Parannuksen jumalallinen lahja

Mormonin kirjassa on kertomus miehestä nimeltä Nehor. On helppoa ymmärtää, miksi Mormon lyhentäessään nefiläisiä aikakirjoja tuhannen vuoden ajalta piti tärkeänä ottaa mukaan jotakin tästä miehestä ja hänen oppinsa pysyvästä vaikutuksesta. Mormon pyrki varoittamaan meitä tietäen, että tämä ajattelutapa nousisi jälleen pintaan meidän aikanamme.

Nehor astui näyttämölle noin 90 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Hän opetti, ”että koko ihmissuku pelastuu viimeisenä päivänä – –, sillä Herra oli luonut kaikki ihmiset ja oli myös lunastanut kaikki ihmiset; ja lopulta kaikilla ihmisillä on iankaikkinen elämä” (Alma 1:4).

Noin 15 vuotta myöhemmin nefiläisten keskuuteen tuli Korihor saarnaten ja levittäen Nehorin oppia. Mormonin kirja kertoo, että ”hän oli antikristus, sillä hän alkoi saarnata kansalle – – [Kristuksen tulemista koskevia] profetioita vastaan” (Alma 30:6). Korihor saarnasi ajatusta, ”ettei ihmisten syntejä voinut sovittaa, vaan jokaisen ihmisen kävi tässä elämässä sen mukaisesti, kuinka kukin luotu menetteli – sen tähden jokainen menestyi kykyjensä mukaisesti – ja että jokainen voitti voimiensa mukaisesti eikä mikään, mitä ihminen teki, ollut rikos” (Alma 30:17). Nämä väärät profeetat ja heidän seuraajansa ”[eivät] uskoneet parannuksen tekoon synneistään” (Alma 15:15).

Aivan kuten Nehor ja Korihor aikoinaan, mekin elämme vähän ennen Jeesuksen Kristuksen tulemista – meidän tapauksessamme Hänen toiseen tulemiseensa valmistautumisen aikaa. Eikä nytkään parannuksen sanoma ole useinkaan tervetullut. Jotkut väittävät, että jos Jumala on olemassa, Hän ei aseta meille mitään todellisia vaatimuksia (ks. Alma 18:5). Toiset väittävät, että rakastava Jumala antaa anteeksi kaikki synnit pelkästään tunnustamisen ehdolla, tai jos synnistä on todella olemassa jokin rangaistus, ”Jumala antaa meille muutaman raipaniskun, ja lopulta meidät pelastetaan Jumalan valtakuntaan” (2. Nefi 28:8). Toiset kieltävät Korihorin lailla Kristuksen ja kaiken sellaisen kuin synnin olemassaolon. Heidän oppinsa on, että arvot, normit ja jopa totuus ovat kaikki suhteellisia. Niinpä sitä, mitä ihminen sitten pitääkin oikeana itselleen, eivät muut voi tuomita vääräksi tai synnilliseksi.

Pintapuolisesti katsottuna sellaiset ajatustavat vaikuttavat houkuttelevilta, koska ne antavat meille luvan antaa periksi mille tahansa himolle tai mielihalulle seurauksista välittämättä. Käyttämällä Nehorin ja Korihorin opetuksia voimme perustella ja oikeuttaa mitä tahansa. Kun profeetat tulevat huutamaan parannusta, se on kuin saisi juhliessa kylmää vettä niskaansa. Mutta todellisuudessa profeetallinen kutsu tulisi ottaa vastaan iloiten. Ilman parannusta ei elämässä tapahdu todellista edistymistä tai kohenemista. Uskotteleminen, ettei syntiä ole, ei vähennä sen taakkaa tai tuskaa. Synnin aiheuttama kärsimys ei itsessään muuta mitään paremmaksi. Vain parannus johtaa paremman elämän aurinkoisille ylängöille. Ja tietenkin vain parannuksen tekemällä me voimme saada osaksemme Jeesuksen Kristuksen sovittavan armon ja pelastuksen. Parannus on jumalallinen lahja, ja meidän pitäisi puhua siitä hymyillen. Se vie meitä kohti vapautta, luottamusta ja rauhaa. Sen sijaan että parannuksen lahja keskeyttäisi juhlimisen, se on aihe todelliseen juhlaan.

