Elämän kilpajuoksu

Rakkaat veljeni ja sisareni, tänä aamuna haluan puhua teille iankaikkisista totuuksista – niistä totuuksista, jotka rikastuttavat elämäämme ja saattavat meidät turvallisesti kotiin.

Ihmisillä on kaikkialla kiire. Suihkulentokoneet lennättävät kallisarvoisia ihmislastejaan yli laajojen mantereiden ja suurten valtamerien, jotta liiketapaamisiin osallistuttaisiin, velvollisuudet täytettäisiin, lomista nautittaisiin tai sukulaisten luona käytäisiin. Kaikkialla maanteillä – niin ohikulkuteillä, kehäteillä kuin moottoriteillä – kulkee miljoonissa autoissa vielä useampia miljoonia ihmisiä loppumattomalta näyttävänä virtana ja lukuisista syistä kiirehtiessämme hoitamaan kunkin päivän asioita.

Pysähdymmekö tämän kiihkeätahtisen elämän keskellä koskaan hetkeksikään mietiskelemään – pohtimaan ajattomia totuuksia?

Iankaikkisiin totuuksiin verrattuina useimmat jokapäiväisen elämän kysymyksistä ja huolenaiheista ovat todella melko yhdentekeviä. Mitä söisimme päivälliseksi? Minkä väriseksi maalaisimme olohuoneen? Ilmoittaisimmeko Juhan jalkapallojoukkueeseen? Nämä kysymykset ja lukemattomat muut niiden kaltaiset menettävät merkityksensä, kun eteen tulee kriisitilanne, kun rakkaamme satuttavat tai loukkaavat itsensä, kun sairaus astuu terveiden elämään, kun elämän kynttilä himmenee ja pimeys uhkaa. Ajatuksemme keskittyvät, ja kykenemme helposti ratkaisemaan, mikä on todella tärkeää ja mikä on vain joutavaa.

Keskustelin hiljattain erään naisen kanssa, joka on taistellut hengenvaarallista sairautta vastaan yli kaksi vuotta. Hän mainitsi, että ennen hänen sairauttaan hänen päivänsä täyttyivät sellaisista puuhista kuten kodin siivoaminen täydellisen siistiksi ja sen sisustaminen kauniilla kalusteilla. Hän kävi kampaajallaan pari kertaa viikossa ja käytti joka kuukausi aikaa ja rahaa kartuttaen vaatevalikoimaansa. Hän kutsui harvoin lastenlapsiaan käymään, sillä hän oli aina huolissaan siitä, että pienet ja huolimattomat kädet saattaisivat rikkoa tai muuten vaurioittaa sitä, mitä hän piti kallisarvoisena omaisuutenaan.

Ja sitten hän sai järkyttävän uutisen, jonka mukaan hänen elämänsä kuolevaisuudessa oli vaarassa ja että hänellä saattaisi olla jäljellä hyvin rajallinen määrä aikaa. Hän sanoi, että samalla hetkellä kun hän kuuli lääkärin diagnoosin, hän tiesi heti, että kaiken mahdollisen jäljellä olevan aikansa hän käyttäisi perheensä ja ystäviensä parissa ja pitäisi evankeliumin elämänsä keskipisteenä, sillä ne edustivat sitä, mikä hänelle oli kaikkein kallisarvoisinta.

Tällaisia selkeyden hetkiä tulee meille kaikille jossakin vaiheessa, vaikkei aina niin dramaattisen tilanteen myötä. Näemme selkeästi, millä elämässämme on todella merkitystä ja kuinka meidän tulee elää.

Vapahtaja on sanonut:

”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.

Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta.

Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”¹

Syvimpien pohdiskelujemme tai suurimman hätämme hetkinä ihmisen sielu kääntyy taivasta kohti etsien jumalallista vastausta elämän suurimpiin kysymyksiin: Mistä olemme tulleet? Miksi olemme täällä? Minne menemme tämän elämän jälkeen?

Näihin kysymyksiin ei löydä vastauksia tutkimalla yliopistojen oppikirjoja tai tarkistamalla internetistä. Nämä kysymykset ovat kuolevaisuutta suurempia. Ne sulkevat piiriinsä iankaikkisuuden.

