Älä unohda minua

Haluan sanoa teille jotakin, minkä toivon teidän ymmärtävän oikein: Jumala on täysin tietoinen siitä, että te ja minä emme ole täydellisiä.

Saanen lisätä: Jumala on myös täysin tietoinen siitä, että ihmiset, joiden te ajattelette olevan täydellisiä, eivät ole sitä.

Ja silti me käytämme niin paljon aikaa ja energiaa vertaamalla itseämme muihin – yleensä vertaamalla omia heikkouksiamme heidän vahvuuksiinsa. Se johtaa meidät luomaan itsellemme odotuksia, joita on mahdotonta täyttää. Sen seurauksena emme koskaan iloitse hyvistä saavutuksistamme, koska ne näyttävät olevan vähemmän kuin mitä joku toinen tekee.

Jokaisella on vahvuuksia ja heikkouksia.

On hienoa, että teillä on vahvuuksia.

Ja kuolevaisuuden kokemukseenne kuuluu, että teillä on myös heikkouksia.

Jumala haluaa auttaa meitä kääntämään lopulta heikkoutemme vahvuuksiksi,¹ mutta Hän tietää, että se on pitkän aikavälin tavoite. Hän haluaa, että meistä tulee täydellisiä,² ja jos me pysymme opetuslapseuden tiellä, niin jonakin päivänä meistä tulee täydellisiä. Ei haittaa, vaikka ette vielä ole aivan siellä asti. Tehkää työtä sen eteen, mutta lakatkaa rankaisemasta itseänne.

Rakkaat sisaret, monet teistä ovat loputtoman myötätuntoisia ja kärsivällisiä muiden heikkouksia kohtaan. Muistattehan olla myötätuntoisia ja kärsivällisiä myös itsenne kanssa.

Sillä välin olkaa kiitollisia kaikista pienistä onnistumisista kotonanne, perhesuhteissanne, opinnoissanne ja työssänne, toiminnassanne kirkossa ja omassa kehityksessänne. Lemmikin tavoin nämä onnistumiset voivat vaikuttaa teistä pikkuruisilta ja ne saattavat jäädä muilta huomaamatta, mutta Jumala huomaa ne, eivätkä ne ole pieniä Hänelle. Jos pidätte onnistumisena vain täydellisintä ruusua tai häikäisevintä orkideaa, teiltä saattaa jäädä väliin joitakin elämän suloisimmista kokemuksista.

Jos esimerkiksi haluatte, että teillä on täydellinen perheilta joka viikko – vaikka sen toteuttaminen tekee omanne ja jokaisen ympärillänne olevan olon surkeaksi – se ei kenties ole paras vaihtoehto. Kysykää sen sijaan itseltänne: ”Mitä sellaista voisimme perheenä tehdä, mikä olisi mukavaa ja hengellistä ja toisi meidät lähemmäs toisiamme?” Sellaisella perheillalla – vaikka se kenties on kestoltaan ja toteutukseltaan vaatimaton – voi olla paljon myönteisempiä pitkäaikaisia seurauksia.

Matkamme kohti täydellisyyttä on pitkä, mutta me voimme kokea ihmetystä ja iloa tuon matkan pienimmissäkin askelissa.

Otollinen uhri on sellainen, jossa luovumme jostakin hyvästä jonkin paljon arvokkaamman hyväksi.

Luopuminen pienestä määrästä unta, jotta voi auttaa lasta, joka näkee painajaista, on hyvä uhri. Me kaikki tiedämme sen. Se, että valvoo koko yön vaarantaen oman terveytensä valmistaakseen tyttärensä sunnuntaiasuun täydellisen koristeen, ei ehkä ole niin hyvä uhri.

Se, että omistaa osan ajastaan pyhien kirjoitusten tutkimiseen tai opetettavan oppiaiheen valmistamiseen, on hyvä uhri. Se, että viettää tuntikausia ompelemalla oppiaiheen otsikon kotitekoisiin patalappuihin jokaiselle luokkanne jäsenelle, ei kenties ole.

Jokainen ihminen ja tilanne on erilainen, ja hyvä uhri yhdessä tilanteessa saattaisi olla typerä uhri toisessa.

