ihminen voi saada jälleen kirkon jäsenyyden täydet siunaukset, on varma ja vakaa, ja me olemme valmiina ottamaan vastaan jokaisen, joka haluaa tehdä niin.” Ehkä eräs usein toistuva näkymä auttaa teitä huomaamaan paremmin henkilökohtaisen tilaisuutenne ojentaa auttava kätenne. Katsokaamme perhettä, johon kuului Jack-niminen poika. Varhaisina vuosinaan Jackilla oli ollut koko ajan vakavia erimielisyyksiä isänsä kanssa. Eräänä päivänä Jackin ollessa seitsemäntoista heillä oli erityisen raju riita. Jack sanoi isälleen: ”Tämä oli viimeinen pisara. Minä lähden kotoa enkä koskaan palaa!” Hän meni huoneeseensa ja pakkasi laukkunsa. Hänen äitinsä aneli häntä jäämään, mutta poika oli liian vihainen kuunnellakseen. Hän jätti äitinsä itkemään ovelle. Pihalta lähtiessään Jack oli juuri menossa portista, kun hän kuuli isänsä huutavan peräänsä: ”Jack, tiedän, että olen paljolti syyllinen lähtöösi. Olen siitä todella pahoillani. Haluan sinun tietävän, että jos joskus haluat palata kotiin, olet aina tervetullut. Ja minä yritän olla sinulle parempi isä. Haluan sinun tietävän, että minä rakastan sinua ja tulen aina rakastamaan.” Jack ei sanonut mitään vaan meni linja-autoasemalle ja osti lipun kaukaiseen paikkaan. Istuessaan linja-autossa matkan edetessä hän alkoi ajatella isänsä sanoja. Hän alkoi ymmärtää, miten paljon rohkeutta, miten paljon rakkautta hänen isältään oli vaatinut sanoa se, mitä hän oli sanonut. Isä oli pyytänyt anteeksi. Isä oli kutsunut häntä takaisin ja jättänyt kesäilmaan kaikumaan sanat ”minä rakastan sinua”. Jack tiesi, että hänen olisi tehtävä seuraava siirto. Hän tajusi, että ainoa tapa, jolla hän voisi koskaan löytää rauhan sieluunsa, oli osoittaa isäänsä kohtaan samanlaista kypsyyttä, hyvyyttä ja rakkautta kuin isä oli osoittanut häntä kohtaan. Jack nousi pois linja-autosta. Hän osti paluulipun ja palasi kotiin. Hän saapui vähän puolenyön jälkeen, astui sisälle taloon ja sytytti valot. Siellä keinutuolissa istui hänen isänsä pää painuksissa. Nostaessaan päänsä ja nähdessään Jackin isä nousi tuolista, ja he syöksyivät toistensa syliin. Jack sanoi myöhemmin: ”Nuo viimeiset vuodet, jotka olin kotona, olivat elämäni onnellisimpia.” Siinä oli isä, joka tukahduttamalla suuttumuksen ja hillitsemällä ylpeyden pelasti poikansa ennen kuin tästä tuli yksi siitä valtavasta ”menetetystä pataljoonasta”, jonka särkyneet perheet ja hajonneet kodit jättävät jälkeensä. Siteenä ja parantavana balsamina toimi rakkaus – jota niin usein tunnetaan mutta niin harvoin ilmaistaan. Siinain vuorelta jyrisevät korviimme sanat: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” (2. Moos. 20:12). Ja myöhemmin samalta Jumalalta on tullut käsky: ”Eläkää keskenänne rakkaudessa” (OL 42:45). Herran piirustusten noudattaminen Polvistukaa rukoilemaan. Astukaa palvelukseen. Pyrkikää pelastamaan. Jokainen näistä on tärkeä sivu Jumalan piirustuksissa, joiden mukaan talosta tehdään koti ja kodista taivas. Tasapaino on avaimemme pyhissä ja vakavissa velvollisuuksissamme omassa kodissamme ja kutsumuksissamme kirkossa. Meidän on käytettävä viisautta, innoitusta ja tervettä arvostelukykyä, kun pidämme huolta perheestämme ja täytämme kutsumuksemme kirkossa, sillä molemmat ovat erittäin tärkeitä. Emme voi laiminlyödä perhettämme. Emme saa laiminlyödä kutsumuksiamme kirkossa. Rakentakaamme taidolla, älkäämme käyttäkö oikoteitä ja noudattakaamme Hänen piirustuksiaan. Silloin Herra, joka on rakennustarkastajamme, ehkä sanoo meille niin kuin Hän sanoi ilmestyessään Salomolle, toisena aikana eläneelle rakentajalle: ”Minä olen pyhittänyt rakentamasi [talon] ja tehnyt siitä nimelleni ikuisen asuinsijan. Se on alati oleva silmissäni ja sydäntäni lähellä.” (1. Kun. 9:3.) Silloin meillä on taivaallinen koti ja ikuinen perhe ja me voimme auttaa, vahvistaa ja siunata muitakin perheitä. Rukoilen mitä nöyrimmin ja vilpittömimmin, että me jokainen voimme saada tämän siunauksen. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen. Viite 1. Ensimmäisen presidenttikunnan kirje, 11. helmikuuta 1999; ks. myös Kirkon presidenttien opetuksia: Harold B. Lee, 2001, s. 148.