Erityisiä opetuksia

Vanhin Ronald A. Rasband

seitsemänkymmenen koorumien johtokunnasta


Toivon ja rukoilen, että me edelleen kannamme uljaasti kuormiamme ja autamme niitä keskuudessamme, jotka kärsivät.

Viimeksi kuluneen runsaan puolentoista vuoden ajan perhettämme on siunattu etuoikeudella saada hyvin erityinen pienokainen.

Tyttärenpojallamme, pienellä Paxtonilla, on syntyjään erittäin harvinainen kromosomipoikkeavuus, geneettinen häiriö, joka on kirjaimellisesti yhdellä sadoista miljoonista. Kun Paxton syntyi, tyttärellämme ja hänen aviomiehellään alkoi tuntematon, elämää mullistava matka. Tästä kokemuksesta on tullut tulikoe erityisten iankaikkisuuksiin liittyvien opetusten oppimiseksi.

Rakas vanhin Russell M. Nelson, joka juuri puhui meille, on opettanut:

”Yleensä tuntemattomista syistä jotkut ihmiset syntyvät fyysisesti rajoittuneina. Jotkin ruumiin osat voivat olla epänormaaleja. Säätelyjärjestelmät saattavat olla epätasapainossa. Ja kaikkien meidän ruumis on alttiina sairaudelle ja kuolemalle. Siitä huolimatta fyysisen ruumiin lahja on mittaamattoman arvokas. – –

Jumalallisen päämäärän saavuttamiseen ei tarvita täydellistä ruumista. Itse asiassa eräät suloisimmista hengistä asuvat hauraassa kehossa. – –

Viimein koittaa aika, jolloin jokainen ’henki ja ruumis yhdistetään jälleen täydellisessä muodossaan; sekä jäsenet että nivelet palautetaan oikeaan muotoonsa’ (Alma 11:43). Silloin, kiitos Jeesuksen Kristuksen sovituksen, meidät voidaan tehdä täydellisiksi Hänessä.”1

Te kaikki, joilla on haasteita, huolia, pettymyksiä tai syvää murhetta jonkun rakkaan vuoksi – tietäkää tämä: äärettömällä rakkaudella ja ikuisella myötätunnolla Jumala, meidän taivaallinen Isämme, rakastaa koeteltavana olevaa läheistänne, ja Hän rakastaa teitä!

Jotkut saattavat tällaista kärsimystä kohdatessaan kysyä, kuinka kaikkivaltias Jumala on saattanut antaa tämän tapahtua. Ja sitten seuraa ilmeisen väistämätön kysymys: Miksi tämä on tapahtunut minulle? Miksi meidän täytyy kokea sairautta ja tapahtumia, jotka vammauttavat rakkaita perheenjäseniä tai kutsuvat heidät kotiin ennenaikaisesti tai pitkittävät heidän tuskien vuosiaan? Miksi on syvää murhetta?

Tällaisina hetkinä voimme kääntyä taivaallisen Isämme laatiman suuren onnensuunnitelman puoleen. Kun tämä suunnitelma esiteltiin kuolevaisuutta edeltävässä elämässä, se sai meidät kaikki huutamaan ääneen iloamme.2 Yksinkertaisesti sanottuna tämä elämä valmentaa iankaikkiseen korotukseen ja se prosessi tarkoittaa koetuksia ja koettelemuksia. Niin on aina ollut, eikä yksikään säästy siltä.

Keskeistä kuolevaisuudessamme on Jumalan tahtoon luottaminen. Kun uskomme Häneen, me turvaudumme Kristuksen sovituksen voimaan niinä hetkinä, jolloin kysymyksiä on runsaasti ja vastauksia vähän.