Kuinka voimme päätellä eron omassa tilanteessamme? Voimme kysyä itseltämme: ”Käytänkö aikaani ja energiaani asioihin, joilla on eniten merkitystä?” On niin monia hyviä asioita, joita tehdä, mutta emme voi tehdä niitä kaikkia. Taivaallinen Isämme on eniten mielissään silloin kun uhraamme jotakin hyvää jonkin iankaikkisesta näkökulmasta katsottuna paljon suuremman hyväksi. Joskus se voi tarkoittaa jopa pienten mutta kauniiden lemmikinkukkasten hoivaamista suuren eksoottisen kukkatarhan sijaan.

Rakastetussa lastentarinassa Jali ja suklaatehdas salaperäinen suklaatehtailija Villi Vonkka piilottaa suklaalevyihinsä viisi kultaista pääsylippua ja ilmoittaa, että se, joka löytää yhden pääsylipuista, saa kierroksen hänen tehtaassaan ja suklaata koko eliniäkseen.

Jokaiseen kultaiseen pääsylippuun on kirjoitettu tämä viesti: ”[Tervehdin] sinua, kultaisen pääsylipun onnellinen omistaja. Mahtavat ja ihmeelliset yllätykset odottavat! – – Valmistelen vielä ällistyttävämpiä ja jännittävämpiä yllätyksiä, jotka ihastuttavat [sinua], – – hämmästyttävät ja mykistävät – – sinut.”³

Tässä lasten tarinaklassikossa ihmiset kaikkialla maailmassa haluavat kiihkeästi löytää kultaisen pääsylipun. Muutamien mielestä heidän koko tuleva onnensa riippuu siitä, saavatko he käsiinsä kultaisen pääsylipun vai eivät. Innokkuudessaan ihmiset alkavat unohtaa sen yksinkertaisen ilon, jonka he aiemmin saivat suklaalevystä. Suklaalevy itsessään osoittautuu suureksi pettymykseksi, ellei se sisällä kultaista pääsylippua.

Hyvin monet ihmiset nykyään odottavat omaa kultaista pääsylippuaan – lippua, jonka he uskovat sisältävän avaimen onneen, josta he ovat aina haaveilleet. Muutamille kultainen pääsylippu on kenties täydellinen avioliitto, toisille sisustuslehden mallikoti tai kenties vapaus stressistä tai huolesta.

Vanhurskaissa kaipauksissa ei ole mitään väärää – me toivomme ja tavoittelemme sitä, mikä on ”hyveellistä, rakastettavaa tai hyvältä kuuluvaa tai kiitettävää”⁴. Ongelma syntyy silloin kun me syrjäytämme oman onnemme odottaessamme jonkin tulevan tapahtuman – oman kultaisen pääsylippumme – ilmaantumista.

Eräs nainen halusi enemmän kuin mitään muuta solmia vanhurskaan pappeudenhaltijan kanssa avioliiton temppelissä ja olla äiti ja vaimo. Hän oli unelmoinut siitä koko elämänsä, ja voi, miten suurenmoinen äiti ja rakastava vaimo hän olisikaan. Hänen kotinsa olisi täynnä rakastavaa hyväntahtoisuutta. Koskaan ei lausuttaisi katkeraa sanaa. Ruoka ei koskaan palaisi pohjaan. Ja hänen lapsensa – sen sijaan että viettäisivät aikaa ystäviensä kanssa – haluaisivat viettää iltansa ja viikonloppunsa äidin ja isän kanssa.

Se oli hänen kultainen pääsylippunsa. Juuri siitä asiasta hän tunsi koko olemassaolonsa olevan kiinni. Se oli se ainoa asia koko maailmassa, mitä hän kiihkeimmin kaipasi.

Mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Ja kun vuodet kuluivat, hänestä tuli yhä sulkeutuneempi, katkerampi ja jopa vihaisempi. Hän ei kyennyt ymmärtämään, miksi Jumala ei suonut hänelle tämän vanhurskaan toiveen toteutumista.

Hän toimi alakoulun opettajana, ja se, että hän oli lasten kanssa koko päivän, vain muistutti häntä siitä, ettei hänen kultaista pääsylippuaan ollut koskaan ilmaantunut. Kun vuodet kuluivat, hänestä tuli yhä pettyneempi ja sulkeutuneempi. Ihmiset eivät halunneet olla hänen lähellään vaan välttelivät häntä aina kun voivat. Hän jopa purki turhautumistaan lapsiin koulussa. Hän huomasi menettävänsä malttinsa, ja hänen tunteensa heilahtelivat vihanpuuskista epätoivoiseen yksinäisyyteen.

