Oliko se sen arvoista?

Vanhin David F. Evans

seitsemänkymmenen koorumista


Se, että kerromme evankeliumista luonnollisesti ja normaaliin tapaan niille, joista välitämme ja joita rakastamme, tulee olemaan meidän elämämme työ ja ilo.

Tämän konferenssin aikana ja muissa viimeaikaisissa kokouksissa1 monet meistä ovat miettineet: ”Mitä minä voin tehdä auttaakseni Herran kirkon vahvistamisessa ja nähdäkseni todellista kasvua siellä, missä asun?”

Tässä ja jokaisessa muussa tärkeässä pyrkimyksessä meidän tärkein työmme on aina omassa kodissamme ja perheemme piirissä.2 Juuri perheissä kirkko vahvistuu, ja perheissä tapahtuu sen todellista kasvua.3 Meidän on määrä opettaa lapsillemme evankeliumin periaatteet ja opit. Meidän täytyy auttaa heitä saamaan usko Jeesukseen Kristukseen ja valmistaa heitä kasteeseen, kun he ovat 8-vuotiaita.4 Meidän täytyy itse olla uskollisia, jotta he voivat nähdä esimerkkimme rakkaudesta Herraa ja Hänen kirkkoaan kohtaan. Se auttaa lapsiamme kokemaan iloa käskyjen pitämisestä, onnea perheissään ja kiitollisuutta toisten palvelemisesta. Meidän tulee kodeissamme noudattaa Nefin antamaa mallia hänen sanoessaan:

”Me ponnistelemme uutterasti – – saadaksemme lapsemme – – uskomaan Kristukseen ja tekemään sovinnon Jumalan kanssa. – –

Me puhumme Kristuksesta, me riemuitsemme Kristuksessa, me saarnaamme Kristuksesta, me profetoimme Kristuksesta ja me kirjoitamme profetioidemme mukaisesti, jotta lapsemme tietäisivät, mistä lähteestä he voivat odottaa syntiensä anteeksiantoa.”5

Me ponnistelemme uutterasti tuodaksemme nämä siunaukset lapsillemme käymällä kirkossa heidän kanssaan, pitämällä perheillan ja lukemalla yhdessä pyhiä kirjoituksia. Me rukoilemme päivittäin perheemme kanssa, otamme vastaan kirkon tehtäviä, käymme sairaiden ja yksinäisten luona ja teemme muita asioita, joiden ansiosta lapsemme tietävät, että me rakastamme heitä ja että me rakastamme taivaallista Isäämme, Hänen Poikaansa ja Heidän kirkkoaan.

Me puhumme ja saarnaamme Kristuksesta, kun pidämme perheillan oppiaiheen tai istumme lapsen kanssa ja kerromme rakastavamme häntä ja kerromme todistuksesta, joka meillä on palautetusta evankeliumista.

Me voimme kirjoittaa Kristuksesta kirjoittamalla kirjeitä niille, jotka ovat kaukana. Kirjoittamamme kirjeet ovat siunaukseksi palvelemassa oleville lähetyssaarnaajille, asepalveluksessa oleville pojille tai tyttärille ja kaikille, joita rakastamme. Kotoa saadut kirjeet eivät ole vain pikaisia sähköpostiviestejä. Todellisissa kirjeissä on jotakin konkreettista, jota voi pitää kädessä, miettiä ja vaalia.

Me autamme lapsiamme luottamaan Vapahtajan sovitukseen ja tuntemaan rakastavan taivaallisen Isän anteeksiannon, kun me vanhemmat osoitamme rakkautta ja anteeksiantoa. Rakkautemme ja anteeksiantomme paitsi tuo lapsemme lähemmäs meitä myös kasvattaa heidän uskoaan siihen tietoon, että taivaallinen Isä rakastaa heitä ja että Hän antaa heille anteeksi, kun he pyrkivät tekemään parannuksen ja toimimaan paremmin ja olemaan parempia. He luottavat tähän totuuteen, koska he ovat saaneet nähdä maanpäällisten vanhempiensa tekevän samoin.