Ylösnousemuksensa jälkeen käydessään Amerikan mantereella Vapahtajamme Jeesus Kristus esitti kaikille tämän kutsun:

”Onko teillä keskuudessanne sairaita? Tuokaa heidät tänne. Onko teillä rampoja tai sokeita tai ontuvia tai raajarikkoja tai spitaalisia tai surkastuneita tai kuuroja tai millään tavalla vaivaisia? Tuokaa heidät tänne, niin minä parannan heidät, sillä minun käy teitä sääli; sydämeni on täynnä armoa. – –

Ja tapahtui, että kun hän oli näin puhunut, koko väkijoukko meni sinne yhdessä sairaidensa ja vaivaistensa ja rampojensa ja sokeidensa ja mykkiensä ja kaikkien niiden kanssa, jotka olivat jollakin tavalla vaivaisia, ja hän paransi heidät joka ainoan, kun heidät tuotiin hänen luoksensa.”3

Voimme saada suurta voimaa sanoista ”koko väkijoukko meni sinne” – kaikki, veljet ja sisaret. Me kaikki kohtaamme haasteita. Ja sitten nämä sanat: ”jotka olivat jollakin tavalla vaivaisia”. Eikö se koskekin meitä kaikkia?

Pian kallisarvoisen Paxtonin syntymän jälkeen tiesimme, että taivaallinen Isä siunaisi meitä ja opettaisi meille erityisiä asioita. Kun Paxtonin isä ja minä laitoimme sormemme hänen pikkuruisen päänsä päälle ja annoimme ensimmäisen monista pappeuden siunauksista, mieleeni tulivat sanat Johanneksen evankeliumin yhdeksännestä luvusta: ”Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.”4

Jumalan teot tulevat ehdottomasti julki Paxtonin kautta.

Me opimme kärsivällisyyttä, uskoa ja kiitollisuutta palvelun balsamista, valtavan liikutuksen loputtomista tunneista, myötätunnon kyynelistä, rukouksista sekä avun tarpeessa olevien rakkaiden – varsinkin Paxtonin ja hänen vanhempiensa – osakseen saamista rakkaudenosoituksista.

Presidentti James E. Faust, joka oli vaarnanjohtajani, kun olin nuori, on sanonut: ”Arvostan suuresti niitä rakastavia vanhempia, jotka kestävät ja voittavat tyynesti ahdistuksensa ja murheensa lapsen vuoksi, joka on syntynyt fyysisesti tai henkisesti vakavasti vajavaisena tai joka on tullut sellaiseksi myöhemmin. Usein tämä ahdistus jatkuu päivästä päivään lientymättä, vanhemman tai lapsen elämän loppuun saakka. Varsin usein vanhemmilta vaaditaan öin ja päivin yli-inhimillistä hoivatyötä, joka ei lakkaa milloinkaan. Monen äidin käsivarsia ja sydäntä on särkenyt loputtomien vuosien ajan hänen lohduttaessaan ja lieventäessään vammaisen lapsensa kärsimyksiä.”5

Olemme nähneet, kuinka Paxtonin perheelle on annettu Moosian kirjassa kuvattua Vapahtajan puhdasta rakkautta, jota on tarjolla kaikille: ”Ja nyt tapahtui, että Alman ja hänen veljiensä kannettavaksi pannut kuormat kevenivät, eli Herra vahvisti heitä niin, että he saattoivat kantaa kuormansa helposti, ja he alistuivat iloiten ja kärsivällisesti kaikkeen Herran tahtoon.”6

Eräänä Paxtonin varhaisten päivien iltana olimme suurenmoisen Alkeisyhdistyksen lastensairaalan vastasyntyneiden teho-osastolla Salt Lake Cityssä Utahissa ja ihmettelimme lääkärien, sairaanhoitajien ja lastenhoitajien antamaa omistautunutta ja jakamatonta huomiota. Kysyin tyttäreltäni, kuinka pystyisimme koskaan maksamaan tästä, ja rohkenin esittää arvion siitä, mitä kaikki maksaisi. Lähellä seisova lääkäri antoi ymmärtää, että arvioni oli aivan liian alhainen ja että pienen Paxtonin hoitokulut olisivat huomattavasti enemmän kuin olin arvioinut. Saimme kuulla, että suuri osa tässä sairaalassa annettavan hoidon kuluista katetaan muiden ihmisten avokätisellä vapaaehtoistyöllä ja rahalahjoituksilla. Hänen sanansa saivat minut nöyräksi, kun ajattelin tämän pikkuruisen sielun arvoa niille, jotka niin tarkasti huolehtivat hänestä.

