Me olemme oman onnemme seppiä

Johtava piispakunta

ensimmäinen neuvonantaja johtavassa piispakunnassa


Johtava piispakunta

Rakkaat veljeni ja sisareni. Minulla on tänä iltana suuri kunnia ja etuoikeus saada puhua teille. Ihailen suuresti kirkon nuoria aikuisia ja iloitsen mahdollisuudesta viettää hetken kanssanne tänä iltana.

Tässä kauniissa tabernaakkelissa teitä on monta tuhatta. Tuhansissa seurakuntakeskuksissa eri puolilla maailmaa on koolla vielä enemmän muita, joita en näe. Mutta tiedän, että te olette tarkkaavaisia ja innokkaita oppimaan. Meitä erottavasta välimatkasta riippumatta tiedän, että Pyhä Henki voi olla läsnä, olimmepa missä hyvänsä. Ainutlaatuisen siteen meidän kaikkien välille luo pikemminkin Pyhän Hengen läsnäolo kuin tämä satelliittilähetys. Rukoilen, että Hän on kanssamme, että Hän opettaa meitä ja opastaa meitä ja innoittaa meitä tänä iltana.

Elämä pitää sisällään paljon yllätyksiä

Olemme suurenmoisessa salissa historiallisessa rakennuksessa, joka on kunnianosoitus Salt Lake Cityn perustaneiden pioneerien uskolle ja ahkeruudelle. Tulin tähän tabernaakkeliin ensimmäisen kerran ollessani 16-vuotias. Se tapahtui ensimmäisellä matkallani Amerikan yhdysvaltoihin. Isäni oli ehdottanut, että lähtisin hänen mukaansa yhdelle hänen liikematkoistaan Kaliforniaan. Etelä-Ranskassa varttuneena nuorena miehenä ilahduin ikihyviksi kutsun saatuani. Saisin vihdoinkin nähdä Amerikan! Innokkuuteni kasvoi entisestään, koska matkaohjelmaamme kuuluisi viikonloppu Salt Lake Cityssä ja osallistuminen yleiskonferenssiin.

Muistan, kuinka saavuimme Utahiin vuokraamallamme Ford Mustangilla. Tuntikausia kestäneellä ajomatkallamme näimme lumituiskuja, silmänkantamattomiin ulottuvia aavikoita, mahtavia oranssinvärisiä kanjoneita ja majesteettisia vuoria. Maisemat kuvastivat mielestäni Amerikan länttä. Pidin silmäni apposen auki toivoen näkeväni valtatien varrella karjapaimenia tai intiaaneja.

Seuraavana päivänä saimme erään ystävämme ansiosta istua tämän tabernaakkelin ensimmäisillä riveillä ja osallistua konferenssikokouksiin. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Koko kokousten ajan yritin takertua niihin muutamiin englanninkielisiin sanoihin, jotka ymmärsin. Muistan yhä presidentti Ezra Taft Bensonin puheen – en oikeastaan hänen sanojaan, vaan sen syvän vaikutuksen, jonka ne tekivät nuoren miehen sydämeeni. Tunsin eläväni unelmaa, ihmeellistä seikkailua.

Kuinka olisin siihen aikaan voinut kuvitellakaan, mitä tänä iltana tapahtuisi? Olisinko voinut kuvitella puhuvani tässä samassa tabernaakkelissa tällaiselle kuulijakunnalle? En ikimaailmassa!

Elämä pitää sisällään paljon yllätyksiä, eikö vain? En olisi millään voinut kuvitella sitä edes viisi vuotta sitten. Siihen aikaan asuin perheeni kanssa Pariisissa ja meidän elämämme näytti sujuvan täysin suunnitelmien mukaan. Kaikki viisi lastamme syntyivät samassa sairaalassa kotimme lähellä. Emme voineet kuvitellakaan toisenlaista elämää tai asumista missään muualla kuin siinä rauhallisessa kaupunginosassa Pariisin laitamilla, lastemme ja odotettavissa olevien lastenlastemme ympäröiminä. Sitten eräänä iltana presidentti Monson soitti kotiimme ja elämämme kääntyi ylösalaisin.

Sen jälkeen olen perheeni kanssa löytänyt Utahissa asumisen ilot – kirkon historiaan liittyvät paikat, vuorilla vaeltamisen, takapihalla grillaamisen auringon laskiessa, kaikenlaisista hampurilaisista nauttimisen (niin parhaista kuin pahimmistakin!), jalkapallopelit Cougars-joukkueineen... ja Utes-joukkueineen. Eikä sitä koskaan tiedä, huomenna valtatien varrella näkemänne karjapaimen voisin hyvinkin olla minä itse!

Tulevaisuus on tuntematon

Tehtäväni johtavan piispakunnan jäsenenä on jännittävä ja innoittava. Tämä kokemus eroaa kuitenkin hyvin paljon nuorena tekemistäni suunnitelmista. Lapsena halusin tulla arkeologiksi. Isoäitini oli ottanut asiakseen taata, että saisin hyvän koulutuksen. Hän antoi minulle kirjan nuoresta farao Tutankhamonista, ja se johti intohimooni muinaisia sivilisaatioita kohtaan. Vietin monia viikonloppuja piirtelemällä muinaisia taisteluja, ja huoneeni seinät olivat täynnä näitä piirustuksia. Unelmoin, että jonakin päivänä menisin Egyptiin ja osallistuisin muinaisten egyptiläisten temppeleiden ja faraoiden hautakammioiden kaivauksiin.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin en vieläkään ole arkeologi enkä todennäköisesti koskaan tule olemaankaan. En ole koskaan ollut Egyptissä ja viimeisin työpaikka ennen kuin minusta tuli johtava auktoriteetti oli elintarvikkeiden jakelun alalla. Sillä ei ollut paljonkaan tekemistä lapsuuden suunnitelmieni kanssa!

