Uhri

Vanhin Dallin H. Oaks

kahdentoista apostolin koorumista


Elämämme, joka on palvelua ja uhrautumista, on soveliain ilmaus sitoumuksestamme palvella Mestaria ja lähimmäisiämme.

Jeesuksen Kristuksen sovitusuhrin on sanottu olevan ”ylivertaisin kaikista tapahtumista luomisen sarastuksesta aina iankaikkisuuden loputtomiin aikoihin asti”1. Tämä uhri on kaikkien profeettojen keskeinen sanoma. Siitä oli ennusmerkkinä Mooseksen lain säätämä eläinten uhraaminen. Eräs profeetta julisti, että eläinuhrien koko tarkoitus oli viitata ”tuohon suureen ja viimeiseen uhriin [joka on] Jumalan Poika, niin, ääretön ja iankaikkinen” (Alma 34:14). Jeesus Kristus kesti käsittämätöntä kärsimystä antaakseen itsensä uhriksi kaikkien ihmisten syntien tähden. Tuossa uhrissa annettiin uhriksi äärimmäinen hyvä – puhdas, virheetön Karitsa – äärimmäisen pahan määrän – koko maailman syntien – edestä. Eliza R. Snow’n unohtumattomin sanoin:

Tähtemme kärsi viaton
Ja antoi henkensä.
Tuo uhri suuri, tahraton
Pelastaa synnistä.2

Tuo uhri – Jeesuksen Kristuksen sovitus – on pelastussuunnitelman ydin.

Jeesuksen Kristuksen käsittämätön kärsimys päätti verta vuodattamalla tapahtuvan uhraamisen, mutta se ei tehnyt loppua uhrauksen tärkeydestä evankeliumin suunnitelmassa. Vapahtajamme vaatii meitä edelleen uhraamaan, mutta nykyään Hän käskee meitä uhraamaan Hänelle uhrina särkyneen sydämen ja murtuneen mielen (ks. 3. Nefi 9:20). Hän myös käskee meitä jokaista rakastamaan ja palvelemaan toinen toistamme – itse asiassa antamaan uhriksi pienen jäljitelmän Hänen omasta uhristaan uhraamalla omaa aikaamme ja itsekkäitä pyrkimyksiämme. Laulamme innoitetussa kirkon laulussa: ”Uhria seuraa aina siunaus Herran.”3

Puhun näistä kuolevaisuuteen kuuluvista uhrauksista, joita Vapahtajamme pyytää meitä tekemään. Niihin eivät kuulu uhraukset, joita meidän on pakko tehdä, tai teot, joiden motiivina saattaa olla pikemminkin henkilökohtaisen hyödyn tavoittelu kuin palveleminen tai uhrautuminen (ks. 2. Nefi 26:29).

I

Kristinuskon historiaan kuuluu uhraus, mukaan luettuna äärimmäinen uhraus. Kristillisen kauden varhaisina vuosina Rooma surmasi marttyyreina tuhansia ihmisiä heidän uskonsa tähden Jeesukseen Kristukseen. Myöhempinä vuosisatoina, kun oppiriidat jakoivat kristittyjä, jotkin ryhmät vainosivat ja jopa ottivat hengiltä muiden ryhmien jäseniä. Toisten kristittyjen surmaamat kristityt ovat kristinuskon traagisimpia marttyyreita.

Monet kristityt ovat antaneet uhreja vapaaehtoisesti, koska he ovat uskoneet Kristukseen ja halunneet palvella Häntä. Jotkut ovat päättäneet omistaa koko aikuisikänsä Mestarin palvelemiseen. Tähän jaloon ryhmään kuuluvat katolisen kirkon munkki- ja nunnakunnat sekä ne moniin eri protestanttisiin kirkkokuntiin kuuluvat henkilöt, jotka ovat palvelleet koko elämänsä ajan kristillisinä lähetystyöntekijöinä. Heidän esimerkkinsä on haastava ja innoittava, mutta useimpien Kristukseen uskovien ei odoteta omistavan eivätkä he voikaan omistaa koko elämäänsä uskonnolliseen palveluun.

II

Useimpien meidän Kristuksen seuraajien kohdalla uhrauksemme koostuvat siitä, mitä me voimme tehdä päivittäin omassa arkielämässämme. Siinä mielessä en tiedä mitään muuta ryhmää, jonka jäsenet tekevät enemmän uhrauksia kuin myöhempien aikojen pyhät. Heidän uhrauksensa – teidän uhrauksenne, veljeni ja sisareni – eroavat jyrkästi tavanomaisista maailmallisista pyrkimyksistä toteuttaa itseään.

