Kääntymys Hänen evankeliumiinsa Hänen kirkkonsa avulla

Vanhin Donald L. Hallstrom

seitsemänkymmenen koorumien johtokunnasta


Kirkon tarkoitus on auttaa meitä elämään evankeliumin mukaan.

Minä rakastan Jeesuksen Kristuksen evankeliumia ja Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoa. Toisinaan me käytämme sanoja evankeliumi ja kirkko keskenään synonyymisinä, mutta ne eivät tarkoita samaa asiaa. Ne liittyvät kuitenkin kauniisti toisiinsa, ja me tarvitsemme molempia.

Evankeliumi on Jumalan loistava suunnitelma, jossa me Hänen lapsinaan saamme mahdollisuuden saada kaiken sen, mitä Isällä on (ks. OL 84:38). Tätä nimitetään iankaikkiseksi elämäksi ja sen kuvataan olevan ”suurin kaikista Jumalan lahjoista” (OL 14:7). Keskeinen osa tuota suunnitelmaa on maanpäällinen kokemuksemme – aika kehittää uskoa (ks. Moroni 7:26), tehdä parannus (ks. Moosia 3:12) ja tehdä sovinto Jumalan kanssa (ks. MK Jaak. 4:11).

Koska kuolevaisuuden heikkoutemme ja vastakohtaisuus kaikessa (ks. 2. Nefi 2:11) tekisivät tästä elämästä erittäin vaikeaa ja koska emme kykenisi puhdistumaan omista synneistämme, tarvittiin Vapahtaja. Kun Elohim, iankaikkinen Jumala ja kaikkien henkien Isä, esitti pelastussuunnitelmansa, joukossamme oli eräs, joka sanoi: ”Tässä olen, lähetä minut” (Abr. 3:27). Hänen nimensä oli Jehova.

Sen vuoksi että Hän syntyi taivaallisesta Isästä niin hengellisesti kuin fyysisestikin, Hänellä oli se kaikkivaltius, jota tarvittiin maailman voittamiseksi. Sen vuoksi että Hän syntyi kuolevaisesta äidistä, Hän oli altis kuolevaisuuden kivulle ja kärsimykselle. Suuri Jehova sai myös nimen Jeesus sekä lisäksi arvonimen Kristus, joka tarkoittaa Messiasta eli Voideltua. Jeesuksen Kristuksen saavutukset kruunasi sovitus, jossa Hän ”laskeutui kaiken alapuolelle” (OL 88:6), mikä mahdollisti sen, että Hän voi maksaa lunastavat lunnaat meidän jokaisen puolesta.

Jeesus Kristus perusti kirkon maanpäällisen palvelutyönsä aikana, ja sen ”perustuksena ovat apostolit ja profeetat” (Ef. 2:20). Tänä aikojen täyttymisen taloudenhoitokautena (ks. OL 128:18) Herra palautti sen, mikä oli kerran, sanoen Joseph Smithille nimenomaan: ”Minä perustan seurakunnan sinun kädelläsi” (OL 31:7). Jeesus Kristus oli ja on tämän kirkon pää, ja Häntä edustavat maan päällä profeetat, joilla on apostolinen valtuus.

Tämä on suurenmoinen kirkko. Sen järjestystä, tehokkuutta ja puhdasta hyvyyttä kunnioittavat kaikki, jotka pyrkivät vilpittömästi ymmärtämään sitä. Kirkolla on ohjelmia lapsille, nuorille, miehille ja naisille. Sillä on kauniita seurakuntatiloja, joita on yhteensä yli 18 000. Majesteettisia temppeleitä – nykyään yhteensä 136 – on joka puolella maailmaa, ja lisäksi 30 temppeliä on rakenteilla tai niiden rakentamisesta on ilmoitettu. Yli 56 000 kokoaikaista lähetyssaarnaajaa, nuoria ja vähemmän nuoria, palvelee 150 maassa. Kirkon maailmanlaajuinen humanitaarinen työ on ihmeellinen osoitus jäsentemme anteliaisuudesta. Huoltotyöohjelmamme huolehtii jäsenistämme ja edistää omavaraisuutta tavalla, jonka kaltaista ei ole missään. Meillä on tässä kirkossa pyyteettömiä maallikkojohtajia ja pyhien yhteisö, joka on valmis palvelemaan toisiaan merkittävällä tavalla. Mitään tämän kirkon kaltaista ei ole missään muualla maailmassa.