Sen työn lisäksi, jota teemme omassa perheessämme, Nefi opetti, että ”me ponnistelemme uutterasti – – saadaksemme – – veljemme uskomaan Kristukseen ja tekemään sovinnon Jumalan kanssa”6. Meillä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenillä on jokaisella siunaus ja vastuu kertoa evankeliumista. Jotkut niistä, jotka tarvitsevat evankeliumin elämäänsä, eivät ole vielä kirkon jäseniä. Jotkut olivat kerran joukossamme, mutta heidän täytyy jälleen tuntea se riemu, jota he tunsivat ottaessaan evankeliumin vastaan aiemmassa vaiheessa elämäänsä. Herra rakastaa sekä henkilöä, jolla ei ole koskaan ollut evankeliumia, että henkilöä, joka on palaamassa Hänen luokseen.7 Hänelle ja meille mikään ei muuta asiaa. Se on kaikki yhtä ja samaa työtä. Taivaalliselle Isällemme, Hänen Pojalleen ja meille suurta on sielujen arvo, olipa heidän tilanteensa mikä tahansa.8 Taivaallisen Isämme ja Hänen Poikansa työ on kaikkien Hänen lastensa ”kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän toteuttaminen”9 heidän tämänhetkisistä olosuhteistaan riippumatta. Meidän siunauksemme on auttaa tässä suuressa työssä.

Presidentti Thomas S. Monson on selittänyt, kuinka me voimme auttaa, kun hän sanoi: ”Meidän lähetystyökokemustemme täytyy olla tuoreita. Ei riitä, että jäämme vain pohtimaan aiempia kokemuksia. Jotta saisi tyydytystä, täytyy jatkuvasti kertoa evankeliumista luonnollisesti ja normaaliin tapaan.”10

Se, että kerromme evankeliumista luonnollisesti ja normaaliin tapaan niille, joista välitämme ja joita rakastamme, tulee olemaan meidän elämämme työ ja ilo. Saanen kertoa teille kahdesta sellaisesta esimerkistä.

Dave Orchard varttui Salt Lake Cityssä, missä useimmat hänen ystävistään olivat kirkon jäseniä. Heillä oli häneen suuri vaikutus. Lisäksi hänen naapurustossaan asuvat kirkon johtohenkilöt kutsuivat häntä jatkuvasti toimintoihin. Niin tekivät myös hänen ystävänsä. Vaikka hän ei tuolloin liittynyt kirkkoon, hänen lapsuus- ja nuoruusvuosiensa siunauksena oli hyvien kirkkoon kuuluvien ystävien ja kirkon järjestämien toimintojen vaikutus. Kun hän lähti opiskelemaan, hän muutti pois kotoa, ja useimmat hänen ystävistään lähtivät lähetystyöhön. Hän kaipasi heidän vaikutustaan elämäänsä.

Yksi Daven lukioaikaisista ystävistä oli yhä kotona. Tämä ystävä tapasi joka viikko piispansa pyrkiessään järjestämään elämänsä ja voidakseen palvella lähetyssaarnaajana. Hänestä ja Davesta tuli asuintovereita, ja kuten olikin sekä luonnollista että normaalia, he puhuivat siitä, miksi Daven ystävä ei palvellut silloin lähetyssaarnaajana ja miksi hän tapasi säännöllisesti piispaansa. Ystävä sanoi olevansa kiitollinen piispastaan ja arvostavansa tätä sekä mahdollisuutta tehdä parannuksen ja palvella. Sitten hän kysyi Davelta, haluaisiko tämä tulla mukaan seuraavaan puhutteluun. Mikä kutsu! Mutta heidän ystävyytensä ja olosuhteidensa johdosta se oli sekä luonnollista että normaalia.

Dave suostui ja tapasi piispan pian yksin. Se johti Daven päätökseen tavata lähetyssaarnaajat. Hän sai todistuksen siitä, että evankeliumi on totta, ja hänen kastepäivästään sovittiin. Piispa kastoi Daven, ja vuotta myöhemmin Dave Orchard ja Katherine Evans solmivat avioliiton temppelissä. Heillä on viisi ihanaa lasta. Katherine on minun pikkusiskoni. Olen ikuisesti kiitollinen tälle hyvälle ystävälle, joka yhdessä hyvän piispan kanssa toi Daven kirkkoon.