Ensimmäisenä esimerkkinäni ovat mormonipioneerimme. Heidän valtavat uhrauksensa, kun he uhrasivat henkensä, perhesuhteet, kodin ja mukavuudet, kertovat siitä, mistä palautetussa evankeliumissa on kysymys. Sarah Rich puhui selkeästi sen puolesta, mikä näitä pioneereja motivoi, kertoessaan siitä, kun hänen miehensä Charles kutsuttiin lähtemään lähetystyöhön: ”Tämä oli todellakin vaikeaa aikaa minulle samoin kuin miehelleni. Mutta velvollisuus kutsui meitä olemaan erossa jonkin aikaa, ja tietäen, että noudatimme Herran tahtoa, olimme halukkaita uhraamaan omat tunteemme voidaksemme auttaa Hänen työnsä toteuttamisessa, – – auttaa Jumalan valtakunnan rakentamisessa maan päälle.”4

Tänä päivänä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon näkyvin vahvuus on sen jäsenten epäitsekäs palvelu ja heidän uhrauksensa. Ennen yhden temppelimme uudelleenvihkimistä eräs kristitty pappi kysyi presidentti Gordon B. Hinckleyltä, miksi temppelissä ei ollut esillä ristiä, kristinuskon yleisintä vertauskuvaa. Presidentti Hinckley vastasi, että meidän kristinuskon vertauskuvamme on jäsentemme elämä.5 Tosiaankin elämämme, joka on palvelua ja uhrautumista, on soveliain ilmaus sitoumuksestamme palvella Mestaria ja lähimmäisiämme.

III

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa meillä ei ole ammattiin koulutettua palkattua papistoa. Sen tähden seurakuntiamme johtamaan ja palvelemaan kutsuttujen maallikkojäsenten täytyy kantaa lukuisten kirkon kokoustemme, ohjelmiemme ja toimintojemme koko työtaakka. Pelkästään Yhdysvalloissa ja Kanadassa tätä tehdään yli 14 000 seurakunnassa. Emme tietenkään ole ainutlaatuisia siinä, että seurakuntiemme maallikkojäsenet palvelevat opettajina ja maallikkojohtajina. Mutta se aikamäärä, jonka kirkkomme jäsenet lahjoittavat toinen toisensa opettamiseen ja palvelemiseen, on ainutlaatuisen suuri. Tästä esimerkkinä ovat pyrkimyksemme siihen, että kotiopettajat vierailevat joka kuukausi jokaisen seurakuntiimme kuuluvan perheen luona ja että Apuyhdistyksen kotikäyntiopettajat vierailevat joka kuukausi jokaisen aikuisen naisen luona. Emme tiedä vastaavasta palvelutyöstä missään muussa järjestössä maailmassa.

Parhaiten tunnettu esimerkki vertaansa vailla olevasta myöhempien aikojen pyhien palvelusta ja uhrauksesta on lähetyssaarnaajiemme työ. Nykyisin heitä on yhteensä yli 50 000 nuorta miestä ja nuorta naista ja yli 5 000 varttunutta miestä ja naista. He omistavat puolesta vuodesta kahteen vuotta elämästään Jeesuksen Kristuksen evankeliumin opettamiseen ja humanitaariseen palvelutyöhön yli 160:ssa maailman maassa. Heidän työhönsä kuuluu aina uhrausta, mukaan lukien ne vuodet, jotka he antavat Herran työhön, ja myös ne uhraukset, joita varojen hankkiminen heidän ylläpitoonsa vaatii.

Myös ne, jotka jäävät kotiin – vanhemmat ja muut perheenjäsenet – tekevät uhrauksia luopumalla palvelemaan lähettämiensä lähetyssaarnaajien seurasta ja avusta. Esimerkiksi eräs brasilialainen nuorukainen sai lähetystyökutsun tehdessään työtä veljiensä ja sisariensa elättämiseksi isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen. Eräs johtava auktoriteetti kertoi, kuinka nämä lapset kokoontuivat neuvonpitoon ja muistivat, että heidän edesmenneet vanhempansa olivat opettaneet heille, kuinka heidän pitäisi olla aina valmiita palvelemaan Herraa. Nuori mies otti vastaan lähetystyökutsunsa, ja 16-vuotias veli otti vastuun työnteosta perheen elättämiseksi.6 Useimmat meistä tietävät monia muita esimerkkejä uhrauksesta lähetystyössä palvelemiseksi tai lähetyssaarnaajan ylläpitämiseksi. Emme tiedä muusta vastaavasta vapaaehtoisesta palvelusta ja uhrauksesta missään muussa järjestössä maailmassa.

