Usko, rohkeus, tyytyväisyys – sanoma yksinhuoltajille

Sanomani on tarkoitettu kirkossa oleville yksinhuoltajille, joista suurin osa on yksinhuoltajaäitejä – teille urheille naisille, jotka vaihtelevista elämäntilanteista johtuen kasvatatte lapsia ja hoidatte kotia yksin. Ehkä olette jääneet leskeksi tai eronneet. Saatatte kamppailla yksinhuoltajuuden haasteiden kanssa sen vuoksi, että olette kääntyneet väärään suuntaan avioliittoa solmimatta, mutta nykyään elätte evankeliumin piirissä muutettuanne elämänne suunnan. On siunattua, että olette välttäneet sen tyyppisen kumppanuuden, joka tulisi hyveellisyyden ja opetuslapseuden kustannuksella. Se olisi aivan liian korkea hinta maksettavaksi.

Vaikka olette saattaneet aika ajoin kysyä: Miksi minä?, niin juuri elämän vaikeuksien kautta me kasvamme kohti jumaluutta, kun luonnettamme muokataan ahdistuksen ahjossa elämämme varrella Jumalan kunnioittaessa ihmisen tahdonvapautta. Kuten vanhin Neal A. Maxwell huomautti, me emme voi laskea kaikkea yhteen tai saada kaikkea täsmäämään, koska ”meillä ei ole kaikkia lukuja”.¹

Olivatpa olosuhteenne tai syyt niihin mitä hyvänsä, olette aivan ihania. Kohtaatte elämän kamppailut päivittäin tehden enimmäkseen yksin sen työn, joka on aina tarkoitettu kahdelle. Teidän täytyy olla sekä isä että äiti. Te hoidatte kotiinne liittyvät asiat, huolehditte perheestänne, joskus ponnistelette, jotta rahanne riittäisivät, ja ihmeellisesti teillä on jopa voimavaroja palvella kirkossa merkittävin tavoin. Te hoivaatte lapsianne. Te itkette ja rukoilette heidän kanssaan ja heidän puolestaan. Te haluatte heille kaikkein parasta, mutta joka ilta kannatte huolta siitä, ettei teidän parhaanne ehkä koskaan ole kyllin hyvää.

Vaikken halua puhua liikaa itsestäni, minä olen sellaisesta kodista lähtöisin. Suurimman osan lapsuuttani ja nuoruusvuosiani äitini kasvatti meidät yksin köyhissä oloissa. Rahaa säännösteltiin tarkasti. Äitini sinnitteli sisäisen yksinäisyyden kanssa toivoen toisinaan kipeästi tukea ja kumppanuutta. Tästä kaikesta huolimatta äidissäni oli kuitenkin arvokkuutta, ja hän oli mahtavan päättäväisyyden ja puhtaan skottilaisen sisun lähde.

Onneksi hänen myöhäisemmät vuotensa olivat alkua siunatumpia. Hän meni naimisiin uuden käännynnäisen kanssa, joka oli leski. Heidät sinetöitiin Lontoon temppelissä, ja myöhemmin he palvelivat siellä lyhyen aikaa toimitustyöntekijöinä. He olivat yhdessä lähes neljännesvuosisadan, onnellisia ja tyytyväisiä kuolemaansa asti.

Teitä hyviä naisia, jotka kohtaatte samankaltaisia olosuhteita ja jotka osoitatte samaa sinnikkyyttä vuosi toisensa jälkeen, on kirkossa monia ympäri maailman.

Te ette toivoneet tai suunnitelleet, rukoilleet tai odottaneet aivan tätä, kun aloititte taipaleenne vuosia sitten. Matkallanne elämän halki on ollut töyssyjä, mutkia ja kiertoteitä, mikä on useimmiten ollut seurausta elämästä langenneessa maailmassa, jonka on tarkoitus olla koetus- ja testauspaikka.

Samaan aikaan pyritte kasvattamaan lapsenne vanhurskaudessa ja totuudessa tietäen, että vaikka ette voi muuttaa mennyttä, voitte muokata tulevaisuutta. Matkan varrella te saatte korvaavia siunauksia, vaikka ne eivät olisikaan heti ilmeisiä.

Jumalan avun turvin teidän ei tarvitse pelätä tulevaisuutta. Lapsenne varttuvat aikuisiksi ja ylistävät teitä autuaiksi, ja joka ikinen heidän monista saavutuksistaan on oleva kunnianosoitus teille.

Ettehän vain koskaan ajattele olevanne jonkinlaisessa kirkon jäsenyyden toisarvoisessa alaluokassa, jotenkin vähemmän oikeutettuja Herran siunauksiin kuin muut. Jumalan valtakunnassa ei ole toisen luokan kansalaisia.