Nuoruus on yleisesti ottaen täydellistä aikaa tehdä henkilökohtaisia suunnitelmia. Jokaisella meistä oli lapsuuden unelmia. Nuorina aikuisina teillä pitäisi yhä olla tulevaisuuden unelmia – jokaisella teistä! Ehkä se on toive urheilusaavutuksesta, suurenmoisen taideteoksen luominen tai jonkin diplomin suorittaminen tai ammatillinen asema, johon pyritte työllä ja sinnikkyydellä. Ehkäpä vaalitte ajatuksissanne ihanaa mielikuvaa tulevasta aviomiehestänne tai vaimostanne, hänen ulkonäöstään, hänen luonteenpiirteistään, hänen silmiensä tai hiustensa väristä sekä kauniista lapsista, joita perheeseenne syntyy.

Kuinka monet toiveistanne toteutuvat? Elämä on täynnä epävarmuutta. Yllätyksiä ilmaantuu yhtenään elämänpolkumme varrelle. Kuka tietää, mitä huomenna tapahtuu, missä olette muutaman vuoden päästä ja mitä silloin teette. Elämä on kuin jännityskirja, jonka juoni on hyvin vaikea arvata.

Eteenne tulee käänteentekeviä hetkiä, jotka voivat silmänräpäyksessä muuttaa elämänne suunnan. Sellaiseen hetkeen ei tarvita sen enempää kuin katse tai keskustelu, suunnittelematon tapahtuma. Valérie ja minä muistamme yhä tarkan hetken, jolloin rakaistuimme toisiimme. Se tapahtui kuoroharjoituksissa nuorten aikuisten seurakunnassamme Pariisissa. Se tapahtui täysin odottamatta! Olimme tunteneet toisemme lapsuudesta asti emmekä olleet koskaan elätelleet romanttisia tunteita toisiamme kohtaan. Tuona iltana minä olin pianon ääressä ja hän lauloi kuorossa. Katseemme kohtasivat ja jotakin tapahtui. Hetki, joka muutti iankaikkisuuden!

Elämäänne ilmaantuu uusia mahdollisuuksia, kuten presidentti Monsonin äskettäinen julistus lähetyssaarnaajien ikärajoista. Tämän profeetan ilmoituksen seurauksena kirkossa on tällä hetkellä todennäköisesti tuhansia nuoria miehiä ja nuoria naisia, jotka parhaillaan muuttavat suunnitelmiaan lähteäkseen lähetystyöhön.1

Joskus elämämme suunnanmuutokset johtuvat odottamattomista haasteista tai pettymyksistä. Olen oppinut kokemuksistani, että voimme vain osittain vaikuttaa elämässämme vallitseviin olosuhteisiin.

Useimmat ihmiset eivät kuitenkaan pidä epätietoisuudesta. Elämän epävarmuus aiheuttaa joillekuille itseluottamuksen puutetta, pelkoa tulevaisuudesta, mikä ilmenee eri tavoin. Pelätessään epäonnistuvansa jotkut epäröivät sitoutua mihinkään silloinkin kun ilmaantuu hyviä tilaisuuksia. He voivat esimerkiksi lykätä avioliittoa, opiskelua, perheen perustamista tai ammattiuran aloittamista ja vain ”hengailevat” mieluummin tai jäävät kotiin vanhempiensa turvalliseen huomaan.

Toista meitä rajoittavaa ajattelutapaa kuvataan tässä elämänohjeessa: ”Syökää, juokaa ja olkaa iloisia, sillä huomenna me kuolemme” (2. Nefi 28:7). Tässä lauseessa väitetään, että koska emme tiedä, mitä huomenna tapahtuu, ja koska kaikki lopulta kuolemme, meidän tulisi omistautua kuluvalle hetkelle. Tämä ajattelutapa kannustaa heittäytymään käsillä oleviin nautintoihin niiden tulevista seurauksista riippumatta.

Seuratkaa onnellisuuden polkua

Rakkaat veljeni ja sisareni, sanomani teille tänään on, että on olemassa toisenlainenkin polku kuin ne, jotka liittyvät pelkoon ja epäilykseen ja nautinnonhaluun – polku, joka tuo rauhaa, luottamusta ja seesteisyyttä elämään. Te ette voi vaikuttaa kaikkiin elämässänne vallitseviin olosuhteisiin. Teille tapahtuu asioita, sekä hyviä että haasteellisia, joita ette osaa odottaa. Julistan kuitenkin, että te voitte vaikuttaa omaan onnellisuuteenne. Te olette oman onnenne seppiä.

Muistan vieläkin nämä presidentti Dieter F. Uchtdorfin viime yleiskonferenssissa lausumat viisaat sanat:

”Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän katsomme taaksepäin ja oivallamme, ettei ulkoisilla olosuhteilla ole oikeastaan merkitystä tai etteivät ne määrittele onneamme.

– – Me päätämme onnestamme.”2

Ei, teidän onnenne ei oikeastaan johdu elämässänne vallitsevista olosuhteista. Se johtuu paljon enemmän hengellisestä näkemyksestänne ja niistä periaatteista, joiden varaan elämänne perustatte. Nämä periaatteet tuovat teille onnen niistä odottamattomista haasteista ja yllätyksistä riippumatta, joita väistämättä kohtaatte matkallanne täällä maan päällä.

Tänä iltana haluan kerrata kanssanne joitakin näistä olennaisista periaatteista.

1. Tietäkää henkilökohtainen arvonne.

Ensimmäinen periaate on: Tietäkää henkilökohtainen arvonne.

Viime kesänä vietin perheeni kanssa joitakin leppoisia päiviä Provencessa, upealla alueella Etelä-Ranskassa. Eräänä iltana, juuri auringonlaskun jälkeen kun ympäröivä maaseutu oli kietoutunut pimeyteen, päätin suoda itselleni rauhallisen hetken pihalla lepotuolissa loikoillen. Kaikki oli niin pimeää, etten erottanut juuri mitään ympärilläni. Silmäni alkoivat tutkia taivasta. Ensin se oli täysin musta. Yhtäkkiä taivaalle ilmaantui valo, ikään kuin kipinä, sitten kaksi, sitten kolme. Vähitellen kun silmäni tottuivat pimeyteen, huomasin voivani ihailla lukemattomia tähtiä. Se, mitä olin luullut pimeäksi taivaaksi, muuttui linnunradaksi.

