Taivaan voimat

Vanhin David A. Bednar

kahdentoista apostolin koorumista


Niin nuoret kuin vanhatkin pappeudenhaltijat tarvitsevat sekä valtuuden että voiman – tarvittavan luvan ja hengellisen kyvyn edustaa Jumalaa pelastuksen työssä.

Rakkaat veljeni, olen kiitollinen siitä, että voimme palvella Jumalaa yhdessä suurena pappeudenhaltijoiden joukkona. Rakastan ja ihailen teitä siksi, että olette kelvollisia ja saatte vaikutuksellanne aikaan hyvää kautta maailman.

Kehotan teitä jokaista harkitsemaan, kuinka vastaisitte seuraavaan kysymykseen, jonka presidentti David O. McKay esitti monia vuosia sitten kirkon jäsenille: ”Jos teitä jokaista pyydettäisiin tällä hetkellä esittämään yhdellä lauseella tai ilmauksella Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon tärkein ominaispiirre, mikä olisi teidän vastauksenne?” (”The Mission of the Church and Its Members”, Improvement Era, marraskuu 1956, s. 781.)

Vastaus, jonka presidentti McKay antoi omaan kysymykseensä, oli pappeuden jumalallinen valtuus. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko eroaa muista kirkoista, jotka väittävät, että niiden valtuus perustuu historialliseen seuraantoon tai pyhiin kirjoituksiin tai teologiseen koulutukseen. Me esitämme muista poikkeavan julistuksen, että profeetta Joseph Smith sai pappeuden valtuuden suoraan taivaallisilta sanansaattajilta kätten päällepanemisella.

Sanomani keskittyy tähän jumalalliseen pappeuteen ja taivaan voimiin. Rukoilen vilpittömästi Herran Hengen apua, kun me yhdessä tutustumme näihin tärkeisiin totuuksiin.

Pappeuden valtuus ja voima

Pappeus on miehille maan päällä annettu Jumalan valtuus toimia kaikissa asioissa ihmiskunnan pelastukseksi (ks. Spencer W. Kimball, ”The Example of Abraham”, Ensign, kesäkuu 1975, s. 3). Pappeus on keino, jolla Herra toimii ihmisten kautta sielujen pelastamiseksi. Yksi Jeesuksen Kristuksen kirkkoa määrittävistä piirteistä sekä muinoin että nyt on Hänen valtuutensa. Tosi kirkkoa ei voi olla ilman jumalallista valtuutta.

Pappeuden valtuus annetaan tavallisille miehille. Pappeuteen asettamisen edellytykset ovat kelvollisuus ja aulius – eivät kokemus, asiantuntemus tai koulutus.

Tapa, jolla pappeuden valtuus saadaan, on kuvattu viidennessä uskonkappaleessa: ”Me uskomme, että saarnatakseen evankeliumia ja suorittaakseen sen toimituksia miehen täytyy olla Jumalan kutsuma profetian kautta ja niiden kätten päällepanemisella, joilla on toimivalta.” Näin poika tai mies saa pappeuden valtuuden ja hänet asettaa tiettyyn virkaan henkilö, jolla jo on pappeus ja joka on saanut valtuuden johtohenkilöltä, jolla on tarvittavat pappeuden avaimet.

Pappeudenhaltijan odotetaan käyttävän tätä pyhää valtuutta Jumalan pyhän mielen, tahdon ja tarkoitusten mukaan. Pappeudessa ei ole mitään itsekeskeistä. Pappeutta käytetään aina muiden ihmisten palvelemiseen, siunaamiseen ja vahvistamiseen.

Korkeampi pappeus saadaan solmimalla vakava liitto, johon sisältyy velvoite toimia sen valtuuden (ks. OL 68:8) ja viran (ks. OL 107:99) mukaan, jotka on saatu. Jumalan pyhän pappeuden haltijoina meidän tulee olla toimijoita eikä toiminnan kohteita (ks. 2. Nefi 2:26). Pappeus on luonnostaan aktiivista eikä passiivista.