Meiltä kysytään usein: ”Kuinka suostuttelette kirkkonne nuoret ja vanhemmat jäsenet jättämään opiskelunsa tai eläkepäivänsä ja uhrautumaan tällä tavoin?” Olen kuullut monien antavan tämän selityksen: ”Kun tiedän, mitä Vapahtajani teki puolestani – Hänen armonsa Hänen kärsiessään syntieni tähden ja voittaessaan kuoleman, jotta minä voin elää jälleen – tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun voin tehdä pienen uhrauksen, jota minulta pyydetään Hänen palveluksessaan. Haluan kertoa muille siitä ymmärryksestä, jonka Hän on antanut minulle.” Kuinka me suostuttelemme sellaisia Kristuksen seuraajia palvelemaan? Kuten eräs profeetta selitti: ”Me [vain] pyydämme heitä.”7

Muita lähetystyöstä aiheutuvia uhrauksia ovat niiden uhraukset, jotka toimivat lähetyssaarnaajien opetusten mukaisesti ja tulevat kirkon jäseniksi. Monille käännynnäisille nämä uhraukset ovat hyvin merkittäviä, mukaan lukien ystävien ja perheyhteyksien menetys.

Monia vuosia sitten tässä konferenssissa kuultiin nuoresta miehestä, joka löysi palautetun evankeliumin ollessaan opiskelemassa Yhdysvalloissa. Juuri ennen kuin tämän miehen oli määrä palata kotimaahansa, presidentti Gordon B. Hinckley kysyi häneltä, mitä hänelle tapahtuisi hänen palatessaan kotiin kristittynä. ”Meidän perhe tulee pettymään”, nuori mies vastasi. ”He saattavat karkottaa minut kotoa ja suhtautua minuun niin kuin olisin kuollut. Mitä tulee tulevaisuuteeni ja uraani, minulta saatetaan evätä kaikki etenemismahdollisuudet.”

”Oletko halukas maksamaan niin suuren hinnan evankeliumista?” presidentti Hinckley kysyi.

Nuori mies vastasi kyynelsilmin: ”Se on totta, eikö olekin?” Kun se vahvistettiin todeksi, hän vastasi: ”Millä muulla sitten on väliä?”8 Tämä on uhrauksen henki monien uusien jäsentemme keskuudessa.

Muita esimerkkejä palvelemisesta ja uhraamisesta ilmenee niiden uskollisten jäsenten elämässä, jotka palvelevat temppeleissämme. Temppelipalvelu on ominaista vain myöhempien aikojen pyhille, mutta sellaisen uhrauksen merkityksen pitäisi olla ymmärrettävää kaikille kristityille. Myöhempien aikojen pyhillä ei ole luostarissa palvelemisen perinnettä, mutta voimme siitä huolimatta ymmärtää ja kunnioittaa niiden uhrausta, joiden kristillinen usko kannustaa heitä omistamaan elämänsä sellaiseen uskonnolliseen toimintaan.

Vain vuosi sitten tässä konferenssissa presidentti Thomas S. Monson kertoi temppelipalveluun liittyvän esimerkin uhrauksesta. Eräs uskollinen myöhempien aikojen pyhiin kuuluva isä syrjäisellä Tyynenmeren saarella teki kuuden vuoden ajan raskasta ruumiillista työtä kaukana kodistaan, jotta voisi ansaita tarvittavat rahat viedäkseen vaimonsa ja kymmenen lastaan Uuden-Seelannin temppeliin iankaikkista avioliittoa ja sinetöimistä varten. Presidentti Monson selitti: ”Ne, jotka ymmärtävät ne iankaikkiset siunaukset, jotka temppelistä saa, tietävät, ettei mikään uhraus ole liian suuri, mikään hinta liian korkea, mikään ponnistelu liian vaikea noiden siunausten saamiseksi.”9

Olen kiitollinen niistä ihmeellisistä kristillisen rakkauden, palvelemisen ja uhrautumisen esimerkeistä, joita olen nähnyt myöhempien aikojen pyhien keskuudessa. Näen teidän täyttävän kutsumuksenne kirkossa, usein huomattavin ajan ja varojen uhrauksin. Näen teidän palvelevan lähetystyössä omalla kustannuksellanne. Näen teidän lahjoittavan ilomielin ammattitaitoanne lähimmäistenne palvelukseen. Näen teidän huolehtivan köyhistä henkilökohtaisin ponnistuksin ja tukemalla lahjoituksin kirkon huoltotyötä ja humanitaarista avustustyötä.10 Tämän kaiken vahvistaa todeksi valtakunnallinen tutkimus, jossa päädyttiin siihen, että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon aktiiviset jäsenet ”tekevät vapaaehtoistyötä ja antavat lahjoituksia huomattavasti enemmän kuin amerikkalaiset keskimäärin ja ovat jopa auliimpia antamaan ajastaan ja varoistaan kuin vaurain [20 prosenttia] uskovaisista ihmisistä Amerikassa”11.

Sellaiset esimerkit antamisesta muille vahvistavat meitä kaikkia. Ne muistuttavat meitä Vapahtajan opetuksesta:

”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä – –.

Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 16:24–25.)