Ajattelin: ”Tämä on vähän kuin meidän henkilökohtainen suhteemme Jumalaan. Kuinka monet ihmiset uskovat, että Hän on kaukana tai että Häntä ei ole olemassakaan? Nuo ihmiset kokevat elämän hyvin pimeänä ja mustana. He eivät viitsi tai yritä tutkia taivaita nähdäkseen, että Hän on siellä, niin lähellä meitä.”

Ajatukseni jatkoivat vaeltamistaan. Pohdiskelin silmieni edessä avautuvan maailmankaikkeuden suunnattomuutta ja omaa fyysistä mitättömyyttäni ja kysyin itseltäni: ”Mitä minä olen sellaisen loistokkuuden ja mahtavuuden edessä?” Mieleeni tuli eräs pyhien kirjoitusten kohta. Se on hyvin kaunis pyhien kirjoitusten kohta, yksi Daavidin psalmeista. Hänen runoutensa on aina innoittanut minua.

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen

– mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” (Ps. 8:4–5.)

Välittömästi seuraa tämä lohdullinen lause:

”Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella” (Ps. 8:6).

Se on luomistyön paradoksi ja ihme. Maailmankaikkeus on suunnaton ja päättymätön, ja kuitenkin toisaalta jokaisella meistä on Luojamme silmissä ainutlaatuinen arvo, loistokas ja päättymätön. Fyysinen olemukseni on häviävän pieni, silti minun henkilökohtainen arvoni on taivaalliselle Isälleni mittaamattoman tärkeä.

Presidentti Uchtdorf julisti:

”Olettepa missä tahansa, ovatpa olosuhteenne mitkä tahansa, teitä ei ole unohdettu. Vaikka päivänne tuntuisivat kuinka synkiltä, vaikka tuntisitte itsenne kuinka merkityksettömäksi, vaikka ajattelisitte jääneenne kuinka syrjään, taivaallinen Isänne ei ole unohtanut teitä. Itse asiassa Hän rakastaa teitä äärettömällä rakkaudella.

”– – Teidät tuntee ja muistaa majesteettisin, voimallisin ja loistavin Olento maailmankaikkeudessa! Teitä rakastaa äärettömyyden ja ikuisuuden Kuningas!” 3

Sen tietäminen, että Jumala tuntee meidät ja rakastaa meitä henkilökohtaisesti, on kuin valo, joka valaisee elämämme ja antaa sille merkityksen. Muistan erään nuoren naisen, joka tuli Roomassa luokseni takkavalkeaillan jälkeen, jossa olin ollut puhujana. Hänen äänensä oli täynnä tunnetta, ja hän puhui minulle sisarestaan, joka eli vaikeuksien ja huolten täyttämää aikaa. Sitten hän kysyi minulta: ”Kuinka voin auttaa häntä tietämään, että hänen taivaallinen Isänsä rakastaa häntä?”

Eikö se olekin keskeinen kysymys? Mistä me voimme tietää, että Jumala rakastaa meitä? Usein tunne henkilökohtaisesta arvostamme perustuu siihen rakkauteen ja kiinnostukseen, jota koemme ympärillämme olevien ihmisten taholta. Tämä rakkaus on silti joskus puutteellista. Ihmisten rakkaus on usein vajavaista, epätäydellistä tai itsekästä.

Jumalan rakkaus on kuitenkin virheetöntä, täydellistä ja epäitsekästä. Olinpa kuka tahansa, olipa minulla ystäviä tai ei, olinpa suosittu tai en, ja vaikka olisin toisten hylkäämä tai vainoama, minulla on ehdoton varmuus siitä, että taivaallinen Isäni rakastaa minua. Hän tietää minun tarpeeni, Hän ymmärtää minun huoliani, Hän haluaa kovasti siunata minua. Ja Hänen kaikkein suurin rakkauden osoituksensa minulle on se, että Hän ”on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa” (Joh. 3:16). Hän ei poistanut Vapahtajan katkeraa maljaa ja oli varmasti itsekin tuskissaan katsoessaan Poikansa kärsivän Getsemanen puutarhassa ja ristillä. Kristus sovitti kaikkien ihmisten synnit ja osa tuosta suuresta sovituksesta on tarkoitettu minua varten ja varattu minulle tänä päivänä. Tämä ääretön lahja Isältä ja Hänen Pojaltaan vakuuttaa sielulleni, millainen henkilökohtainen arvo minulla on Heille.

Veljeni ja sisareni, kuvitelkaa, mitä teille merkitsisi, jos voisitte nähdä itsenne sillä tavalla kuin Jumala näkee teidät. Mitä jos katsoisitte itseänne samalla hyväntahtoisuudella, rakkaudella ja luottamuksella kuin Jumala katsoo? Kuvitelkaa, mikä vaikutus sillä olisi elämäänne, jos ymmärtäisitte iankaikkiset mahdollisuutenne sillä tavalla kuin Jumalaa ymmärtää ne. Jos voisitte katsoa itseänne Hänen silmiensä kautta, millä tavalla se vaikuttaisi elämäänne?

Todistan, että Hän on olemassa. Etsikää Häntä! Etsikää ja tutkikaa. Rukoilkaa ja pyytäkää. Lupaan teille, että Jumala lähettää teille kouriintuntuvia merkkejä olemassaolostaan ja rakkaudestaan teitä kohtaan. Se voi tulla vastauksena rukoukseen, se voi tulla Pyhän Hengen lempeän lohduttavana ja tukea antavana vaikutuksena, se voi tulla yhtäkkisenä innoituksena tai uutena voimana, jonka tiedätte tulleen muualta kuin itsestänne. Se voi olla perheenjäsen, ystävä tai pappeusjohtaja, joka sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan siunatakseen teidän elämäänne. Tavalla tai toisella, kun lähestytte Häntä, Hän ilmoittaa teille, että Hän on läsnä.

2. Tulkaa siksi, mitä olette.

Nyt, toinen onnen periaate: Tulkaa siksi, mitä olette.