Presidentti Ezra Taft Benson on opettanut:

”Ei riitä, että me saamme pappeuden ja jäämme sitten passiivisina odottamaan, kunnes joku hätistää meitä toimimaan. Kun me otamme vastaan pappeuden, meillä on velvoite ryhtyä aktiivisesti ja innokkaasti edistämään vanhurskauden asiaa maan päällä, koska Herra sanoo:

– – ’Se, joka ei tee mitään, ennen kuin häntä käsketään, ja ottaa käskyn vastaan epäilevin sydämin ja pitää sen laiskasti, se tuomitaan’ [OL 58:29].” (So Shall Ye Reap, 1960, s. 21.)

Myös presidentti Spencer W. Kimball tähdensi painokkaasti pappeuden aktiivista luonnetta: ”Rikkomalla käskyjä mies rikkoo pappeuden liiton – mutta myös jättämällä velvollisuutensa suorittamatta. Sen mukaisesti tämän liiton rikkoakseen ihmisen ei tarvitse tehdä muuta kuin olla tekemättä mitään.” (Ks. Anteeksiantamuksen ihme, 1975, s. 95.)

Kun me teemme parhaamme täyttääksemme pappeustehtävämme, meitä voidaan siunata pappeuden voimalla. Pappeuden voima on Jumalan voimaa, joka toimii sellaisten miesten ja poikien kautta kuten me, ja joka edellyttää henkilökohtaista vanhurskautta, uskollisuutta, kuuliaisuutta ja uutteruutta. Poika tai mies voi saada pappeuden valtuuden kätten päällepanemisella, mutta hänellä ei ole pappeuden voimaa, jos hän on tottelematon, kelvoton tai haluton palvelemaan.

”Pappeuden oikeudet on liitetty erottamattomasti taivaan voimiin [eikä] taivaan voimia voida hallita eikä käyttää muuten kuin vanhurskauden periaatteiden mukaan.

Että ne voidaan suoda meille, on totta; mutta kun me pyrimme peittelemään syntejämme tai tyydyttämään ylpeyttämme, turhamaista kunnianhimoamme tai hallitsemaan tai vallitsemaan tai pakottamaan ihmislasten sieluja pienimmälläkään vääryydellä, katso, taivaat vetäytyvät; Herran Henki tulee murheelliseksi, ja kun se on vetäytynyt, se on sen miehen pappeuden eli valtuuden loppu.” (OL 121:36–37, kursivointi lisätty.)

Veljet, Herra ei hyväksy sitä, että poika tai mies ottaa vastaan pappeuden valtuuden mutta jättää tekemättä sen, mikä on välttämätöntä pappeuden voiman saamiseksi. Niin nuoret kuin vanhatkin pappeudenhaltijat tarvitsevat sekä valtuuden että voiman – tarvittavan luvan ja hengellisen kyvyn edustaa Jumalaa pelastuksen työssä.

Opetus, jonka sain isältäni

Kasvoin kodissa, jossa oli uskollinen äiti ja hieno isä. Äitini oli niiden pioneerien jälkeläinen, jotka uhrasivat kaiken kirkon ja Jumalan valtakunnan vuoksi. Isäni ei ollut kirkkomme jäsen, ja nuorena hän oli halunnut tulla katoliseksi papiksi. Loppujen lopuksi hän päätti olla menemättä pappisseminaariin ja loi sen sijaan uran työkalujen ja väriaineiden valmistajana.

Suuren osan siitä ajasta, jonka isä oli naimisissa, hän kävi perheemme kanssa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa. Itse asiassa monilla seurakuntamme jäsenillä ei ollut aavistustakaan siitä, ettei isä ollut kirkon jäsen. Hän pelasi seurakuntamme softball-joukkueessa ja valmensi sitä, auttoi partiotoiminnassa ja tuki äitiä tämän erilaisissa kutsumuksissa ja tehtävissä. Haluan kertoa teille yhdestä niistä erinomaisista opetuksista, jotka sain isältäni pappeuden valtuudesta ja voimasta.

Ollessani vielä poikaiässä kysyin isältä monta kertaa viikossa, milloin hän aikoi mennä kasteelle. Hän vastasi kaikessa rakkaudessa mutta päättäväisesti joka kerta sitä häneltä penätessäni: ”David, minä en aio liittyä kirkkoon äitisi, sinun tai kenenkään muunkaan vuoksi. Minä liityn kirkkoon sitten kun tiedän, että se on oikea ratkaisu.”