Parannus on mahdollinen vaihtoehto vain Jeesuksen Kristuksen sovituksen ansiosta. Juuri Hänen ääretön uhrinsa ”saa aikaan keinon, jolla ihmiset voivat saada parannukseen johtavan uskon” (Alma 34:15). Parannus on välttämätön ehto, ja Kristuksen armo on voima, jolla ”armo voi tyydyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset” (Alma 34:16). Todistamme näin:

”Me tiedämme, että syyttömäksi julistaminen [eli syntien anteeksisaaminen] meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armosta on oikein ja totta;

ja me tiedämme myös, että on oikein ja totta, että kaikki ne, jotka rakastavat ja palvelevat Jumalaa koko väkevyydestään, mielestään ja voimastaan, pyhitetään [eli puhdistetaan synnin vaikutuksista] meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armosta” (OL 20:30–31).

Parannus on laaja aihe, mutta tänään haluaisin mainita tästä evankeliumin perusperiaatteesta vain viisi näkökulmaa, joista toivon olevan apua.

Ensiksi, kutsu parannukseen on rakkauden osoitus. Kun Vapahtaja alkoi saarnata ja sanoa: ”Kääntykää [eli tehkää parannus], sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” (Matt. 4:17), se oli rakkauden sanoma, joka kutsui kaikkia kelvollisia tulemaan Hänen kanssaan nauttimaan ”iankaikkisen elämän sanoista tässä maailmassa ja [itse] iankaikkisesta elämästä tulevassa maailmassa” (Moos. 6:59). Ellemme kutsu muita muuttumaan tai ellemme vaadi parannusta itseltämme, emme täytä yhtä perusvelvollisuutta, joka meillä on toisiamme ja itseämme kohtaan. Salliva äiti ja isä, suopea ystävä ja pelokas kirkon johtohenkilö ovat todellisuudessa enemmän huolissaan itsestään kuin niiden hyvinvoinnista ja onnesta, joita he voisivat auttaa. Niin, kutsua parannukseen pidetään toisinaan suvaitsemattomana tai hyökkäävänä ja se voidaan jopa torjua, mutta Hengen opastuksella esitettynä se on todellisuudessa teko, joka osoittaa aitoa välittämistä (ks. OL 121:43–44).

Toiseksi, parannus tarkoittaa sitä, että pyrkii muuttumaan. Me pilkkaisimme Vapahtajan kärsimystä meidän puolestamme Getsemanen puutarhassa ja ristillä, jos odottaisimme, että Hänen pitäisi muuttaa meidät enkelimäisiksi olennoiksi ilman meidän omaa todellista ponnisteluamme. Sen sijaan me tavoittelemme Hänen armoaan täydentämään ja palkitsemaan uutterimmat pyrkimyksemme (ks. 2. Nefi 25:23). Ehkäpä armon rukoilemisen ohella meidän tulee yhtä paljon rukoilla aikaa ja tilaisuutta tehdä työtä ja ponnistella ja voittaa heikkoutemme. Herra osoittaa varmasti mielisuosiotaan sille, joka haluaa tulla tuomiolle kelvollisesti, joka tekee päättäväisesti työtä päivästä toiseen korvatakseen heikkouden voimalla. Todellinen parannus, todellinen muutos voi edellyttää toistuvia yrityksiä, mutta sellaisessa ponnistelussa on jotakin jalostavaa ja pyhää. Sellainen sielu kokee melko luontevasti saavansa jumalallista anteeksiantoa ja parantumista, sillä todellakin ”hyve rakastaa hyvettä; valo liittyy valoon; [ja] armolla on sääliä armolle, ja se vaatii itselleen samaa” (OL 88:40).

Parannusta tekemällä me voimme vakaasti kohentaa kykyämme elää selestisen lain mukaan, sillä me ymmärrämme, että ”se, joka ei voi pysyä selestisen valtakunnan laissa, ei voi kestää selestistä kirkkautta” (OL 88:22).