Tätä sanontaa ”tule siksi, joka olet” pidetään Pindaroksen esittämänä. Hän oli yksi kuuluisimmista kreikkalaisista runoilijoista.4 Se kuulostaa paradoksaaliselta. Kuinka voin tulla siksi, joka minä jo olen?

Saanen valaista tätä periaatetta eräällä kertomuksella. Näin vastikään elokuvan nimeltä Kirjeitä lapsuudestani. Tämä elokuva kertoo tarinan Margueritesta, menestyvästä pankkiirista, joka viettää kiireistä elämää täynnä matkoja ja konferensseja eri puolilla maailmaa. Vaikka hän on naimisissa, hän sanoo, ettei hänellä ole aikaa hankkia lasta.

40-vuotispäivänään hän saa salaperäisen kirjeen, jossa sanotaan: ”Rakas minä, tänään olen seitsemän vuotta vanha ja kirjoitan sinulle tämän kirjeen, jotta muistaisit ne lupaukset, jotka tein järkevässä iässä, ja myös siksi, että muistaisit, miksi minä haluan tulla.” Marguerite ymmärtää yhtäkkiä, että kirjeen kirjoittaja ei ole kukaan muu kuin hän itse seitsenvuotiaana. Sen jälkeen seuraa monta sivua, joilla pieni tyttö kuvailee yksityiskohtaisesti elämänsä tavoitteita.

Marguerite tajuaa, että se henkilö, joka hänestä on tullut, ei ole alkuunkaan sellainen, miksi hän pienenä tyttönä halusi tulla. Kun hän päättää löytää itsestään lapsena kuvittelemansa henkilön, hänen huolellisesti suunniteltu ja järjestelmällinen elämänsä kääntyy päälaelleen. Hän tekee sovinnon sukulaistensa kanssa ja päättää pyhittää lopun elämänsä puutteenalaisten ihmisten palvelemiseen.5

Rakkaat ystäväni, jos saisitte nyt kirjeen menneisyydestänne, mitä siinä sanottaisiin? Mitä sisältyisi kirjeeseen, jonka olisitte kirjoittaneet itsellenne kastepäivänänne kahdeksanvuotiaana? Menen vielä kauemmas menneisyyteen. Jos teillä olisi mahdollisuus saada kirje itseltänne maanpäällistä elämää edeltävän elämän ajalta, mitä siinä sanottaisiin? Millainen vaikutus sellaisella kirjeellä unohdetusta mutta hyvin todellisesta maailmasta olisi teihin, jos saisitte sellaisen tänä päivänä?

Tässä kirjeessä olisi ehkä jotakin tämänkaltaista: ”Rakas minä, kirjoitan sinulle, että muistaisit, miksi minä haluan tulla. Minä huusin ilosta saadessani tilaisuuden tulla maan päälle. Tiedän, että elämä maan päällä on välttämätön siirtymävaihe, jotta voin kehittyä parhaimpaani ja elää ikuisesti taivaallisen Isäni luona. Toivon sinun muistavan, että minun suurin toiveeni on olla Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen opetuslapsi. Minä kannatan Hänen suunnitelmaansa, ja kun olen maan päällä, haluan auttaa Häntä Hänen pelastustyössään. Muistathan myös, että haluan kuulua perheeseen, joka on yhdessä koko iankaikkisuuden.”

Tämä viimeinen ajatus tuo mieleeni hyvin kauniin laulun, joka on kirkon ranskalaisessa laulukirjassa. Sitä ei ole kirkon laulukirjassa missään muussa maassa. Se on nimeltään ”Souviens-toi”, mikä tarkoittaa ”Muista”, ja sen sävelmä on Antonín Dvořákin sinfoniasta Uudesta maailmasta. Siinä äiti tai isä laulaa vastasyntyneelle lapselle.

Saanhan lukea teille kolmannen säkeistön:
Muista, lapseni: Aikojen alussa
olimme ystäviä ja leikimme yhdessä tuulen puhaltaessa.
Sitten eräänä päivänä päätimme iloiten
hyväksyä Herran suurenmoisen elämän suunnitelman.
Sinä iltana, lapseni, me lupasimme,
että rakkauden ja uskon avulla tapaisimme jälleen toisemme.6

”Muista, lapseni.” Yksi elämän suurista seikkailuista on sen selville saaminen, keitä me todella olemme, mistä me tulimme, ja sitten johdonmukainen eläminen sopusoinnussa oman identiteettimme ja olemassaolomme tarkoituksen kanssa.

Brigham Young on sanonut: ”Suurin asia, mitä voitte oppia, on itsenne tunteminen. – – Te olette tulleet tänne oppimaan tämän asian. – – Yksikään olento ei voi täysin tuntea itseään ymmärtämättä enemmän tai vähemmän sitä, mikä on Jumalan, eikä yksikään olento voi oppia ja ymmärtää Jumalan asioita tuntematta itseään; hänen täytyy tuntea itsensä tai hän ei voi koskaan tuntea Jumalaa.”7

Äskettäin tyttäreni osoittivat minulle, että elokuvasta Leijonakuningas löytyy erinomainen vertauskuva tästä periaatteesta. Teidän sukupolvenne varttui tämän elokuvan sävelten ja kuvien keskellä. Muistanette kohtauksen, jossa Simban luokse tuli hänen isänsä Mufasa, edesmennyt kuningas. Simba oli isänsä kuoltua paennut kauas valtakunnasta, koska hän tunsi syyllisyyttä isänsä kuolemasta. Hän halusi paeta vastuutaan valtaistuimen perijänä.

Hänen isänsä ilmestyi hänelle ja varoitti häntä: ”Sinä olet unohtanut, kuka olet, ja niin olet unohtanut minut. Katso sisimpääsi, Simba. Sinä olet enemmän kuin mitä sinusta on tullut. Sinun täytyy ottaa oma paikkasi elämän tiellä.” Sen jälkeen tämä kehotus toistetaan monta kertaa: ”Muista, kuka olet. – – Muista, kuka olet.”