Taisin olla kolme- tai neljätoistavuotias, kun kävin seuraavan keskustelun isän kanssa. Olimme juuri palanneet kotiin oltuamme sunnuntaina kirkossa yhdessä, ja kysyin isältäni, milloin hän aikoi mennä kasteelle. Hän vastasi hymyillen: ”Sinä se aina kysyt minulta kasteelle menosta. Nyt minulla on kysymys sinulle.” Tein nopeasti ja innokkaana sen päätelmän, että nyt me edistyimme!

Isä jatkoi: ”David, eikös teidän kirkkonne opetakin, että pappeus otettiin muinoin pois maan päältä ja että taivaalliset sanansaattajat ovat palauttaneet sen profeetta Joseph Smithille?” Vastasin, että hänen toteamuksensa oli oikea. Sitten hän sanoi: ”Tässä on kysymykseni. Kuuntelen joka viikko pappeuskokouksessa, kun piispa ja muut pappeusjohtajat muistuttavat, pyytävät ja anovat miehiä suorittamaan kotiopetuksensa ja täyttämään pappeusvelvollisuutensa. Jos teidän kirkossanne on todella palautettu Jumalan pappeus, miksi niin monet kirkkoonne kuuluvat miehet eivät ole mitenkään erilaisia uskonnollisten velvollisuuksiensa hoitamisessa kuin ne miehet, jotka kuuluvat samaan kirkkoon kuin minä?” Pääni oli aivan tyhjä. Minulla ei ollut mitään sopivaa vastausta isälleni.

Uskon, että isäni oli väärässä arvostellessaan jumalallista valtuutta koskevan väitteemme paikkansapitävyyttä niiden miesten puutteiden vuoksi, joiden kanssa hän oli tekemisissä seurakunnassamme. Mutta hänen minulle esittämäänsä kysymykseen sisältyi oikea olettamus, että miesten, joilla on Jumalan pyhä pappeus, tulisi olla erilaisia kuin muut miehet. Miehet, joilla on pappeus, eivät ole luonnostaan parempia kuin muutkaan miehet, mutta heidän pitäisi toimia eri tavoin. Pappeudenhaltijoiden tulee paitsi saada pappeuden valtuus myös tulla kelvollisiksi ja uskollisiksi Jumalan voiman välittäjiksi. ”Pitäkää itsenne puhtaina, te Herran astioiden kantajat” (OL 38:42).

En ole koskaan unohtanut niitä opetuksia pappeuden valtuudesta ja voimasta, jotka sain isältäni, hyvältä mieheltä, joka ei kuulunut kirkkoomme ja joka odotti enemmän miehiltä, jotka sanoivat olevansa Jumalan pappeuden haltijoita. Tuo sunnuntai-iltapäivän keskustelu isäni kanssa monia vuosia sitten herätti minussa halun olla ”hyvä poika”. En halunnut olla huono esimerkki ja kompastuskivi isän edistymiselle hänen saadessaan oppia palautettua evankeliumia. Halusin yksinkertaisesti olla hyvä poika. Herra tarvitsee sitä, että me kaikki Hänen valtuutensa haltijat olemme kunniallisia, hyveellisiä ja hyviä poikia kaikkina aikoina ja kaikkialla.

Teitä ehkä kiinnostaa tietää, että joitakin vuosia myöhemmin isäni kastettiin. Ja oikean ajan tullen minulla oli tilaisuus antaa hänelle Aaronin pappeus ja Melkisedekin pappeus. Yksi elämäni suurenmoisia kokemuksia oli seurata, kun isä sai pappeuden valtuuden ja lopulta sen voiman.

Kerron teille tästä mieleenpainuvasta opetuksesta, jonka sain isältäni, tähdentääkseni erästä yksinkertaista totuutta. Se, että saa pappeuden valtuuden kätten päällepanemisella, on tärkeä alku, mutta se ei riitä. Asettaminen tuo valtuuden, mutta voimalla toimiminen vaatii vanhurskautta, kun pyrimme kohottamaan sieluja, opettamaan ja todistamaan, siunaamaan ja neuvomaan sekä edistämään pelastuksen työtä.