Kun synnyin, perheemme asui pikkuruisessa mökissä kirkkomme erään merkittävän ja historiallisen kokoustilan, Honolulun tabernaakkelin, alueella. Pyydän nyt anteeksi rakkailta ystäviltäni johtavassa piispakunnassa, jotka valvovat kirkon kiinteistöjä, mutta pienenä kiipeilin yli, ali ja läpi tuon kiinteistön jokaisen sentin – heijastavan vesialtaan pohjalta aina näyttävän valaistun tornin sisäosan huipulle asti. Me jopa heilahtelimme (Tarzanin tapaan) tontilla olevien banianviikunapuiden pitkien riippuvien köynnösten varassa.

Kirkko oli meille kaikki kaikessa. Me kävimme monissa kokouksissa, jopa useammissa kuin meillä on nykyään. Me osallistuimme Alkeisyhdistykseen torstai-iltapäivisin. Apuyhdistyksen kokoukset olivat tiistaiaamuisin. Nuorten toimintaillat olivat keskiviikkoiltaisin. Lauantai oli seurakunnan toiminnoille. Sunnuntaina miehet ja nuoret miehet menivät aamulla pappeuskokoukseen. Keskipäivällä me osallistuimme pyhäkouluun. Sitten illalla palasimme sakramenttikokoukseen. Näiden tulemisten ja menemisten ja kokousten johdosta tuntui siltä, että kirkon toiminnat veivät aikamme kokonaan sunnuntaisin ja useimpina muinakin viikonpäivinä.

Niin paljon kuin rakastinkin kirkkoa, noina poikavuosien päivinä minä tajusin ensimmäisen kerran, että oli olemassa jotakin vielä enemmän. Kun olin viisivuotias, tabernaakkelissa pidettiin suuri konferenssi. Kävelimme kujaa pitkin, jolla asuimme, ja pienen sillan yli, joka johti uljaalle seurakuntakeskukselle, ja istuimme noin kymmenenteen riviin suuressa kappelissa. Kokouksen johtavana virkailijana ja puhujana oli David O. McKay, kirkon presidentti. En muista mitään, mitä hän sanoi, mutta muistan tarkasti, mitä näin ja mitä tunsin. Presidentti McKay oli pukeutunut kermanväriseen pukuun ja näytti hyvin kuninkaalliselta aaltoilevine, valkoisine hiuksineen. Saarten perinteen mukaisesti hänellä oli yllään punaisista neilikoista tehty kolminkertainen lei. Kun hän puhui, tunsin jotain melko voimakasta ja hyvin henkilökohtaista. Ymmärsin myöhemmin, että tunsin Pyhän Hengen vaikutuksen. Lauloimme loppulaulun.

Ken Herran puolla on?
Aika on tunnustaa.
Me pelvotta kysymme:
Ken Herran puolla on?
(”Who’s on the Lord’s Side?”, Hymns, 260; ks. myös Gordon B. Hinckley, ”Sota, jonka voitamme”, Valkeus, tammikuu 1987, s. 36.)

Samalla kun lähes 2 000 ihmistä lauloi niitä sanoja, tuntui kuin tuo kysymys olisi esitetty juuri minulle, ja halusin nousta ja sanoa: ”Minä olen!”

Jotkut ovat alkaneet pitää aktiivisuutta kirkossa tärkeimpänä tavoitteena. Siinä piilee vaara. On mahdollista olla aktiivinen kirkossa ja vähemmän aktiivinen evankeliumissa. Saanen korostaa: Aktiivisuus kirkossa on erittäin suotava tavoite. Se ei kuitenkaan riitä. Aktiivisuus kirkossa on ulkoinen osoitus hengellisestä halustamme. Jos me osallistumme kokouksiimme, jos meillä on ja me hoidamme kirkon tehtäviä sekä palvelemme muita, se huomataan julkisesti.