Kolmanneksi, parannus tarkoittaa paitsi synnin hylkäämistä myös sitoutumista kuuliaisuuteen. [Englanninkielisen] Raamatun sanasto sanoo: ”Parannus tarkoittaa sitä, että kääntää sydämensä ja tahtonsa Jumalaan [sekä] hylkää synnin, johon olemme luonnostaan taipuvaisia.”¹ Yksi monista esimerkeistä, joissa tätä opetetaan Mormonin kirjassa, on Alman sanoissa yhdelle pojistaan:

”Sen tähden minä käsken sinua, poikani, Jumalan pelossa, lopettamaan pahat tekosi;

kääntymään Herran puoleen kaikesta mielestäsi, väkevyydestäsi ja voimastasi” (Alma 39:12–13; ks. myös Moosia 7:33; 3. Nefi 20:26; Morm. 9:6).

Jotta kääntymisemme Herran puoleen olisi täydellinen, siihen ei saa sisältyä mitään vähempää kuin liitto olla kuuliainen Hänelle. Puhumme usein tästä liitosta kasteenliittona, koska sen todisteena on vesikaste (ks. Moosia 18:10). Vapahtajan oma kaste, joka oli esimerkki, vahvisti Hänen liittonsa olla kuuliainen Isälle. ”Mutta huolimatta siitä, että hän oli pyhä, hän osoittaa ihmislapsille, että hän nöyrtyy Isän edessä lihan mukaisesti ja todistaa Isälle, että hän on kuuliainen hänelle pitämällä hänen käskynsä” (2. Nefi 31:7). Ilman tätä liittoa parannus jää epätäydelliseksi eikä syntejä saada anteeksi.² Professori Noel Reynolds ilmaisi sen unohtumattomasti: ”Päätös tehdä parannus on päätös polttaa sillat joka suuntaan [sen jälkeen kun on päättänyt] seurata ikuisesti vain yhtä tietä, yhtä polkua, joka johtaa iankaikkiseen elämään.”³

Neljänneksi, parannus edellyttää, että on siinä tosissaan ja on halukas kestämään sen vuoksi jopa tuskaa. Yritykset laatia luettelo parannuksen eri vaiheista voivat olla hyödyksi joillekuille, mutta se voi myös johtaa mekaaniseen rasti ruutuun -menettelytapaan, johon ei liity todellista halua tai muutosta. Todellinen parannus ei ole pinnallista. Herra esittää kaksi kaikkia koskevaa vaatimusta: ”Tästä te voitte tietää, tekeekö ihminen parannuksen synneistänsä – katso, hän tunnustaa ne ja hylkää ne” (OL 58:43).

Tunnustaminen ja hylkääminen ovat voimallisia käsitteitä. Ne ovat paljon enemmän kuin huoleton ”Minä myönnän sen. Olen pahoillani.” Tunnustaminen on syvää, joskus tuskallista erheen ja rikkomuksen myöntämistä Jumalalle ja ihmiselle. Tunnustamiseen liittyy usein murhetta ja katumusta sekä katkeria kyyneliä etenkin silloin kun ihmisen teot ovat aiheuttaneet tuskaa jollekulle muulle, tai mikä pahempaa, ovat johtaneet jonkun toisen tekemään syntiä. Tämä syvä ahdistus, tämä asioiden näkeminen sellaisina kuin ne todella ovat, johtaa ihmisen, kuten Alman, huudahtamaan: ”Oi Jeesus, sinä Jumalan Poika, armahda minua, joka olen katkeruuden sapessa ja kuoleman ikuisten kahleiden kietomana” (Alma 36:18).

Uskon avulla armolliseen Lunastajaan ja Hänen voimaansa mahdollinen epätoivo muuttuu toivoksi. Ihminen kokee todellisen sydämenmuutoksen ja halujen muutoksen, ja kerran houkuttelevalta tuntuneesta synnistä tulee yhä kammottavampi. Tuossa uudessa sydämessä syntyy nyt päätös luopua synnistä ja hylätä se sekä korjata niin täysin kuin mahdollista vahinko, jonka on saanut aikaan. Tämä päätös kypsyy pian liitoksi olla kuuliainen Jumalalle. Kun tuo liitto on solmittu, Pyhä Henki, jumalallisen armon airut, tuo huojennusta ja anteeksiantoa. Silloin tuntee innoitusta julistaa jälleen Alman kanssa: ”Ja oi, mikä ilo, ja minkä ihmeellisen valon minä [näenkään]; niin, minun sieluni [täyttyy] yhtä suuresta ilosta kuin tuskani oli!” (Alma 36:20.)

