Todelliseen kasvuun johtava pelastaminen

Piispa Richard C. Edgley

juuri vapautettu ensimmäinen neuvonantaja johtavassa piispakunnassa


Sielujen pelastaminen on sitä työtä, jota Vapahtaja on kutsunut meitä kaikkia tekemään.

Viime kuukausina on tähdennetty entistä enemmän sitä, että saisimme kirkossa aikaan todellista kasvua – sitä, että toisimme joukkoomme kaikki halukkaat, jotta he voivat saada pelastavat toimitukset ja liitot ja pitää ne ja elää niin, että he kokevat Alman kuvaileman voimallisen sydämen muutoksen (ks. Alma 5:14). Yksi mielekkäimpiä ja tärkeimpiä tapoja saada aikaan todellista kasvua kirkossa on se, että ojennamme kätemme pelastamaan ne, jotka on kastettu ja jotka kuitenkin vaeltavat vähemmän aktiivisina vailla siunauksia ja pelastavia toimituksia. Riippumatta siitä, mikä on henkilökohtainen tehtävämme – kotiopettaja tai kotikäyntiopettaja, pyhäkoulunopettaja, piispa, isä, äiti tai johtava auktoriteetti – kaikki voivat osallistua pelastuspyrkimyksiin merkityksellisellä tavalla. Loppujen lopuksi se, että tuomme kaikki – perheemme, kirkkoomme kuulumattomat, vähemmän aktiiviset, synnintekijät – Kristuksen luokse saamaan pelastavat toimitukset, on meidän yhteinen jumalallinen tehtävämme.

Eräänä sunnuntaiaamuna noin 30 vuotta sitten, kun palvelin vaarnan johtokunnassa, saimme puhelun eräältä uskolliselta piispaltamme. Hän selitti, että hänen seurakuntansa oli kasvanut niin nopeasti, ettei hänellä ollut enää antaa mielekästä tehtävää kaikille kelvollisille jäsenille. Hän pyysi meitä jakamaan seurakunnan. Odotellessamme sen hyväksymistä me päätimme vaarnan johtokuntana, että vierailisimme siinä seurakunnassa ja kutsuisimme kaikki nuo hienot, kelvolliset veljet ja sisaret vaarnalähetyssaarnaajiksi.

Muistaakseni kolmas tapaamani henkilö oli nuori naisopiskelija paikallisesta yliopistosta. Juteltuamme hetken aikaa esitin hänelle kutsun palvella lähetyssaarnaajana. Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten hän sanoi: ”Etkö tiedä, etten minä ole aktiivinen kirkossa?”

Oltuani hetken hiljaa sanoin: ”Ei, en tiennyt, ettet sinä ole aktiivinen.”

Hän vastasi: ”En ole vuosiin ollut aktiivinen kirkossa.” Sitten hän sanoi: ”Etkö tiedä, että kun on ollut epäaktiivinen, ei ole lainkaan helppoa palata takaisin?”

Vastasin: ”En. Seurakuntanne aloittaa kokoukset aamuyhdeksältä. Tulet vain kappeliin, niin olet meidän kanssamme.”

Hän vastasi: ”Ei, se ei ole niin helppoa. Monet asiat huolestuttavat. Se huolestuttaa, tuleeko joku tervehtimään vai pitääkö minun istua yksin ja ilman, että kukaan kiinnittää minuun huomiota kokouksissa. Sekin huolestuttaa, hyväksytäänkö minut ja keistä tulee uusia ystäviäni.”

Kyynelten vieriessä hänen poskilleen hän jatkoi: ”Tiedän, että äitini ja isäni ovat rukoilleet puolestani vuosia tuodakseen minut takaisin kirkkoon.” Sitten hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: ”Viimeksi kuluneet kolme kuukautta olen rukoillut saadakseni rohkeutta ja voimaa ja löytääkseni tavan tulla jälleen aktiiviseksi.” Sitten hän kysyi: ”Voisikohan tämä tehtävä olla vastaus noihin rukouksiin?”

Silmäni alkoivat kostua vastatessani: ”Uskon, että Herra on vastannut rukouksiisi.”

Hän ei ainoastaan ottanut tehtävää vastaan, vaan hänestä tuli hieno lähetyssaarnaaja. Ja olen varma, että hän tuotti iloa paitsi itselleen myös vanhemmilleen ja todennäköisesti muille sukulaisille.