Simba, jota tämä kokemus järkyttää kovasti, päättää hyväksyä kohtalonsa. Hän uskoutuu ystävälleen shamaaniapinalle: ”Näyttää siltä, että tuulet ovat muuttumassa.”

Apina vastaa: ”Muutos on hyväksi.”

Ja Simba sanoo: ”Mutta se ei ole helppoa. Tiedän, mitä minun täytyy tehdä. Mutta takaisin palaaminen tarkoittaa, että minun on kohdattava menneisyyteni. Olen paennut sitä kovin kauan.”

”Minne sinä menet?” apina kysyy häneltä.

”Menen takaisin!” Simba huudahtaa.8

Me kaikki voimme ottaa – tai ottaa takaisin – oman paikkamme elämän tiellä. Tulkaa siksi, mitä te todella olette. Teidän onnenne ja kykynne löytää tasapaino elämässänne löytyy samalla kun löydätte, tunnistatte ja hyväksytte todellisen identiteettinne taivaallisen Isämme lapsina ja elätte sitten sopusoinnussa tämän tiedon kanssa.

3. Luottakaa Jumalan lupauksiin.

Kerron teille nyt kolmannen onnen periaatteen: Luottakaa Jumalan lupauksiin.

Rakastan näitä presidentti Thomas S. Monsonin kannustavia sanoja: ”Tulevaisuus on yhtä kirkas kuin uskonne.”9 Meidän menestyksemme ja meidän onnellisuutemme elämässä riippuvat suurelta osin uskostamme ja luottamuksestamme siihen, että Herra johdattaa ja opastaa meitä toteuttamaan oman kohtalomme.

Olen huomannut, että miehillä ja naisilla, jotka saavat elämässään aikaan huomattavia saavutuksia, on suuri luottamus tulevaisuuteensa varhaisimmista nuoruusvuosistaan lähtien. Eräs esimerkki siitä on Winston Churchill, maineikas englantilainen valtiomies. Nuorena miehenä hän uskoi vankkumatta tulevaisuuteensa. Palvellessaan 23-vuotiaana ratsuväkirykmentissä Intiassa hän kirjoitti äidilleen: ”Minä luotan tähteeni, siihen, että minun tarkoitukseni on saada aikaan jotakin maailmassa.”10 Mikä profeetallinen ajatus! Itse asiassa hän kuvitteli mielessään tulevansa maansa historian merkkihenkilöksi, ja hänestä tuli mies, joka johti Ison-Britannian voittoon toisen maailmansodan aikana.

Minä uskon, että teillä jokaisella nuorella Jeesuksen Kristuksen kirkon jäsenellä on paljon enemmän kuin tähti taivaalla opastamassa teitä. Jumala huolehtii teistä ja Hän on antanut lupauksia teitä varten.

Eräs pyhien kirjoitusten kohta Malakian kirjasta on evankeliumin palautuksen ytimessä. Enkeli Moroni lainasi sitä kullakin käynnillään nuoren Joseph Smithin luona. Enkeli sanoi profeetta Eliaa lainaten: ”Ja hän istuttaa lasten sydämiin isille annetut lupaukset, ja lasten sydämet kääntyvät heidän isiensä puoleen” (JS–H 39).

Nuoret veljeni ja sisareni, palautuksen ansiosta te olette lupauksen lapsia. Te saatte perintönä isillenne annetut lupaukset. Nämä Herran antamat lupaukset tekevät teistä osan kuninkaallista sukupolvea.

Monilla teistä, joille puhun, on esivanhempienne joukossa jaloja pioneereja, suurenmoisia sieluja, jotka rohkeudellaan ja uhrauksillaan auttoivat palautetun kirkon perustamisessa. Monet sukupolvet uskollisia pyhiä ovat edeltäneet teitä. Jotkut, jotka kuuntelevat minua tänä päivänä, ovat pioneereja omassa suvussaan ja omassa maassaan. Te olette ensimmäinen linkki siinä, mistä tulee iankaikkinen ketju. Olipa tarinanne tai perintönne mikä tahansa, kirkon jäseninä kuulutte kaikki hengelliseen perheeseen. Teidän hengellinen sukupuunne tekee teistä jokaisesta isien jälkeläisiä, kuten profeetat ovat ennustaneet, ja Jumalan heille antamien lupausten perillisiä.

Lukekaa uudelleen patriarkallinen siunauksenne. Tässä siunauksessa Herra vahvistaa, että te kuulutte johonkin Israelin kahdestatoista heimosta ja tästä syystä, uskollisuutenne kautta, teistä tulee niiden suunnattomien siunausten perillisiä, jotka on luvattu Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille. Jumala lupasi Abrahamille: ”Kaikkia, jotka ottavat vastaan tämän evankeliumin, kutsutaan sinun nimesi mukaan, ja heidät luetaan sinun jälkeläisiisi, ja he nousevat ja siunaavat sinua isänänsä” (Abr. 2:10). Kiinnitä patriarkallista siunaustasi lukiessa erityistä huomiota lupauksiin, jotka Herra on antanut sinulle henkilökohtaisesti. Pohdi kutakin niistä. Mitä ne merkitsevät sinulle?

Nämä lupaukset ovat todellisia, ja jos me teemme oman osamme, Jumala tekee oman osansa. Pidän kovasti näistä sanoista, jotka Alma lausui päivänä, jolloin hän antoi pyhät aikakirjat pojalleen Helamanille:

”Muista, muista, poikani Helaman,

– – jos sinä pidät Jumalan käskyt ja teet näillä esineillä, jotka ovat pyhiä, sen mukaisesti, mitä Herra sinua käskee – –, katso, ei mikään maan tai helvetin voima voi ottaa niitä sinulta pois, sillä Jumala on voimallinen toteuttamaan kaikki sanansa.

Sillä hän täyttää kaikki lupauksensa, jotka hän sinulle antaa, sillä hän on täyttänyt lupauksensa, jotka hän on antanut meidän isillemme.” (Alma 37:13, 16–17.)