Mistä olemme tulleet? Tätä väistämätöntä kysymystä miettii – ellei lausu ääneen – jokainen ihminen.

Apostoli Paavali sanoi ateenalaisille Areiopagilla, että ”me – – olemme Jumalan sukua”². Koska me tiedämme, että fyysinen ruumiimme on kuolevaisten vanhempiemme sukua, meidän täytyy tutkia tarkoin Paavalin sanojen merkitystä. Herra on julistanut, että ”henki ja ruumis ovat ihmisen sielu”³. Siis juuri henki on Jumalan sukua. Heprealaiskirjeen kirjoittaja nimittää Jumalaa henkien Isäksi.⁴ Kaikkien ihmisten henget ovat kirjaimellisesti ”Jumalalle syntyneitä poikia ja tyttäriä”⁵.

Huomaamme, että innoitetut runoilijat ovat kirjoittaneet koskettavia sanomia ja tallentaneet ylimaallisia ajatuksia, jotta me voisimme pohtia tätä aihetta. William Wordsworth kirjoitti tämän totuuden:

Vanhemmat pohdiskelevat vastuullista tehtäväänsä opettaa, innoittaa, antaa opastusta ja ohjausta sekä näyttää esimerkkiä. Ja vanhempien tätä pohdiskellessa lapset – ja varsinkin nuoret – esittävät syvällisen kysymyksen, miksi olemme täällä. Yleensä se lausutaan hiljaa omassa mielessä muotoon: Miksi minä olen täällä?

Kuinka kiitollisia meidän tuleekaan olla siitä, että viisas Luoja on luonut maailman ja asettanut meidät tänne ja unohduksen verho on vedetty aikaisemman olemassaolomme eteen, niin että voisimme kokea koetusajan ja saada tilaisuuden osoittaa kelvollisuutemme tullaksemme arvollisiksi saamaan kaiken sen, minkä Jumala on meille valmistanut.

Yksi maanpäällisen olemassaolomme tärkeimmistä tarkoituksista on selvästi se, että me saamme lihaa ja luuta olevan ruumiin. Meille on myös annettu tahdonvapauden lahja. Meillä on etuoikeus tehdä itse tuhansia valintoja. Täällä me opimme kovan kokemuksen kautta. Opimme erottamaan hyvän pahasta. Opimme tuntemaan karvaan ja makean eron. Huomaamme, että tekoihimme liittyy seurauksia.

Olemalla kuuliaiset Jumalan käskyille voimme tulla kelvollisiksi pääsemään siihen kotiin, josta Jeesus puhui sanoessaan: ”Minun Isäni kodissa on monta huonetta. – – Minä menen valmistamaan teille sijaa – –, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.”⁷

Vaikka tulemmekin kuolevaisuuteen ”kiireellämme rippeet kimmelteestä”, elämä kulkee säälimättä eteenpäin. Lapsuutta seuraa nuoruus, ja kypsä ikä tulee niin kovin huomaamatta. Kokemuksesta opimme, että meidän täytyy pyytää apua taivaasta kulkiessamme eteenpäin elämän tiellä.

Jumala, meidän Isämme, ja Jeesus Kristus, meidän Herramme, ovat viitoittaneet tien täydellisyyteen. He kutsuvat meitä noudattamaan iankaikkisia totuuksia ja tulemaan täydellisiksi niin kuin He ovat täydellisiä.⁸

Apostoli Paavali vertasi elämää kilpajuoksuun. Heprealaisia hän kehotti: ”Pankaamme pois – – synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme.”⁹

Älkäämme innoissamme unohtako Saarnaajan viisasta neuvoa: ”Juoksu ei ole nopeiden vallassa eikä sota sankareiden.”¹⁰ Itse asiassa palkinto kuuluu sille, joka pysyy vahvana loppuun asti.