Tästä ja muista samantapaisista puhutteluista opin monta asiaa tai sain muistutuksen niistä:

  • Opin, että monilla vähemmän aktiivisilla jäsenillä on läheisiä ihmisiä, jotka polvistuvat päivittäin rukoukseen anoen Herralta apua, jotta heidän rakkaansa voisi pelastua.

  • Opin, ettei vähemmän aktiivisen jäsenen ole lainkaan niin helppoa tai mukavaa vain kävellä takaisin kirkkoon. He tarvitsevat apua. He tarvitsevat tukea. He tarvitsevat toveruutta.

  • Opin, että meillä on vähemmän aktiivisia jäseniä, jotka yrittävät löytää ja ovat halukkaita löytämään tien takaisin aktiivisuuteen.

  • Opin, että monet vähemmän aktiiviset jäsenet ottavat vastaan tehtävän, jos heidät kutsutaan siihen.

  • Opin, että vähemmän aktiivinen jäsen ansaitsee sen, että häntä kohdellaan tasaveroisena ja pidetään rakastavan Jumalan poikana tai tyttärenä.

Vuosien varrella olen pohtinut, kuinka tuo puhuttelu olisi sujunut, jos olisin pitänyt häntä vähemmän aktiivisena kirkon jäsenenä. Sen voitte itse arvioida.

Uudelleenaktivoiminen on aina ollut tärkeä osa Herran työtä. Vaikka pelastustyö on jokaisen jäsenen tehtävä, Aaronin ja Melkisedekin pappeuden haltijoilla on vastuullinen tehtävä johtaa tätä työtä. Loppujen lopuksi pappeuden palvelutyössä on kyse juuri tästä – kaikkien ihmisten tuomisesta korottaviin liittoihin; rauhan, onnen ja omanarvontunnon tuomisesta.

Muistatte Mormonin kirjasta, kuinka Alma nuorempi – huomattuaan, että soramilaiset olivat jääneet pois kirkosta – järjesti aktivointiryhmän pelastaakseen nuo ihmiset. Heidän aloittaessaan tehtäväänsä Alma rukoili Herraa näillä sanoilla:

”Oi Herra, suo meille menestystä heidän tuomisessaan jälleen sinun luoksesi Kristuksessa.

Katso, oi Herra, heidän sielunsa ovat kallisarvoisia, ja monet heistä ovat veljiämme; anna meille sen tähden, oi Herra, voimaa ja viisautta, jotta voimme tuoda nämä veljemme jälleen sinun luoksesi.” (Alma 31:34–35, kursivointi lisätty.)

Joitakin kuukausia sitten, erään uusien käännynnäisten sekä vähemmän aktiivisten jäsenten kanssa pidetyn kokouksen jälkeen, eräs uudelleen aktivoitunut suunnilleen ikäiseni mieshenkilö tuli luokseni ja sanoi: ”Olen ollut vähemmän aktiivinen suurimman osan elämästäni. Jäin pois kirkosta nuorena. Mutta olen nyt tullut takaisin ja työskentelen vaimoni kanssa temppelissä.”

Halusin hänen tietävän, että kaikki oli kunnossa, joten vastasin jokseenkin tähän tapaan: ”Loppu hyvin, kaikki hyvin.”

Hän vastasi: ”Ei, kaikki ei ole hyvin. Minä olen palannut kirkkoon, mutta olen menettänyt kaikki lapseni ja lastenlapseni. Ja nyt koen lastenlastenlasteni menetyksen – kaikki ovat kirkon ulkopuolella. Kaikki ei ole hyvin.”

Suvussamme on eräs esivanhempi, joka liittyi kirkkoon Euroopassa kirkon varhaisina aikoina. Yhdestä hänen pojastaan tuli epäaktiivinen. Sisar Edgley ja minä olemme yrittäneet jäljittää tämän esivanhemman epäaktiivisia jälkeläisiä.

Vaimoni ja minun oli helppoa kohtuullisen perustellusti päätellä, että seuraavien kuuden sukupolven aikana on saattanut olla kyse jopa 3 000 sukulaisen menettämisestä. Nyt ennuste kahdesta seuraavasta sukupolvesta. Menetys voisi teoreettisesti koskea noin 20 000:ta tai 30 000:ta taivaallisen Isämme lasta.

