Ja pieni poikanen niitä paimentaa

Vuosia sitten eräänä kylmänä yönä rautatieasemalla Japanissa kuulin jonkun koputtavan makuuvaununi ikkunaan. Ulkona seisoi paleleva poika, jolla oli resuinen paita yllään ja likainen riepu käärittynä turvonneen leuan ympärille. Hänen päänsä oli syyhyn peitossa. Hän piteli ruosteista säilykepurkkia ja lusikkaa, orvon kerjäläisen tunnusmerkkiä. Kun yritin saada ovea auki antaakseni hänelle rahaa, juna lähti liikkeelle.

En milloinkaan unohda tuota nälkäistä pientä poikaa, joka jäi seisomaan kylmyyteen ojentaen tyhjää säilykepurkkia. En voi myöskään unohtaa, kuinka avuttomaksi tunsin itseni, kun juna lähti hitaasti liikkeelle ja jätti hänet seisomaan asemalaiturille.

Joitakin vuosia myöhemmin korkealla Perun Andeilla sijaitsevassa Cuzcon kaupungissa vanhin A. Theodore Tuttle ja minä pidimme sakramenttikokousta pitkässä, kapeassa huoneessa, joka avautui kadulle. Oli ilta, ja vanhin Tuttlen puhuessa ovelle ilmestyi pieni poika, kenties kuusivuotias. Hänellä oli yllään vain resuinen paita, joka ulottui suunnilleen hänen polviinsa.

Vasemmalla puolellamme oli pieni pöytä, jolla oli lautasella leipää sakramenttia varten. Tämä nälkäinen katulapsi näki leivän ja hivuttautui hitaasti seinänviertä sitä kohti. Hän oli jo miltei pöydän luona, kun käytävän vieressä istuva nainen näki hänet. Ankaralla päänliikkeellä nainen karkotti pojan ulos pimeään. Minä voihkaisin mielessäni.

Myöhemmin tuo pieni poika palasi. Hän hiipi seinänviertä pitkin vilkuillen välillä leipää, välillä minua. Kun hän oli melkein siinä kohtaa, josta nainen näkisi hänet taas, levitin käteni ja hän tuli juosten luokseni. Pidin häntä sylissäni.

Sitten, tavallaan symbolisena eleenä, nostin hänet istumaan vanhin Tuttlen tuolille. Loppurukouksen jälkeen tuo nälkäinen pieni poika ryntäsi ulos iltaan.

Kun palasin kotiin, kerroin kokemuksestani presidentti Spencer W. Kimballille. Hän liikuttui syvästi ja sanoi minulle: ”Sinä pidit sylissäsi kansakuntaa.” Hän sanoi minulle useampaan kertaan: ”Tuolla kokemuksella on paljon suurempi merkitys kuin olet vielä käsittänytkään.”

Kun olen vieraillut Latinalaisen Amerikan maissa lähes sata kertaa, olen etsinyt tuota pientä poikaa ihmisten kasvoilta. Nyt minä tiedän, mitä presidentti Kimball tarkoitti.

Kohtasin vielä erään hytisevän pojan Salt Lake Cityn kaduilla. Oli jälleen myöhäinen ja kylmä talvi-ilta. Olimme lähdössä jouluillalliselta eräästä hotellista. Katua pitkin kulki kuusi tai kahdeksan äänekästä poikaa. Heidän kaikkien olisi pitänyt olla kotona lämpimässä.

Yhdellä pojista ei ollut lainkaan takkia. Hän hypähteli kiivaasti ympäriinsä pitääkseen kylmyyden loitolla. Hän hävisi näkyvistä sivukatua pitkin, epäilemättä pieneen, nuhjuiseen asuntoon ja sänkyyn, jossa ei ollut tarpeeksi peitteitä, jotka pitäisivät hänet lämpimänä.

Illalla, kun vedän peiton päälleni, pidän rukouksen niiden puolesta, joilla ei ole lämmintä vuodetta, johon kiivetä.

Kun toinen maailmansota päättyi, asemapaikkanani Japanissa oli Osaka. Kaupunki oli raunioina, ja kadut olivat täynnä lohkareita, pirstaleita ja pommien aiheuttamia kuoppia. Vaikka suurin osa puista oli räjäytetty pois, jokunen harva niistä seisoi edelleen pystyssä ruhjoutuneine oksineen ja runkoineen, ja niillä oli rohkeutta kasvattaa esiin muutamia hentoja versoja, joissa oli lehtiä.