Ajatellessani elämän kilpajuoksua mieleeni tulee eräs toisenlainen kilpailu lapsuuden ajoilta asti. Minulla ja kavereillani oli tapana ottaa linkkuveitsi ja veistellä pieniä leikkiveneitä pehmeästä pajupuusta. Kolmikulmainen puuvillakankaan palanen laitettiin purjeeksi, ja niin jokainen lähetti kömpelötekoisen aluksensa purjehtimaan kilpaa alas Utahin Provojoen melko kuohuvaa virtaa. Me juoksimme pitkin joenrantaa ja seurasimme pieniä laivojamme, jotka toisinaan poukkoilivat rajusti vuolaassa virrassa ja toisinaan taas purjehtivat rauhallisesti veden käydessä syvemmäksi.

Erään tietyn kilpailun aikana huomasimme yhden veneen olevan edellä kaikkia muita lähestyttäessä sovittua maalilinjaa. Yhtäkkiä virta vei sen liian lähelle suurta pyörrettä, ja vene kallistui kyljelleen ja keikahti kumoon. Virta pyöritti sitä, eikä se päässyt enää takaisin päävirtaan. Viimein sen matka päätyi epämukavasti sitä ympäröivän rojun sekaan, jota ahnaan vihreän sammaleen lonkerot pitivät lujasti otteessaan.

Lapsuuden leikkiveneissä ei ollut tasapainoa antavaa köliä, ei suunnan määräävää peräsintä eikä mitään voimanlähdettä. Ne kulkivat vääjäämättä virtaa alas – reitti sinne oli helpoin.

Toisin kuin leikkiveneille, meille on annettu jumalallisia ominaisuuksia ohjaamaan matkaamme. Me emme tule kuolevaisuuteen ajelehtiaksemme elämän vaihtelevien virtojen mukana vaan varustettuina kyvyllä ajatella, käyttää järkeämme ja saavuttaa.

Taivaallinen Isämme ei lähettänyt meitä iankaikkiselle matkallemme antamatta meille keinoa, jolla voisimme saada Häneltä johdatusta paluumme turvaamiseksi. Puhun rukouksesta. Puhun myös sen hiljaisen, vienon äänen kuiskauksista. Enkä jätä vaille huomiota pyhiä kirjoituksia, jotka sisältävät Herran sanan ja profeetan sanat – jotka on annettu meille avuksi ylittääksemme menestyksekkäästi maalilinjan.

Jossakin vaiheessa kuolevaista palvelutyötämme esiin astuu epävarma askel, kalpea hymy, sairauden tuska – kesän väistyminen, syksyn saapuminen, talven kylmyys ja kokemus, jota nimitämme kuolemaksi.

Jokainen pohdiskeleva ihminen on esittänyt itselleen kysymyksen, jonka muinainen Job muotoili parhaiten: ”Voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut?”¹¹ Vaikka kuinka yrittäisimme työntää tämän kysymyksen pois ajatuksistamme, se palaa aina. Kuolema tulee kaikkien ihmisten osaksi. Se kohtaa vanhukset heidän kulkiessaan horjuvin jaloin. Sen kutsun kuulevat ne, jotka ovat tuskin saavuttaneet elon matkan puolivälin. Toisinaan se hiljentää pienten lasten naurun.

Mutta onko kuoleman jälkeen elämää? Onko kuolema kaiken loppu? Robert Blatchford hyökkäsi kirjassaan God and My Neighbor [Jumala ja lähimmäiseni] voimakkaasti sellaisia hyväksyttyjä kristillisiä uskonkäsityksiä vastaan kuten Jumala, Kristus, rukous ja varsinkin kuolemattomuus. Hän rohkeni väittää, että olemassaolomme päättyy kuolemaan ja ettei kukaan voisi todistaa toisin. Sitten tapahtui jotakin yllättävää. Hänen epäilyksensä muuri mureni äkisti tomuksi. Hän jäi vaille suojaa ja puolustusta. Vähitellen hän alkoi etsiä tietään takaisin uskoon, jota hän oli pilkannut ja jonka hän oli hylännyt. Mikä oli aikaansaanut tämän syvällisen muutoksen hänen ajattelutavassaan? Hänen vaimonsa kuoli. Sydän murtuneena hän meni huoneeseen, missä hänen vaimonsa maallinen maja lepäsi. Hän katseli jälleen kasvoja, joita rakasti niin paljon. Tullessaan huoneesta hän sanoi eräälle ystävälle: ”Se on hän, ja silti se ei ole hän. Kaikki on muuttunut. Jokin sellainen, mikä hänessä oli aiemmin, on poissa. Hän ei ole sama. Mikä voi olla poissa, jos ei sielu?”