Kutsu pelastustyöhön perustuu yhteen kirkon perimmäisistä opeista.

”Muistakaa, että sielujen arvo on suuri Jumalan silmissä;

sillä katso, Herra, teidän Lunastajanne, kärsi kuoleman lihassa; ja niin hän kärsi kaikkien ihmisten tuskan, jotta kaikki ihmiset voisivat tehdä parannuksen ja tulla hänen luoksensa. – –

Ja jos kävisi niin, että te tekisitte työtä koko elinaikanne huutaen parannusta tälle kansalle ja johdattaisitte ainoastaan yhden sielun minun luokseni, kuinka suuri teidän ilonne onkaan hänen kanssansa minun Isäni valtakunnassa!” (OL 18:10–11, 15, kursivointi lisätty.)

Minulla on elämäni aikana ollut etuoikeus pelastaa joitakuita vähemmän aktiivisia jäseniä. Nykyään kun autan jotakuta tulemaan jälleen aktiiviseksi kirkossa, en näe mielessäni yksittäistä sielua; näen kuusi, seitsemän tai useampiakin sukupolvia – tuhansittain sieluja. Sitten ajattelen seuraavaa pyhien kirjoitusten kohtaa: ”Jos – – johdattaisitte ainoastaan yhden sielun minun luokseni, kuinka suuri teidän ilonne onkaan” (OL 18:15).

Herra sanoi apostoleilleen: ”Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän” (Matt. 9:37). Sadonkorjaajia ei tarvitse olla vähän. Meillä on tuhansia kykeneviä, kelvollisia pappeudenhaltijoita ja miljoonia sitoutuneita kirkon jäseniä kaikkialla maailmassa. Meillä on toimivat seurakuntaneuvostot, pappeuskoorumit, Apuyhdistykset ja muita järjestöjä, jotka kaikki on kutsuttu pelastustyöhön. Sielujen pelastaminen on sitä työtä, jota Vapahtaja on kutsunut meitä kaikkia tekemään.

Aiemmin puheessani viittasin rukoukseen, jonka Alma lausui, kun hän ja hänen toverinsa lähtivät pelastamaan soramilaisia. Toisen maailmansodan aikana noin 500 amerikkalaista sotilasta ja heitä tukeneita paikkakuntalaisia joutui eräälle vankileirille. Heidän kärsimyksensä ja huoli heidän turvallisuudestaan johtivat siihen, että noin sadan amerikkalaissotilaan vapaaehtoisjoukko valittiin pelastamaan nuo vangit. Kun vapaaehtoiset olivat koolla, komentava upseeri opasti heitä jokseenkin näin: ”Tänä iltana te miehet menette tapaamaan oman uskontokuntanne pappia, polvistutte rukoukseen ja vannotte Jumalalle, että niin kauan kuin teissä henki pihisee, ette anna yhdenkään noista miehistä kärsiä hetkeäkään kauemmin.” (Ks. Hampton Sides, Ghost Soldiers: The Forgotten Epic Story of World War II’s Most Dramatic Mission, 2001, s. 28–29.) Tämä onnistunut pelastusoperaatio oli pelastamista fyysisestä ja ajallisesta kärsimyksestä. Pitäisikö meidän olla vähemmän urhoollisia pyrkimyksissämme pelastaa ne, jotka voisivat kärsiä hengellisistä ja iankaikkisista seurauksista? Pitäisikö meidän Herran edessä sitoutua vähempään?

Lopuksi, meidän sitoutumisemme Kristuksen toden ja elävän kirkon jäseninä juontuu siitä tosiasiasta, että Herra kärsi meidän jokaisen puolesta – kirkkoon kuulumattoman, vähemmän aktiivisen jäsenen, jopa synnintekijän ja jokaisen oman perheemme jäsenen puolesta. Uskon, että voimme tuoda tuhansia evankeliumin iloon, rauhaan ja suloisuuteen ja satojatuhansia, jopa miljoonia, heitä seuraavissa sukupolvissa. Uskon, että me voimme onnistua, koska tämä on Herran kirkko, ja pappeuden ja jäsenyytemme nojalla meidät on kutsuttu onnistumaan. Tämän todistuksen lausun teille Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.