IV

Kenties tutuimmat ja tärkeimmät esimerkit epäitsekkäästä palvelemisesta ja uhrautumisesta annetaan perheessämme. Äidit omistautuvat lastensa kasvattamiseen ja hoivaamiseen. Aviomiehet uhraavat aikaansa ja tarmoaan vaimonsa ja lastensa elättämiseen. Uhraukset, jotka liittyvät perheidemme iankaikkisesti tärkeään palvelemiseen, ovat liian lukuisia mainittaviksi ja liian hyvin tunnettuja, jotta niitä olisi tarpeen mainita.

Näen myös epäitsekkäiden myöhempien aikojen pyhien adoptoivan lapsia, myös sellaisia, joilla on erityistarpeita, ja pyrkivän antamaan kasvattilapsille sen toivon ja ne mahdollisuudet, jotka aiemmat olosuhteet ovat heiltä evänneet. Näen teidän huolehtivan perheenjäsenistä ja naapureista, jotka kärsivät synnynnäisistä vammoista, henkisistä ja fyysisistä vaivoista ja ikääntymisen vaikutuksista. Myös Herra näkee teidät, ja Hän on saanut profeettansa julistamaan, että ”kun teette uhrauksia toistenne ja lastenne hyväksi, niin Herra siunaa teitä”12.

Minä uskon, että myöhempien aikojen pyhät, jotka palvelevat epäitsekkäästi ja uhrautuvat jäljitellen hartaina Vapahtajaamme, pitäytyvät iankaikkisiin arvoihin suuremmassa määrin kuin mikään muu ihmisryhmä. Myöhempien aikojen pyhät pitävät ajan ja varojen uhraamistaan osana koulutustaan ja kelpoisuuttaan iankaikkisuuteen. Tämä on totuus, joka ilmoitetaan julkaisussa Lectures on Faith. Siinä opetetaan, että ”uskonnolla, joka ei vaadi kaiken uhraamista, ei ole milloinkaan riittävästi voimaa saada aikaan elämään ja pelastukseen johtavaa uskoa. – – Jumala on säätänyt, että uhraamalla tällä tavoin – ja vain tällä tavoin – ihmiset tulevat saamaan iankaikkisen elämän.”13

Aivan kuten Jeesuksen Kristuksen sovitusuhri on pelastussuunnitelman ydin, meidän Kristuksen seuraajien täytyy tehdä omat uhrauksemme saavuttaaksemme sen määränpään, jonka tuo suunnitelma meille suo.

Minä tiedän, että Jeesus Kristus on Jumalan, iankaikkisen Isän, ainosyntyinen Poika. Minä tiedän, että Hänen sovitusuhrinsa ansiosta meillä on varmuus kuolemattomuudesta ja mahdollisuus iankaikkiseen elämään. Hän on meidän Herramme, meidän Vapahtajamme ja meidän Lunastajamme. Todistan Hänestä Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Show References

  1.  

    1. Bruce R. McConkie, The Promised Messiah: The First Coming of Christ, 1981, s. 218.

  2.  

    2. ”On suuri rakkaus Jumalan”, MAP-lauluja, 119.

  3.  

    3. ”Kunnia miehelle”, MAP-lauluja, 15.

  4.  

    4. Guinevere Thomas Woolstenhulmen artikkelissa ”I Have Seen Many Miracles”, julkaisussa Women of Faith in the Latter Days: Volume 1, 1775–1820, toim. Richard E. Turley jr. ja Brittany A. Chapman, 2011, s. 283.

  5.  

    5. Ks. ”Uskomme vertauskuva”, Liahona, huhtikuu 2005, s. 3.

  6.  

    6. Ks. Harold G. Hillam, ”Palvelemisen uhri”, Valkeus, tammikuu 1996, s. 43.

  7.  

    7. Gordon B. Hinckley, ”Uskon ihme”, Liahona, heinäkuu 2001, s. 84.

  8.  

    8. Ks. ”Se on totta, eikö olekin?”, Valkeus, lokakuu 1993, s. 3–4; ks. myös Neil L. Andersen, ”Se on totta, eikö olekin? Millä muulla sitten on väliä?”, Liahona, toukokuu 2007, s. 74.

  9.  

    9. ”Pyhä temppeli – johtotähti maailmalle”, Liahona, toukokuu 2011, s. 91–92.

  10.  

    10. Ks. esim. Naomi Schaefer Riley, ”What the Mormons Know about Welfare”, Wall Street Journal, 18. helmikuuta 2012, s. A11.

  11.  

    11. Ram Cnaan ym., ”Called to Serve: The Prosocial Behavior of Active Latter-day Saints”, luonnos, s. 16.

  12.  

    12. ”Kirkon yksinäisille aikuisille miehille”, Valkeus, heinäkuu 1988, s. 48.

  13.  

    13.  Lectures on Faith, 1985, s. 69.