Me toivomme, että kun käytte kirkossa ja näette näennäisen kokonaisia ja onnellisia perheitä tai kuulette jonkun puhuvan perheen ihanteista, olette iloisia kuuluessanne kirkkoon, joka keskittyy perheisiin ja opettaa niiden keskeistä tehtävää taivaallisen Isän suunnitelmassa Hänen lastensa onneksi. Että maailman katastrofien ja moraalin rappion keskellä meillä on oppi, valtuus, toimitukset ja liitot, jotka tarjoavat suurimman toivon maailmalle, mukaan lukien lastenne ja heidän tulevaisuudessa muodostamiensa perheiden onni.

Syyskuun 2006 yleisessä Apuyhdistyksen kokouksessa presidentti Gordon B. Hinckley puhui kokemuksesta, jonka oli kertonut eräs eronnut yksinhuoltajaäiti, jolla oli seitsemän siihen aikaan 7–16-vuotiasta lasta. Hän oli mennyt viemään jotakin kadun toisella puolella asuvalle naapurille. Hän kertoi:

”Kun käännyin palatakseni takaisin kotiin, näin ikkunoissa valot. Kuulin mielessäni, kuinka lasteni äänet olivat kaikuneet lähtiessäni talosta muutama minuutti aikaisemmin. He kyselivät: ’Äiti, mitä meillä on päivälliseksi?’ ’Voitko viedä minut kirjastoon?’ ’Minun on saatava julistekartonkia tänä iltana.’ Väsyneenä ja uupuneena katselin taloa ja näin valon joka huoneessa. Ajattelin kaikkia lapsia, jotka olivat kotona odottamassa minua huolehtimaan heidän tarpeistaan. Kuormani tuntui raskaammalta kuin jaksaisin kantaa.

Muistan katselleeni taivasta kyynelteni läpi ja sanoneeni: ’Rakas Isä, en kerta kaikkiaan pysty siihen tänä iltana. Olen liian väsynyt. En pysty siihen. En voi mennä kotiin ja huolehtia kaikista noista lapsista yksin. Voisinko tulla Sinun luoksesi ja olla luonasi edes yhden yön?’ – –

En oikeastaan kuullut vastauksen sanoja, mutta kuulin ne mielessäni. Vastaus oli: ’Ei, lapseni, et voi tulla luokseni nyt. – – Mutta minä voin kyllä tulla sinun luoksesi.’”²

Kiitos, sisaret, kaikesta, mitä teette kasvattaaksenne perhettänne ja ylläpitääksenne rakastavaa kotia, jossa on hyvyyttä, rauhaa ja mahdollisuuksia.

Vaikka tunnette usein olevanne yksin, todellisuudessa ette ole koskaan aivan yksin. Kun kuljette eteenpäin kärsivällisesti ja uskossa, kaitselmus kulkee kanssanne ja taivas antaa tarvittavat siunauksensa.

Perspektiivinne ja näkökulmanne elämään muuttuu, kun sen sijaan että olisitte allapäin, katsottekin ylöspäin.

Monet teistä ovat jo havainneet sen merkittävän, kaiken muuttavan totuuden, että kun elää pyrkien kannattelemaan toisten kuormia, omat kuormat kevenevät. Vaikka olosuhteet eivät ehkä ole muuttuneet, oma asenne on. Kykenette kohtaamaan omat koettelemuksenne hyväksyen ne helpommin, ymmärtäen ne sydämessänne paremmin ja tuntien syvempää kiitollisuutta siitä, mitä teillä on, sen sijaan että tuskailisitte sen takia, mikä teiltä vielä puuttuu.

Olette huomanneet, että aina kun tarjoamme toiveikasta luottoa niille, joiden elämän tili näyttää tyhjältä, meidän omat lohdun lippaamme täydentyvät ja täyttyvät. Maljamme on todella ”ylitsevuotavainen” (Ps. 23:5).

Elämällä kuuliaisesti te ja lapsenne voitte eräänä päivänä nauttia niistä siunauksista, jotka tulevat, kun saa olla osa kokonaista, iankaikkista perhettä.

Jäsenet ja johtajat, voisitteko tukea yksinhuoltajaperheitä enemmän heitä tuomitsematta tai väheksymättä? Voisitteko kenties opastaa näiden perheiden nuoria, etenkin tarjoamalla nuorille miehille esimerkkejä siitä, mitä hyvät miehet tekevät ja kuinka hyvät miehet elävät? Toimitteko te isien puuttuessa seuraamisen arvoisina roolimalleina?

On tietysti joitakin yksinhuoltajaperheitä, joissa yksinhuoltajana on isä. Veljet, me rukoilemme myös teidän puolestanne ja osoitamme arvonantoa teitä kohtaan. Tämä sanoma on myös teille.

Yksinhuoltajat, todistan, että kun teette aivan parhaanne ihmisen haasteista vaikeimmissa, taivas hymyilee teille. Te ette tosiaan ole yksin. Antakaa Jeesuksen Kristuksen lunastavan, rakastavan voiman kirkastaa elämäänne nyt ja täyttää teidät iankaikkisen lupauksen toivolla. Olkaa rohkeita. Uskokaa ja toivokaa. Tarkastelkaa nykyisyyttä lujina ja katsokaa tulevaisuuteen luottavaisina. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.