Pikkuinen tyttö pukeutuneena resuiseen, värikkääseen kimonoon oli keräämässä keltaisia vuorivaahteran lehtiä kimpuksi. Tuo pieni lapsi ei tuntunut huomaavan ympärillään vallitsevaa tuhoa, kun hän kapusi raunioiden yli lisätäkseen uusia lehtiä kokoelmaansa. Hän oli löytänyt sen ainoan kauneuden, joka oli jäljellä hänen maailmassaan. Ehkä minun pitäisi sanoa, että hän oli maailmassaan se kaunis osa. Jollakin tavalla hänen ajattelemisensa kasvattaa uskoani. Tuossa lapsessa ruumiillistui toivo.

Mormon on opettanut, että ”pienet lapset ovat eläviä Kristuksessa”¹ eikä heidän tarvitse tehdä parannusta.

1900-luvun alussa kaksi lähetyssaarnaajaa ahersi vuorilla Yhdysvaltojen eteläosissa. Yhtenä päivänä he näkivät kukkulan huipulta kaukana alapuolellaan ihmisiä kokoontumassa aukiolle. Noilla lähetyssaarnaajilla ei usein ollut montakaan ihmistä, joille he olisivat voineet saarnata, joten he lähtivät kulkemaan alaspäin kohti aukiota.

Pieni poika oli hukkunut, ja paikalla oli tarkoitus pitää hautajaiset. Pojan vanhemmat olivat kutsuneet pastorin ”lausumaan muutamia sanoja” poikansa hyväksi. Lähetyssaarnaajat pysyttelivät taka-alalla, kun kiertävä pastori kohtasi surevan isän ja äidin ja aloitti saarnansa. Jos vanhemmat olivat odottaneet saavansa lohtua tältä pappismieheltä, he joutuivat pettymään.

Pastori torui vanhempia ankarasti sen vuoksi, etteivät nämä olleet tuoneet pientä poikaa kastettavaksi. He olivat lykänneet asiaa milloin mistäkin syystä, ja nyt oli liian myöhäistä. Hän ilmoitti heille hyvin suorasukaisesti, että heidän pieni poikansa oli joutunut helvettiin. Se oli heidän syytään. Pojan ikuinen piina oli heidän vikansa.

Kun saarna oli päättynyt ja hauta peitetty, lähetyssaarnaajavanhimmat lähestyivät surevia vanhempia. ”Me olemme Herran palvelijoita”, he kertoivat äidille, ”ja olemme tulleet tuomaan teille sanoman.” Nyyhkyttävien vanhempien kuunnellessa nuo kaksi vanhinta lukivat otteita ilmoituksista ja lausuivat todistuksensa sekä elävien että kuolleiden puolesta tehdyn lunastustyön avaimien palauttamisesta.

Minä tunnen jonkin verran myötätuntoa tuota pastoria kohtaan. Hän teki parhaansa sen valon ja tiedon pohjalta, joka hänellä oli. Mutta hänellä olisi pitänyt olla muutakin tarjottavaa. On olemassa evankeliumin täyteys.

Nuo vanhimmat tulivat lohduttajina, opettajina, Herran palvelijoina, Jeesuksen Kristuksen evankeliumin valtuutettuina lähettiläinä.

Nämä lapset, joista puhuin, edustavat kaikkia taivaallisen Isämme lapsia. ”Lapset ovat Herran lahja – –. Onnellinen se mies, jonka viini on [heitä] täynnä!”²

Elämän luominen on suuri vastuu avioparille. Kuolevaisuuden suurimpia haasteita on olla kelvollinen ja vastuuntuntoinen vanhempi. Ei mies eikä nainen pysty saamaan lapsia yksin. On tarkoitettu, että lapsilla on kaksi vanhempaa – sekä isä että äiti. Mikään muu tapa tai prosessi ei voi korvata sitä.

Kauan sitten eräs nainen kertoi minulle kyynelsilmin, että hän oli opiskeluaikanaan tehnyt vakavan virheen poikaystävänsä kanssa. Poikaystävä oli huolehtinut abortin järjestämisestä. Aikanaan he valmistuivat korkeakoulusta ja menivät naimisiin ja saivat monta lasta lisää. Nainen kertoi minulle, kuinka häntä nyt piinasi katsoa perhettään, kauniita lapsiaan, ja nähdä mielessään se paikka, nykyään tyhjillään, josta tuo yksi lapsi puuttui.