Tämän kertomuksen murheellisuus on siinä, että kaikessa kultaiseen pääsylippuunsa liittyvässä pettymyksessä tältä hyvältä naiselta jäivät huomaamatta ne siunaukset, joita hänellä oli. Hänellä ei ollut lapsia kotona, mutta heitä oli hänen ympärillään hänen luokkahuoneessaan. Häntä ei siunattu perheellä, mutta Herra oli antanut hänelle tilaisuuden, joka harvoilla ihmisillä on – mahdollisuuden tehdä opettajana hyvä vaikutus satojen lasten ja perheiden elämään.

Tämän kertomuksen opetus on, että jos käytämme päivämme odottamalla upeita ruusuja, meiltä voi jäädä huomaamatta kaikkialla ympärillämme olevien pikkuisten lemmikkien kauneus ja ihmeellisyys.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että meidän pitäisi hylätä toivo tai madaltaa tavoitteitamme. Älkää koskaan lakatko pyrkimästä parhaimpaan sisimmässänne. Älkää koskaan lakatko toivomasta kaikkien sydämenne vanhurskaiden toiveiden toteutumista. Mutta älkää sulkeko silmiänne ja sydäntänne niiden kunkin päivän tavallisten hetkien yksinkertaiselta ja hienolta kauneudelta, joista muodostuu rikas, hyvin eletty elämä.

Onnellisimpia tuntemiani ihmisiä eivät ole ne, jotka löytävät kultaisen pääsylippunsa, vaan ne, jotka kelvollisiin tavoitteisiin pyrkiessään huomaavat jokapäiväisten hetkien kauneuden ja suloisuuden ja pitävät niitä arvossa. He ovat niitä, jotka säie säikeeltä kutovat päivittäin kiitollisuuden ja ihmetyksen kuvakudosta koko elämänsä ajan. He ovat niitä, jotka ovat todella onnellisia.

Joskus elämämme rutiineissa meiltä jää tahtomattamme huomaamatta eräs Jeesuksen Kristuksen evankeliumin tärkeä puoli aivan kuten joltakulta saattaisi jäädä huomaamatta kaunis, herkkä lemmikki. Uutterissa pyrkimyksissämme täyttää kaikki velvollisuutemme ja sitoumuksemme, joita meillä on kirkon jäseninä, me joskus pidämme evankeliumia pitkänä luettelona tehtäviä, jotka meidän on lisättävä jo muutenkin mahdottoman pitkään luetteloomme pakollisia hoidettavia – aikalohkona, joka meidän täytyy jotenkin sovittaa kiireiseen aikatauluumme. Me keskitymme siihen, mitä Herra haluaa meidän tekevän ja kuinka voisimme sen tehdä, mutta joskus unohdamme miksi.

Rakkaat sisareni, Jeesuksen Kristuksen evankeliumi ei ole velvoite. Se on rakastavan taivaallisen Isämme merkitsemä tie, joka johtaa onneen ja rauhaan tässä elämässä sekä kirkkauteen ja sanoin kuvaamattomaan täyttymykseen tulevassa elämässä. Evankeliumi on valo, joka läpäisee kuolevaisuuden ja valaisee tien edessämme.

Vaikka onkin välttämätöntä ymmärtää, mitä evankeliumi on ja kuinka se toimii, evankeliumin iankaikkinen sytyttävyys ja majesteettisuus kumpuavat vastauksesta kysymykseen ”miksi”. Kun me ymmärrämme, miksi taivaallinen Isämme on antanut meille tämän elämisen mallin, kun me muistamme, miksi me sitouduimme tekemään siitä perusosan elämäämme, evankeliumi lakkaa olemasta taakka ja muuttuu sen sijaan ilonaiheeksi. Siitä tulee kallisarvoista ja suloista.

Älkäämme kulkeko opetuslapseuden tietä katse maassa ajatellen vain edessämme olevia tehtäviä ja velvoitteita. Kulkekaamme tietoisina meitä ympäröivien loistavien maallisten ja hengellisten maisemien kauneudesta.

Rakkaat sisareni, etsikää sitä majesteettisuutta, kauneutta ja riemastuttavaa iloa, jota Jeesuksen Kristuksen evankeliumi tuo.