Jumalan lupausten täyttyminen on aina yhteydessä niihin kuuluvien lakien noudattamiseen. Herra on sanonut: ”Minä, Herra, olen sidottu, kun te teette, mitä minä sanon; mutta kun te ette tee, mitä minä sanon, teillä ei ole mitään lupausta” (OL 82:10).

Toisaalta nämä lupaukset eivät takaa, että kaikki, mitä elämässämme tapahtuu, olisi omien odotustemme ja toiveidemme mukaista. Pikemminkin Jumala lupaa taata, että se, mitä meille tapahtuu, on Hänen tahtonsa mukaista. Joskus ilmaantuu odottamattomia koettelemuksia, joista meidän täytyy selviytyä; joskus luvatut siunaukset tulevat vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta tulee aika, jolloin saamme tietää, että nämä koettelemukset ja nämä viivytykset tapahtuivat omaksi parhaaksemme ja iankaikkiseksi edistymiseksemme. Mitä vielä voimme pyytää?

Suurin asia, mitä voimme elämässämme toivoa, on muokata oma tahtomme Herran tahdon mukaiseksi – hyväksyä Hänen suunnitelmansa meidän elämäämme varten. Hän tietää kaiken alusta asti, hänellä on näkökulma, jota meillä ei ole, ja Hän rakastaa meitä äärettömällä rakkaudella.

Saanen valaista tätä periaatetta omakohtaisella kokemuksella. Kun olin nuori, päätin valmistautua Ranskan parhaiden kauppaoppilaitosten pääsykokeisiin. Vuoden kestänyt valmistautuminen oli hyvin haastavaa, ja sen eteen oli tehtävä työtä päivittäin. Sen vuoden alussa päätin, että olipa urakka kuinka rankka tahansa, en koskaan antaisi opiskeluni estää minua käymästä sunnuntaikokouksissa tai osallistumasta viikoittaiseen instituuttiluokkaan. Hyväksyin jopa tehtävän palvella kirjurina nuorten aikuisten seurakunnassani, mihin kului monta tuntia joka viikko. Luotin siihen, että Herra tunnustaisi uskollisuuteni ja auttaisi minua pääsemään tavoitteisiini.

Vuoden lopussa, kun pääsykokeet lähestyivät, tunsin tehneeni parhaani. Rukoilin ja paastosin entistäkin kiihkeämmin. Kun saavuin arvostetuimman oppilaitoksen pääsykokeisiin, olin täysin vakuuttunut, että Herra vastaisi toiveisiini. Valitettavasti tapahtumat etenivät aivan eri tavalla kuin olin toivonut. Suullinen koe vahvimmassa aineessani oli odottamaton katastrofi – sain arvosanan, joka esti pääsyni tähän suuresti haluttuun kouluun. Olin aivan suunniltani. Kuinka Herra saattoi hylätä minut, vaikka olin pysynyt lujana uskollisuudessani?

Kun saavuin luettelossani toisena olevan koulun suulliseen kokeeseen, olin täynnä epäilystä ja epävarmuutta. Tässä koulussa pääsykokeen suurin painoarvo oli 45 minuuttia kestävällä haastattelulla raadin edessä, jota johti koulun johtaja. Haastattelun alku sujui tavanomaisesti, kunnes minulle esitettiin vähäpätöiseltä vaikuttava kysymys: ”Me tiedämme, että opiskelit paljon valmistautuessasi tähän kokeeseen. Meitä kiinnostaisi kuitenkin tietää, mitä muuta teit opiskelusi ohella.” Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin! Vuoden ajan olin tehnyt pelkästään kahta asiaa: opiskellut ja käynyt kirkossa! Tiesin, että se oli totuuden hetki. Pelkäsin kuitenkin, että raati suhtautuisi kielteisesti jäsenyyteeni kirkossa. Mutta päätin sillä sekunnilla pysyä uskollisena periaatteilleni.

Minä sanoin: ”Olen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen.” Sitten, noin 15 minuutin ajan, kuvailin toimintaani kirkossa: sapatinpäivän kokouksia, instituuttiluokkia, tehtäviäni seurakunnan kirjurina.

Kun lopetin, koulun johtaja sanoi: ”Tiedätkö, olen iloinen, että sanoit sen. Kun olin nuori, opiskelin Yhdysvalloissa. Yksi parhaista ystävistäni oli mormoni. Hän oli merkittävä nuori mies, suurenmoinen ihminen. Pidän mormoneja oikein hyvinä ihmisinä.”

Mikä helpotus! Sain sinä päivänä yhden parhaista mahdollisista arvosanoista, minkä vuoksi pääsin tuohon kouluun kunniamaininnoin.

Kiitin Herraa Hänen hyvyydestään. En kuitenkaan vielä pystynyt hyväksymään epäonnistumistani siinä arvostetuimmassa koulussa. Vaalin kauan aikaa sisälläni epäonnistumisen ja jopa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Minulta meni monta vuotta, ennen kuin ymmärsin sen ihmeellisen siunauksen, mitä epäonnistuminen unelmieni koulun pääsykokeissa oli ollut. Toisessa koulussa tapasin avainhenkilöitä. Heidän tuntemisestaan oli ilmiselvästi hyötyä koko urani ajan, ja se on osoittautunut tärkeäksi nykyäänkin omassa elämässäni ja perheeni elämässä. Tiedän nyt, että jo ollessani nuori Herra ohjasi askeleitani tietäen ennalta sen tehtävän, jota Hän pyytäisi minua toteuttamaan myöhemmin elämässäni.

Veljeni ja sisareni, kun olette tehneet kaiken voitavanne, jos asiat eivät suju niin kuin toivoitte tai odotitte, olkaa valmiit hyväksymään taivaallisen Isänne tahto. Me tiedämme, että hän ei anna meille tapahtua mitään, mikä ei lopulta koidu meidän parhaaksemme. Kuunnelkaa sitä tyynnyttävää ääntä, joka kuiskaa korviimme: ”Kaikki liha on minun kädessäni; olkaa levollisia ja tietäkää, että minä olen Jumala” (OL 101:16).