Jos tämä aviopari ymmärtää sovituksen ja ottaa sen vastaan, he tietävät, että nuo kokemukset ja niihin liittyvä tuska voidaan pyyhkiä pois. Mikään tuska ei kestä ikuisesti. Se ei ole helppoa, mutta ei elämän ole tarkoitus ollakaan helppoa tai reilua. Parannus ja anteeksiantamuksen tuoma kestävä toivo ovat aina vaivan arvoisia.

Toinen nuori aviopari kertoi minulle murheellisena tulleensa juuri lääkärin luota, joka oli sanonut heille, etteivät he voisi saada omia lapsia. He olivat murtuneita kuultuaan nuo uutiset. He yllättyivät, kun sanoin heille, että he olivat itse asiassa aika onnekkaita. He ihmettelivät, miten saatoin sanoa niin. Sanoin heille, että heidän asemansa oli äärettömän paljon parempi kuin niiden avioparien, jotka pystyisivät tulemaan vanhemmiksi mutta jotka torjuivat ja itsekkäästi välttivät tuon vastuun.

Sanoin heille: ”Ainakin te haluatte lapsia, ja se halu vaikuttaa voimallisesti teidän hyväksenne maallisen elämänne aikana ja sen jälkeen, koska se tarjoaa hengellistä ja emotionaalista vakautta. Lopulta teidän tilanteenne on oleva paljon parempi, koska halusitte lapsia ettekä voineet saada niitä, verrattuna niihin, jotka olisivat voineet saada lapsia mutta eivät halunneet.”

Vielä on muitakin, jotka pysyttelevät naimattomina ja siitä syystä lapsettomina. Jotkut kasvattavat lapsia heistä riippumattomien olosuhteiden vuoksi yksinhuoltajaäiteinä tai yksinhuoltajaisinä. Nämä ovat tilapäisiä asiaintiloja. Iankaikkisuuden suunnitelmassa – ei aina kuolevaisuudessa – vanhurskaat toiveet ja halut täytetään.

”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.”³

Kaiken kirkon toiminnan tärkein päämäärä on, että aviomies ja hänen vaimonsa ja heidän lapsensa ovat kotona onnellisia, evankeliumin periaatteiden ja lakien suojaamia ja ikuisen pappeuden liittoihin turvallisesti sinetöimiä. Aviomiehen ja vaimon tulisi ymmärtää, että heidän tärkein kutsumuksensa, mistä heitä ei koskaan vapauteta, on kutsumus toinen toistaan kohtaan ja sitten lapsiaan kohtaan.

Yksi vanhemmuuden suurista havainnoista on, että me opimme lapsiltamme paljon enemmän kaikesta siitä, millä on todella merkitystä, kuin koskaan opimme vanhemmiltamme. Me opimme tunnistamaan Jesajan profetiassa olevan totuuden, että ”pieni poikanen niitä paimentaa”⁴.

Jerusalemissa ”Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen

ja sanoi: ’Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.

Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.’”⁵

”Jeesus sanoi: ’Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.’

Hän pani kätensä heidän päälleen. Sitten hän lähti sieltä.”⁶

Mormonin kirjassa meille kerrotaan Jeesuksen Kristuksen käynnistä Uudessa maailmassa. Hän paransi ja siunasi kansaa ja käski ihmisten tuoda pienet lapset Hänen luokseen.

Mormon kirjoittaa: ”He toivat pienet lapsensa ja panivat heidät maahan hänen ympärilleen, ja Jeesus seisoi keskellä; ja väkijoukko antoi tietä, kunnes heidät kaikki oli tuotu hänen luoksensa.”⁷

Sitten Hän käski ihmisten polvistua. Lapset ympärillään Vapahtaja polvistui ja lausui rukouksen taivaalliselle Isällemme. Rukouksen jälkeen Vapahtaja itki, ”ja hän otti heidän pienet lapsensa yksitellen ja siunasi heidät ja rukoili Isää heidän puolestaan.

Ja kun hän oli tehnyt tämän, hän itki jälleen.”⁸

Minä ymmärrän noita Vapahtajan lapsia kohtaan ilmaisemia tunteita. Voimme oppia paljon seuraamalla Hänen esimerkkiään, kun pyrimme siunaamaan ja opettamaan noita pienokaisia⁹ ja rukoilemaan heidän puolestaan.

Minä olin kymmenes lapsi perheessä, jossa oli 11 lasta. Tietääkseni isäni ja äitini eivät kumpikaan palvelleet huomattavissa tehtävissä kirkossa.