Se, mitä teemme ja kuinka ollaksemme kuuliaisia, merkitsee tien ja pitää meidät oikealla polulla. Se, miksi olemme kuuliaisia, pyhittää tekomme muuttaen tavanomaisen majesteettiseksi. Se korottaa pienet kuuliaisuuden tekomme pyhittäytymisen pyhiksi teoiksi.

Kun lapsena katselin pikkuisia lemmikkejä, tunsin toisinaan itseni tuon kukkasen kaltaiseksi – pieneksi ja merkityksettömäksi. Mietin, unohtaisiko perheeni tai taivaallinen Isäni minut.

Vuosia myöhemmin voin muistella tuota nuorta poikaa hellyydellä ja myötätunnolla. Ja tiedän nyt todella – minua ei koskaan unohdettu.

Ja tiedän jotakin muutakin: Mestarimme Jeesuksen Kristuksen apostolina julistan koko sydämeni varmuudella ja vakaumuksella, ettei myöskään teitä!

Teitä ei ole unohdettu.

Sisaret, olettepa missä tahansa, ovatpa olosuhteenne mitkä tahansa, teitä ei ole unohdettu. Vaikka päivänne tuntuisivat kuinka synkiltä, vaikka tuntisitte itsenne kuinka merkityksettömäksi, vaikka ajattelisitte jääneenne kuinka syrjään, taivaallinen Isänne ei ole unohtanut teitä. Itse asiassa Hän rakastaa teitä äärettömällä rakkaudella.

Ajatelkaa sitä: teidät tuntee ja muistaa majesteettisin, voimallisin ja loistavin Olento maailmankaikkeudessa! Teitä rakastaa äärettömyyden ja ikuisuuden Kuningas!

Hän, joka loi ja tuntee tähdet, tuntee teidät ja nimenne – te olette tyttäriä Hänen valtakunnassaan. Psalmeista luemme:

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen

– mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat – –.

Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.”⁵

Jumala rakastaa teitä, koska te olette Hänen lapsiaan. Hän rakastaa teitä, vaikka saatattekin toisinaan tuntea itsenne yksinäisiksi tai tehdä virheitä.

Jumalan rakkaus ja palautetun evankeliumin voima ovat lunastavia ja vapahtavia. Jos vain päästätte Hänen jumalallisen rakkautensa elämäänne, se voi hoitaa jokaisen haavan, parantaa jokaisen kivun ja lievittää jokaisen murheen.

Rakkaat Apuyhdistyksen sisareni, te olette lähempänä taivasta kuin luulette. Teidät on tarkoitettu suurempaan kuin voitte edes kuvitella. Kasvakaa edelleen uskossa ja henkilökohtaisessa vanhurskaudessa. Hyväksykää Jeesuksen Kristuksen palautettu evankeliumi elämäntavaksenne. Pitäkää arvossa aktiivisuuden lahjaa tässä suurenmoisessa tosi kirkossa. Vaalikaa aarteenanne palvelemisen lahjaa Apuyhdistyksen siunatussa järjestössä. Vahvistakaa edelleen koteja ja perheitä. Etsikää edelleen niitä, jotka tarvitsevat teidän ja Herran apua, ja auttakaa heitä.

Sisaret, pienessä lemmikissä on jotakin innoittavaa ja ylevää. Toivon, että se on vertauskuva pienistä asioista, jotka tekevät elämästänne ilontäyteistä ja suloista. Ettehän koskaan unohda, että teidän pitää olla kärsivällisiä ja myötätuntoisia itseänne kohtaan, että jotkin uhrit ovat parempia kuin toiset, ettei teidän tarvitse odottaa kultaista pääsylippua ollaksenne onnellisia. Ettehän koskaan unohda, että Jeesuksen Kristuksen evankeliumin tarkoitus innoittaa ja kohottaa teitä. Älkääkä koskaan unohtako, että taivaallinen Isänne tuntee teidät, rakastaa teitä ja pitää teidät mielessään.

Kiitos siitä, keitä olette. Kiitos lukuisista rakkauden ja palvelemisen teoista, joita teette niin monille. Kiitos kaikesta, mitä tulette vielä tekemään tuodaksenne Jeesuksen Kristuksen evankeliumin iloa perheille, kirkolle, asuinyhteisöillenne ja maailman kansoille.

Sisaret, me rakastamme teitä. Rukoukseni ja siunaukseni on, ettette koskaan unohda, että olette todella kallisarvoisia tyttäriä Jumalan valtakunnassa. Rakkaan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.