Hän kirjoitti myöhemmin: ”Kuolema ei ole sellainen kuin jotkut ihmiset ajattelevat. Se on vain niin kuin siirtyisi toiseen huoneeseen. Siitä toisesta huoneesta me löydämme – – ne rakkaat naiset, miehet ja suloiset lapset, joita olemme rakastaneet ja jotka olemme menettäneet.”¹²

Veljeni ja sisareni, me tiedämme, ettei kuolema ole loppu. Tätä totuutta ovat opettaneet elävät profeetat kautta aikojen. Se löytyy myös pyhistä kirjoituksistamme. Mormonin kirjassa on nämä täsmälliset ja lohdulliset sanat:

”Nyt, mitä tulee sielun tilaan kuoleman ja ylösnousemuksen välillä – katso, enkeli on ilmaissut minulle, että kaikkien ihmisten henget, niin pian kuin ne ovat lähteneet tästä kuolevaisesta ruumiista, niin, kaikkien ihmisten henget, olivatpa he hyviä tai pahoja, otetaan kotiin sen Jumalan luokse, joka antoi heille elämän.

Ja silloin tapahtuu, että niiden henget, jotka ovat vanhurskaita, otetaan vastaan onnen tilaan, jota sanotaan paratiisiksi, levon tilaksi, rauhan tilaksi, missä he saavat levätä kaikista vaivoistaan ja kaikesta huolesta ja murheesta.”¹³

Kun Vapahtaja oli ristiinnaulittu ja Hänen ruumiinsa oli laskettu hautaan kolmen päivän ajaksi, Hänen henkensä palasi jälleen. Kivi vieritettiin pois, ja ylösnoussut Lunastaja astui esiin pukeutuneena lihaa ja luuta olevaan kuolemattomaan ruumiiseen.

Jobin kysymykseen ”Voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut?” saatiin vastaus, kun Maria ja muut menivät haudalle ja näkivät kaksi miestä, jotka olivat säteilevissä vaatteissa ja puhuivat heille sanoen: ”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.”¹⁴

Koska Kristus voitti haudan, me kaikki nousemme kuolleista. Tämä on sielun lunastus. Paavali kirjoitti: ”On taivaallisia ja maallisia ruumiita, mutta taivaallisten loisto on aivan toisenlainen kuin maanpäällisten.”¹⁵

Me tavoittelemme taivaallista kirkkautta. Me haluamme elää Jumalan luona. Me haluamme kuulua ikuiseen perheeseen. Sellaiset siunaukset ansaitaan, kun ihminen koko elämän ajan pyrkii, etsii, tekee parannusta ja viimein onnistuu.

Mistä olemme tulleet? Miksi olemme täällä? Minne menemme tämän elämän jälkeen? Näiden kaikkia ihmisiä koskettavien kysymysten ei tarvitse enää jäädä vaille vastausta. Sieluni syvyyksistä ja kaikessa nöyryydessä todistan, että nämä asiat, joista olen puhunut, ovat totta.

Taivaallinen Isämme iloitsee niistä, jotka pitävät Hänen käskynsä. Hän on myös huolissaan eksyneestä lapsesta, myöhästelevästä teini-ikäisestä, kapinoivasta nuoresta, velvollisuutensa laiminlyövästä vanhemmasta. Mestari puhuu lempeästi heille ja tosiaan kaikille: ”Tulkaa takaisin. Tulkaa tänne. Tulkaa sisään. Tulkaa kotiin. Tulkaa minun luokseni.”

Viikon päästä vietämme pääsiäistä. Ajatuksemme kääntyvät Vapahtajan elämään, Hänen kuolemaansa ja Hänen ylösnousemukseensa. Hänen erityisenä todistajanaan minä todistan teille, että Hän elää ja että Hän odottaa meidän voitokasta paluutamme. Rukoilen nöyrästi, että paluumme olisi sellainen, Hänen pyhässä nimessään, Jeesuksen Kristuksen, meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme nimessä. Aamen.