Näin äskettäin syvästi liikuttavan elokuvan, jossa kuvattiin kertomusta Willien ja Martinin käsikärrykomppanioista. Toukokuussa 1856 Englannista lähti kaksi peräkkäistä ryhmää, joissa oli yli tuhat pyhää, siirtolaisina kohti Utahia. Kun he saapuivat hengenvaarallisen matkansa jälkeen Suolajärven laaksoon kuusi kuukautta myöhemmin, heistä puuttui yli 200. Suurin osa oli kuollut sairauteen, nälkään tai uupumukseen matkalla paikkaan, jota he kutsuivat Siioniksi.

Yksi elokuvassa näytetyistä pioneereista teki minuun suuren vaikutuksen. Hän ilahdutti kanssamatkustajia hyvällä tuulellaan ja innokkuudellaan. Hän ei kuitenkaan ollut mikään tyypillinen pioneeri. Hän oli pienikokoinen ja vaikeasti vammainen mies, joka oli ihme sinällään! Sain tietää, että tuo uskollinen pioneeri oli Robert Pierce Cheltenhamista Englannista.

Yksi hänen matkakumppaneistaan kuvaili hänen olevan ”yksi pahiten rampautuneista, mitä koskaan olin nähnyt matkalaisena. Hänen alaraajansa olivat halvautuneet, ja hänen vartalonsa oli pahasti epämuodostunut, mutta hänen uskonsa oli vahva. Hän kykeni heilauttamaan itseään eteenpäin kainalosauvojensa varassa hämmästyttävää vauhtia.”11

Eräänä päivänä Robert Pierce meni väärälle polulle ja eksyi seurueesta. Useita miehiä lähti etsimään häntä, ja he löysivät hänet lopulta varsin hankalasta tilanteesta. Lainaan heidän sanojaan:

”Näimme kauhuksemme, että erään vanhan puun ympärillä vaani kaksi suurta harmaata sutta ja puoli tusinaa kotkaa leijaili puun yllä odottaen, että hän lakkaisi huutamasta ja huitomasta kainalosauvoillaan, jotta ne voisivat käydä hänen kimppuunsa ja syödä hänet suihinsa puun juurien alta, jonne hän oli ahtautunut.

– – Saavuimme ajoissa pelastaen hänet uhkaavalta kohtalolta, saimme hänet ulos ja nostimme hänet mukana tuomiimme kärryihin ja laitoimme hänet kyytiin matkalle takaisin leiriin.”

Ja nyt paljastuu Robertin valoisa luonne: ”Kuinka miesparka kerjäsikään, että antaisimme hänen kävellä, sillä hän sanoi luvanneensa – – matkamme alussa, että hän kävelisi joka metrin matkasta Salt Lake Cityyn.”

Sitten, tämän tarinan surullinen osa: ”Pelastimme hänet kuitenkin vain muutamaa matkapäivää varten, sillä kuusi päivää kuljettuamme hänen vaivansa tässä maailmassa päättyivät ja hänet haudattiin Elkborn-joen rantatörmään.” 12

Sisar Jolene Allphin, joka laati kertomuksen Robert Piercestä, sanoi hänestä: ”On todella huomattavaa, että Robert Pierce oli jo matkannut kainalosauvoineen 600 mailia [lähes 1000 km], ennen kuin hän menehtyi matkan rasituksiin. Hänen sydämensä haluna oli kokoontua pyhien kanssa Siionissa ilman, että hän olisi taakkana kanssamatkustajilleen. – – Robert ei halunnut almuja tai erityiskohtelua.”13

Veljet ja sisaret, esitin itselleni seuraavan kysymyksen: Miksi Jumala, joka oli ihmeellisesti pelastanut tämän suurta uskoa osoittaneen miehen susilta ja kotkilta, antoi hänen kuolla tien viereen vain muutamia päiviä myöhemmin?

Hän lähtönsä oli hyvin tyyni. Elokuvassa hän sanoo vähän ennen loppua:

”Lähetyssaarnaajat sanoivat minulle, että olen tärkeä ja jonakin päivänä minusta tulee erinomainen!

– – Olen aina halunnut vahvan ruumiin. Nyt minä saan sen. Kun te pääsette Siioniin, ajatelkaa minua.”14

Mitä Robert Pierceen tulee, ajattelen sanoja Paavalin kirjeestä heprealaisille:

”Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.

– – Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. – –

He odottavat parempaa, taivaallista isänmaata.” (Hepr. 11:13–14, 16.)

Lopussa Robert Pierce ymmärsi, että hänen lopullinen päämääränsä oli taivaan valtakunta eikä Suolajärven laakso.

Samoin on meidän kaikkien kohdalla. Herran lupaukset takaavat meille lopullisen päämäärämme. Meidän jokaisen kulkureitti vaihtelee Jumalan ennaltatietämyksen mukaan. Meidän olosuhteemme voivat muuttua, odottamattomia asioita voi tapahtua, haasteita voi ilmaantua, mutta Jumalan lupaukset meille taataan oman uskollisuutemme kautta.

Sisar Anne C. Pingree kuvasi hienosti sitä, mitä uskominen Jumalan lupauksiin, tarkoittaa. Hän aloitti lainaamalla seuraavia vanhin Bruce R. McConkien sanoja:

”’Usko täydessä ja puhtaassa muodossaan edellyttää horjumatonta vakaumusta ja – – ehdotonta luottamusta siihen, että [Jumala] kuulee pyyntömme, ja suo meille sen, mitä rukoilemme’ omana aikanaan. Sen uskoen mekin voimme ’pysyä uskossa lujina’ tänään ja huomenna.”

Sitten hän jatkoi:

”Riippumatta siitä, missä asumme tai mitkä meidän kunkin olosuhteet lienevät, meidän vanhurskas elämämme voi joka päivä osoittaa sellaista uskoa Jeesukseen Kristukseen, joka näkee kuolevaisuuden syvien surujen, pettymysten ja täyttymättömien lupausten tuolle puolen. On suurenmoinen asia omistaa usko, joka tekee meille mahdolliseksi odottaa ilolla päivää, ’kun kaikk mik on luvattu täyttyypi kerran’.”15

Rakkaat veljeni ja sisareni, elämäntilanteeni tänä päivänä on selvästikin hyvin erilainen kuin olin teidän ikäisenänne suunnitellut. En kuitenkaan usko, että olen koskaan ollut näin onnellinen. Jos olisin 20-vuotiaana saanut selostuksen tulevasta elämästäni tähän päivään asti, olisin varmaankin allekirjoittanut suostumukseni epäröimättä!