Tässä maailman historian merkityksellisessä vaiheessa teidän ja minun, meidän pappeudenhaltijoiden, pitää olla vanhurskaita miehiä ja tehokkaita välineitä Jumalan käsissä. Meidän pitää tulla esiin Jumalan miehinä. Teidän ja minun kannattaisi ottaa oppia Nefin, Helamanin pojanpojan, esimerkistä ja noudattaa sitä. Hän oli ensimmäinen niistä kahdestatoista opetuslapsesta, jotka Vapahtaja kutsui aloittaessaan palvelutyönsä nefiläisten keskuudessa. ”Ja [Nefi] opetti heille monia asioita – –. Ja Nefi opetti voimalla ja suurella valtuudella.” (3. Nefi 7:17.)

”Auta aviomiestäni ymmärtämään”

Niiden temppelisuosituspuhuttelujen lopuksi, joita pidin piispana ja vaarnanjohtajana, minulla oli usein tapana kysyä naimisissa olevilta sisarilta, kuinka voisin parhaiten palvella heitä ja heidän perhettään. Noilta uskollisilta naisilta saamieni vastausten yhdenmukaisuus oli sekä opettavaista että huolestuttavaa. Sisaret valittivat tai arvostelivat harvoin mutta vastasivat usein seuraavasti: ”Autathan aviomiestäni ymmärtämään tehtävänsä pappeusjohtajana kodissamme. Otan mielelläni johdon käsiini pyhien kirjoitusten tutkimisessa, perherukouksessa ja perheillassa, ja teen niin jatkossakin. Mutta toivoisin, että mieheni olisi tasaveroinen kumppani ja olisi se vahva pappeusjohtaja, jollainen vain hän voi olla. Autathan aviomiestäni oppimaan, kuinka hän voi tulla kodissamme patriarkaksi ja pappeusjohtajaksi, joka johtaa ja suojelee.”

Mietin usein noiden sisarten ja heidän pyyntönsä vilpittömyyttä. Pappeusjohtajat kuulevat nykyään samankaltaisia huolenaiheita. Monet vaimot anovat sellaista aviomiestä, jolla on pappeuden valtuuden lisäksi myös pappeuden voima. He kaipaavat kumppanikseen uskollista aviomiestä ja pappeustoveria työssä Kristus-keskeisen ja evankeliumia tähdentävän kodin luomiseksi.

Veljet, lupaan, että jos te ja minä pohdimme rukoillen näiden sisarten pyyntöjä, Pyhä Henki auttaa meitä näkemään itsemme sellaisina kuin todella olemme (ks. OL 93:24) ja auttaa meitä tunnistamaan ne asiat, joissa meidän pitää muuttua ja tulla paremmiksi. Ja aika toimia on nyt!

Olkaa esimerkkejä vanhurskaudesta

Tänä iltana kertaan presidentti Thomas S. Monsonin opetuksia hänen pyytäessään meitä olemaan ”vanhurskauden esimerkkejä”. Hän on muistuttanut meitä toistuvasti siitä, että me olemme Herran asialla ja että meillä on oikeus Hänen apuunsa kelvollisuutemme perusteella (ks. ”Vanhurskauden esimerkkejä”, Liahona, toukokuu 2008, s. 65–68). Teillä ja minulla on pappeuden valtuus, jonka taivaalliset sanansaattajat, Johannes Kastaja sekä Pietari, Jaakob ja Johannes, palauttivat maan päälle tällä taloudenhoitokaudella. Ja siksi jokainen mies, joka saa Melkisedekin pappeuden, voi jäljittää oman valtuuden linjansa suoraan Herraan Jeesukseen Kristukseen. Toivon, että olemme kiitollisia tästä ihmeellisestä siunauksesta. Rukoilen, että olisimme puhtaita ja kelvollisia edustamaan Herraa käyttäessämme Hänen pyhää valtuuttaan. Tulkoon meistä kukin kelvolliseksi saamaan pappeuden voiman.

Todistan, että pyhä pappeus on todella palautettu maan päälle näinä myöhempinä aikoina ja että se on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa. Todistan myös, että presidentti Thomas S. Monson on kirkon ylipappeuden johtava ylipappi (ks. OL 107:9, 22, 65–66, 91–92) ja ainoa ihminen maan päällä, jolla on kaikki pappeuden avaimet sekä valtuus käyttää niitä. Näistä totuuksista todistan vakavasti Herran Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.