Kaikki parannuksenteon tuoma tuska on aina paljon vähäisempää kuin kärsimys, jota selvittämättömän rikkomuksen vaatima oikeudenmukaisuus edellyttää. Vapahtaja puhui tuskin lainkaan siitä, mitä Hän kesti tyydyttääkseen oikeudenmukaisuuden vaatimukset ja sovittaakseen syntimme, mutta Hän esitti kyllä tämän paljastavan toteamuksen:

”Sillä katso, minä, Jumala, olen kärsinyt tämän kaikkien puolesta, jottei heidän tarvitse kärsiä, jos he tekevät parannuksen;

mutta elleivät he tee parannusta, heidän täytyy kärsiä samoin kuin minä,

mikä kärsimys sai minut, tosiaankin Jumalan, suurimman kaikista, vapisemaan tuskasta ja vuotamaan verta joka huokosesta ja kärsimään sekä ruumiissa että hengessä – ja minä toivoin, ettei minun tarvitsisi juoda katkeraa maljaa” (OL 19:16–18).

Viidenneksi, olipa parannuksenteko kuinka tuskallista tahansa, tuska hukkuu anteeksisaamisen iloon. Eräässä yleiskonferenssipuheessa nimeltä ”Anteeksiantamuksen kirkas aamu” presidentti Boyd K. Packer esitti tämän vertauksen:

”Huhtikuussa vuonna 1847 ensimmäinen pioneerikomppania lähti Winter Quartersista Brigham Youngin johdolla. Samaan aikaan 1 600 mailia [n. 2 600 kilometriä] länteen Donnerin ryhmän säälittävät henkiin jääneet vaelsivat Sierra Nevada -vuoriston rinteitä pitkin alas Sacramenton laaksoon.

He olivat viettäneet ankaran talven lumikinosten saartamina huipun alapuolella. On lähes uskomatonta, että kukaan selviytyi hengissä päivien, viikkojen ja kuukausien nälkiintymisestä ja sanoin kuvaamattomista kärsimyksistä.

Heidän joukossaan oli 15-vuotias John Breen. Huhtikuun 24. päivän iltana hän käveli Johnsonin karjatilalle. Vuosia myöhemmin John kirjoitti:

’Tulimme Johnsonin tilalle vasta kauan pimeäntulon jälkeen, joten näin sen ensimmäisen kerran aikaisin aamulla. Sää oli hieno, vihreä ruoho peitti maan, linnut lauloivat puiden latvoissa, ja matka oli saatu päätökseen. Saatoin tuskin uskoa, että olin elossa.

Tuon aamun näkymä on jäänyt mieleeni valokuvan lailla. Suurimman osan tapahtumista olen unohtanut, mutta muistan aina leirimme Johnsonin karjatilan lähellä.’”

Presidentti Packer sanoi: ”Aluksi minua hämmensi kovin hänen toteamuksensa, että suurin osa tapahtumista oli unohtunut. Kuinka hän saattoi milloinkaan unohtaa monen kuukauden uskomattoman kärsimyksen ja murheen? Kuinka yksi kirkas aamu voi korvata tuon julman, synkän talven?

Ajateltuani asiaa enemmän tulin siihen tulokseen, ettei se ollutkaan lainkaan hämmästyttävää. Olen nähnyt jotain samanlaista tapahtuvan tuntemilleni ihmisille. Olen nähnyt muutamien, jotka ovat viettäneet pitkän syyllisyyden ja hengellisen nälkiintymisen talven, heräävän anteeksiantamuksen aamuun. Aamun tultua he saivat tietää tämän:

’Katso, se, joka on tehnyt parannuksen synneistään, se saa anteeksi, enkä minä, Herra, muista niitä enää’ [OL 58:42].”⁴

Tunnustan kiitollisena ja todistan, että Herramme käsittämätön kärsimys, kuolema ja ylösnousemus ”[toteuttavat] parannuksen ehdon” (Hel. 14:18). Parannuksen jumalallinen lahja on avain onneen täällä ja tämän jälkeen. Vapahtajan sanoin ja syvässä nöyryydessä ja rakkaudessa kutsun kaikkia tekemään parannuksen, ”sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle” (Matt. 4:17). Tiedän, että ottamalla vastaan tämän kutsun koette iloa sekä nyt että aina. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.