Vanhempamme palvelivat uskollisesti tärkeimmässä tehtävässään – vanhempina. Isämme johti kotiamme vanhurskaudessa, ei koskaan vihalla tai pelolla. Ja isämme voimallinen esimerkki korostui äitimme lempeiden neuvojen myötä. Evankeliumilla on voimallinen vaikutus meidän jokaisen Packerin perheen jäsenen elämässä, kuten myös seuraavan sukupolven ja sitä seuraavan sukupolven ja sitä seuraavan, niin pitkälle kuin olemme nähneet.

Toivon, että minun todetaan olleen yhtä hyvä mies kuin isäni. Ennen kuin kuulen nuo sanat ”hyvin tehty” taivaalliselta Isältäni, toivon kuulevani ne ensin kuolevaiselta isältäni.

Olen usein pohtinut, mistä syystä minut kutsuttiin apostoliksi ja sitten kahdentoista apostolin koorumin presidentiksi siitä huolimatta, että tulen kodista, jonka isää voisi kutsua vähemmän aktiiviseksi. Minä en ole ainoa kahdestatoista, johon tuo kuvaus sopii.

Lopulta olen nähnyt ja ymmärtänyt, että minut kutsuttiin kenties juuri tuon seikan takia. Ja ymmärrän, miksi kaikessa siinä, mitä teemme kirkossa, meidän johtajien täytyy tarjota vanhemmille ja lapsille keino viettää aikaa yhdessä perheenä. Pappeusjohtajien täytyy huolehtia siitä, että kirkko on perheystävällinen.

Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaisessa elämässä on monia asioita, joita ei voida mitata sillä, mitä lasketaan tai kartoitetaan läsnäololuetteloissa. Me ahkeroimme rakennusten, budjettien, ohjelmien ja menettelytapojen parissa. Niin tehtäessä on mahdollista jättää vaille huomiota Jeesuksen Kristuksen evankeliumin henki.

Liian usein joku tulee luokseni ja sanoo: ”Presidentti Packer, eikö olisikin mukavaa, jos…?”

Yleensä keskeytän heidät ja sanon ei, koska epäilen, että lause jatkuisi ehdotuksella uudesta toiminnasta tai ohjelmasta, joka kuormittaisi perheiden aika- ja rahavaroja.

Perheen yhteinen aika on pyhää aikaa, ja sitä tulee suojella ja kunnioittaa. Kehotamme jäseniämme omistautumaan perheelleen.

Juuri avioiduttuamme vaimoni ja minä päätimme, että ottaisimme vastaan meille syntyvät lapset sen vastuun kera, joka seuraisi heidän syntymäänsä ja kasvuaan. Aikanaan he ovat muodostaneet oman perheensä.

Kaksi kertaa avioliittomme aikana, kahden pienen poikamme syntymän yhteydessä, lääkäri on sanonut meille: ”Pelkäänpä, ettette saa pitää tätä lasta.”

Molemmilla kerroilla reaktiomme oli, että antaisimme oman henkemme, jos pieni poikamme voisi elää. Ollessamme valmiita tuohon uhraukseen meille valkeni, että tämä sama kiintymys on samankaltaista kuin taivaallinen Isä tuntee meitä jokaista kohtaan. Mikä ylimaallinen ajatus.

Nyt elämämme ehtoolla sisar Packer ja minä ymmärrämme ja todistamme, että perheemme voi olla ikuinen. Kun me noudatamme käskyjä ja elämme täysin evankeliumin mukaan, meitä suojellaan ja siunataan. Rukouksemme lastemme, lastenlastemme ja lastenlastemme lasten puolesta on, että jokaisella kasvavasta perheestämme on tuo sama omistautuminen ja kiintymys noita kallisarvoisia pienokaisia kohtaan.

Isät ja äidit, kun seuraavan kerran tuuditatte vastasyntynyttä lasta sylissänne, voitte saada sisäisen näkemyksen elämän salaisuuksista ja elämän tarkoituksesta. Ymmärrätte paremmin, miksi kirkko on sellainen kuin se on ja miksi perhe on perusyksikkö ajassa ja iankaikkisuudessa. Minä todistan, että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on totta, että lunastussuunnitelma, jota on nimitetty onnensuunnitelmaksi, on suunnitelma perheitä varten. Rukoilen Herraa, että kirkon perheitä, vanhempia ja lapsia, siunattaisiin, että tämä työ vierisi eteenpäin Isän tarkoittamalla tavalla. Tämän todistuksen lausun Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.