Mieleeni muistui eräs lähetyssaarnaajille tuttu pyhien kirjoitusten kohta, joka sai uuden merkityksen: ”Muistakaa, että sielujen arvo on suuri Jumalan silmissä.”7

Itkin, kun pohdiskelin sitä rajatonta rakkautta, jota taivaallinen Isämme ja Hänen rakas Poikansa Jeesus Kristus tuntevat meitä jokaista kohtaan, ja opin voimallisesti, mikä sielun arvo on Jumalalle sekä fyysisesti että hengellisesti.

Paxtonin perhe on oppinut, että heidän ympärillään on lukemattomia taivaallisia ja maallisia palvelevia enkeleitä. Toiset ovat vaivihkaa tulleet paikalle tarpeen mukaan ja vaivihkaa poistuneet. Toiset ovat tulleet ovelle mukanaan ruokaa, pesseet pyykkiä, tarjonneet kyydin perheen sisaruksille, lausuneet kannustavia sanoja ja varsinkin rukoilleet Paxtonin puolesta. Tämä on opettanut jälleen yhden erityisen asian: Jos kohtaat hukkuvan ihmisen, kysyisitkö häneltä, tarvitseeko hän apua, vai olisiko parempi vain hypätä veteen ja pelastaa hänet veden syövereistä? Tarjous ”Ilmoita minulle, jos voin auttaa” – vaikkakin hyvää tarkoittavana ja usein lausuttuna – ei oikeastaan ole ollenkaan auttamista.

Opimme jatkuvasti, kuinka tärkeää on olla tietoinen ja kiinnostunut lähipiirissämme olevien elämästä ja oppia paitsi se, kuinka tärkeää on auttaa, myös se, kuinka valtavaa iloa saa muiden auttamisesta.

Rakas presidentti Thomas S. Monson, joka on niin loistava esimerkki sorrettujen kohottamisesta, on sanonut: ”Jumala siunatkoon kaikkia, jotka pyrkivät olemaan veljensä vartijoita, jotka antavat lieventääkseen kärsimystä, jotka pyrkivät kaikin voimin tekemään maailmasta paremman. Oletteko huomanneet, että näiden ihmisten hymy on kirkkaampi? Heidän askeleensa ovat varmempia. Heitä ympäröi tyytyväisyyden ja mielihyvän tunne, – – sillä muita ei voi auttaa kokematta itse runsasta siunausta.”8

Vaikka kohtaammekin koettelemuksia, vastoinkäymisiä, vammaisuutta, syvää murhetta ja kaikenlaisia ahdinkoja, meidän huolehtiva, rakastava Vapahtajamme on aina valmiina auttamaan meitä. Hän on luvannut:

”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. – –

Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat. Älkää vaipuko epätoivoon.”9

Kuinka kiitollisia me olemmekaan taivaalliselle Isällemme mainiosta Paxtonistamme. Hänen kauttaan Herra on tuonut julki tekojaan ja opettaa meille edelleen näitä arvokkaita, pyhiä ja erityisiä asioita.

Haluaisin lopuksi lausua erään rakkaan kirkon laulun sanat:

Herran taistoon kaikki meidät kutsuttu on,
Onnelliset! Onnelliset!
Niitä, jotka rohkeasti käy taistohon,
Kruunu kirkas oottamassa on.10

Veljet ja sisaret, toivon ja rukoilen, että me edelleen kannamme uljaasti kuormiamme ja autamme niitä keskuudessamme, jotka kärsivät ja kaipaavat kohotusta ja kannustusta. Kiittäkäämme jokainen Jumalaa Hänen siunauksistaan ja uudistakaamme taivaalliselle Isällemme sitoumuksemme palvella nöyrästi Hänen lapsiaan. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Show References

  1.  

    1. Ks. ”Olemme Jumalan lapsia”, Liahona, tammikuu 1999, s. 103.

  2.  

    2. Ks. Job 38:7.

  3.  

    3.  3. Nefi 17:7, 9.

  4.  

    4.  Joh. 9:3.

  5.  

    5. Ks. ”Jumalan teot”, Valkeus, 1985, konferenssiraportti 154. puolivuotiskonferenssista, s. 46.

  6.  

    6.  Moosia 24:15.

  7.  

    7.  OL 18:10.

  8.  

    8. ”Our Brothers’ Keepers”, Ensign, kesäkuu 1998, s. 39.

  9.  

    9.  Joh. 14:18, 27.

  10.  

    10. ”Herran taistoon kaikki”, MAP-lauluja, 164.