Teidän tulevaisuutenne on yhtä kirkas kuin uskonne

Haluan puhua Valérien puolesta ja omasta puolestani. Mitä enemmän mietin elämämme kulkua, sitä enemmän uskon, että eniten siihen on vaikuttanut se, että nuoruudessamme meillä oli yhteinen näkemys iankaikkisesta elämästä. Me halusimme perustaa iankaikkisen perheen. Me tiesimme, miksi me olimme maan päällä ja mitkä meidän iankaikkiset tavoitteemme olivat. Me tiesimme, että Jumala rakasti meitä ja että me olimme suuriarvoisia Hänen silmissään. Me luotimme täysin siihen, että Hän vastaisi rukouksiimme omalla tavallaan ja Hänen hyväksi katsomallaan ajalla. En tiedä, olimmeko valmiita hyväksymään Hänen tahtonsa kaikissa asioissa, koska sitä meidän piti vielä oppia tekemään – ja opettelemme sitä edelleen. Mutta halusimme tehdä parhaamme seurataksemme Häntä ja pyhittääksemme itsemme Hänelle.

Todistan presidentti Monsonin tavoin, että ”tulevaisuus on yhtä kirkas kuin uskonne”. Teidän onnellisuutenne riippuu paljon enemmän periaatteista, joita te päätätte noudattaa, kuin elämänne ulkoisista olosuhteista. Olkaa uskollisia näille periaatteille. Jumala tuntee teidät ja rakastaa teitä. Jos elätte sopusoinnussa Hänen iankaikkisen suunnitelmansa kanssa ja uskotte Hänen lupauksiinsa, tulevaisuutenne tulee olemaan loistava!

Onko teillä unelmia ja tavoitteita? Se on hyvä! Tehkää työtä koko sydämestänne toteuttaaksenne ne. Antakaa sitten Herran tehdä loput. Hän johdattaa teidät sinne, minne ette voi johdattaa itseänne; Hän tekee teistä sitä, mitä ette voi itse tehdä itsestänne.

Hyväksykää Hänen tahtonsa kaikkina aikoina. Olkaa valmiita menemään, minne Hän pyytää teitä menemään, tekemään, mitä Hän pyytää teitä tekemään. Tulkaa sellaisiksi miehiksi ja naisiksi, millaisiksi Hän kasvattaa teitä.

Rukoilen, että te voitte tuntea taivaallisen Isämme rakkauden omassa elämässänne, että voitte tietää, kuinka voitte luottaa itseenne niin kuin Hän luottaa teihin. Rukoilen, että olette aina uskollisia, kaikkina aikoina ja kaikkialla. Minä rakastan teitä ja ihailen ja kunnioitan syvästi sitä esimerkkiä ja voimaa, jota te edustatte koko maailmalle.

Todistan, että tämä elämä on ihmeellinen hetki iankaikkisuudessa. Me olemme täällä loistavine päämäärinemme, että valmistautuisimme kohtaamaan Jumalan. Hänen Poikansa Jeesus Kristus elää, ja Hänen sovituksensa on ääretön rakkauden lahja, joka avaa oven iankaikkiseen onneen. Jeesuksen Kristuksen kirkko on jälleen maan päällä täydellisenä ja Jumalan profeetta johtaa sitä. On suunnaton ilo ja etuoikeus kuulua tähän kirkkoon. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

© 2012 Intellectual Reserve, Inc. Kaikki oikeudet pidätetään. Hyväksytty englanniksi: 5/12. Hyväksytty käännettäväksi: 5/12. Alkuperäisjulkaisun nimi: We Are the Architects of Our Own Happiness. Finnish. PD50039054 130

Show References

    Notes

  1.  

    1. Ks.Thomas S. Monson, ”Tervetuloa konferenssiin”, Liahona, marraskuu 2012, s. 4–5.

  2.  

    2. Dieter F. Uchtdorf, ”Katumisista ja päätöksistä”, Liahona, marraskuu 2012, s. 23.

  3.  

    3. Dieter F. Uchtdorf, ”Älä unohda minua”, Liahona, marraskuu 2011, s.122–123.

  4.  

    4. Ks. Pindaros (n. 522–443 eKr.), Pyth. 2.72.

  5.  

    5.  L’âge de raison eli Kirjeitä lapsuudestani, ohjaus Yann Samuell (Ranska, 2010), elokuva.

  6.  

    6. ”Souviens-toi”, Cantiques, 1993,  179.

  7.  

    7.  Discourses of Brigham Young, koonnut John A. Widtsoe, 1954, s. 269.

  8.  

    8.  Leijonakuningas, ohjaus Rob Minkoff ja Roger Allers (1994; Walt Disney Studios Home Entertainment, 2011), DVD.

  9.  

    9. Thomas S. Monson, ”Olkaa rohkealla mielellä”, Liahona, toukokuu 2009, s. 92.

  10.  

    10. Winston Churchill, lainattu John Charmleyn teoksessa Churchill: The End of Glory, A Political Biography, 1993, s. 20.

  11.  

    11. John William Southwell, lainattu Jolene S. Allphinin teoksessa Tell My Story, Too, 8. painos, 2012, s. 287.

  12.  

    12. Southwell, teoksessa Tell My Story, Too, s. 287.

  13.  

    13.  Tell My Story, Too,  s. 288.

  14.  

    14.  17 ihmettä, ohjaus T. C. Christensen (2011; EXCEL Entertainment ja Remember Films, 2011), DVD.

  15.  

    15. Anne C. Pingree, ”Etäältä nähdyt lupaukset”, Liahona, marraskuu 2003, s.14–15.