Sitä vastoin evankeliumiin liittyvät asiat ovat tavallisesti näkymättömämpiä ja vaikeampia mitata, mutta niillä on suurempi iankaikkinen merkitys. Esimerkiksi, kuinka paljon uskoa meillä todella on? Kuinka paljon parannusta teemme? Kuinka merkityksellisiä pyhät toimitukset ovat elämässämme? Kuinka keskittyneitä me olemme liittoihimme?

Toistan: me tarvitsemme evankeliumia ja kirkkoa. Itse asiassa kirkon tarkoitus on auttaa meitä elämään evankeliumin mukaan. Ihmettelemme usein: Kuinka voi olla, että joku on nuorena täysin aktiivinen kirkossa mutta vanhempana ei? Kuinka aikuinen, joka on osallistunut ja palvellut säännöllisesti, voi lopettaa kirkossa käymisen? Kuinka henkilö, joka on pettynyt johtajaan tai toiseen jäseneen, voi antaa sen olla esteenä kirkon toimintaan osallistumiselleen? Ehkä syynä on, etteivät he ole olleet kyllin kääntyneitä evankeliumiin – iankaikkisuuden asioihin.

Ehdotan kolmea perustavanlaatuista tapaa tehdä evankeliumista perustuksemme:

  1. 1.

    Syventäkää ymmärrystänne jumaluudesta. Pysyvä tieto jumaluuden kolmesta jäsenestä ja rakkaus Heitä kohtaan ovat korvaamattomia. Rukoilkaa ajatuksella Isää Pojan nimessä ja etsikää ohjausta Pyhältä Hengeltä. Rakentakaa jatkuvasti järkähtämätöntä uskoa Jeesukseen Kristukseen rukoilemalla ja yhdistäkää siihen jatkuva opiskelu ja nöyrä pohdinta. ”Sillä kuinka ihminen tuntee isännän, – – joka on hänelle vieras ja on kaukana hänen sydämensä ajatuksista ja aikeista?” (Moosia 5:13.)

  2. 2.

    Keskittykää pyhiin toimituksiin ja liittoihin. Jos ette ole vielä saaneet kaikkia välttämättömiä toimituksia, valmistautukaa vakaasti vastaanottamaan jokainen niistä. Sitten meidän täytyy opetella itsekuria elääksemme uskollisina liitoillemme hyödyntäen täysin sakramentin viikoittaisen lahjan. Monia meistä sen puhdistava voima ei muuta säännöllisesti, koska emme kunnioita riittävästi tätä pyhää toimitusta.

  3. 3.

    Yhdistäkää evankeliumi ja kirkko. Keskittyessämme evankeliumiin kirkosta tulee suurempi siunaus elämässämme, ei pienempi. Kun me tulemme jokaiseen kokoukseen valmistautuneina etsimään ”oppia vieläpä tutkimalla sekä uskon kautta” (OL 88:118), Pyhä Henki on opettajamme. Jos tulemme viihtymään, me usein petymme. Presidentti Spencer Kimballilta kysyttiin kerran: ”Mitä tehdä, jos huomaa olevansa ikävystyttävässä sakramenttikokouksessa?” Hän vastasi: ”En tiedä. En ole koskaan ollut sellaisessa.” (Gene R. Cookin lainaamana Gerry Avantin artikkelissa ”Learning Gospel Is Lifetime Pursuit”, Church News, 24. maaliskuuta, 1990, s. 10.)

Meidän tulisi toivoa elämässämme samaa, mitä tapahtui sen jälkeen kun Herra oli käynyt ihmisten luona Uudessa maailmassa ja perustanut kirkkonsa. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan: ”Ja tapahtui, että he [tarkoittaen Hänen opetuslapsiaan] kulkivat näin kaiken Nefin kansan keskuudessa ja saarnasivat Kristuksen evankeliumia kaikelle kansalle koko maassa; ja he kääntyivät Herraan ja liittyivät Kristuksen kirkkoon, ja niin sen sukupolven ihmiset olivat siunattuja” (3. Nefi 28:23).

Herra haluaa Hänen kirkkonsa jäsenten olevan täysin kääntyneitä Hänen evankeliumiinsa. Tämä on ainoa varma tapa saada hengellistä turvaa nyt ja onnea ikuisesti. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.