Puhuessaan kääntymyksestään ja lausuessaan todistuksensa näistä tapahtumista Dave esitti seuraavan kysymyksen: ”Niin, oliko se sen arvoista? Olivatko kaikki ystävien ja nuorista vastaavien johtohenkilöiden ja piispani ponnistelut kaikkina noina vuosina sen vaivan arvoisia, että vain yksi poika kastettiin?” Viitaten Katherineen ja viiteen lapseensa hän sanoi: ”No, ainakin vaimoni ja viiden lapsemme kannalta vastaus on kyllä.”

Aina kun evankeliumia viedään eteenpäin, kyse on enemmästä kuin ”vain yhdestä pojasta”. Aina kun tapahtuu kääntymys tai joku palaa Herran luo, pelastuu perhe. Kun Daven ja Katherinen lapset ovat varttuneet, he ovat kaikki ottaneet vastaan evankeliumin. Yksi tytär ja kaksi pojista on palvellut lähetyssaarnaajana ja yksi sai juuri kutsunsa palvella Alppien saksankielisellä lähetyskentällä. Kaksi vanhinta ovat solmineet avioliiton temppelissä, ja nuorin on nyt lukiossa ja kaikin tavoin uskollinen. Oliko se sen arvoista? Todellakin se oli sen arvoista.

Sisar Eileen Waite osallistui samaan vaarnakonferenssiin, jossa Dave Orchard kertoi kääntymyskokemuksestaan. Hän ei kyennyt koko konferenssin aikana ajattelemaan muuta kuin omaa perhettään ja etenkin sisartaan Michelleä, joka oli ollut kauan poissa kirkosta. Michelle oli eronnut ja yritti kasvattaa neljää lasta. Eileen tunsi innoitusta lähettää hänelle vanhin M. Russell Ballardin kirjoittaman kirjan Our Search for Happiness [Onnen etsintämme] sekä todistuksensa evankeliumista, ja hän teki niin. Heti seuraavalla viikolla eräs ystävä kertoi Eileenille, että hänestäkin oli tuntunut, että hänen pitäisi ottaa yhteyttä Michelleen. Myös tämä ystävä kirjoitti Michellelle viestin lausuen todistuksensa ja ilmaisten rakkautensa. Eikö olekin kiinnostavaa, kuinka usein Henki toimii usean ihmisen kohdalla auttaakseen yhtä tarvitsevaa?

Aikaa kului. Michelle soitti Eileenille ja kiitti tätä kirjasta. Hän sanoi, että hän alkoi tunnistaa elämässään hengellisen tyhjyyden. Eileen kertoi hänelle tietävänsä, että rauhan, jota Michelle etsi, voisi löytää evankeliumista. Hän kertoi sisarelleen rakastavansa tätä ja haluavansa tämän olevan onnellinen. Michelle alkoi tehdä muutoksia elämässään. Pian hän tapasi suurenmoisen miehen, joka on aktiivinen kirkossa. He menivät naimisiin, ja vuotta myöhemmin heidät sinetöitiin Ogdenin temppelissä Utahissa. Äskettäin Michellen 24-vuotias poika meni kasteelle.

Michellen perheen muita jäseniä ja kaikkia muita, jotka eivät vielä tiedä, että tämä kirkko on totta, kehotan harkitsemaan rukoillen, onko kirkko totta. Antakaa perheenne ja ystävienne ja lähetyssaarnaajien auttaa. Kun te tiedätte, että se on totta, ja se on, liittykää joukkoomme ottamalla sama askel omassa elämässänne.

Tämän kertomuksen loppu on vielä kirjoittamatta, mutta tämä suurenmoinen nainen ja hänen perheensä ovat saaneet siunauksia, kun häntä rakastavat ihmiset toimivat saamansa kehotuksen mukaan ja kertoivat todistuksestaan luonnollisella ja normaalilla tavalla ja kutsuivat häntä tulemaan takaisin.

Olen ajatellut paljon näitä kahta kokemusta. Yksi nuori mies, joka teki työtä saadakseen oman elämänsä järjestykseen, auttoi toista nuorta miestä, joka etsi totuutta. Yksi nainen kertoi todistuksestaan ja uskostaan sisarelleen, joka oli ollut poissa kirkosta 20 vuotta. Jos me rukoilemme ja kysymme taivaalliselta Isältä, ketä me voimme auttaa, ja lupaamme toimia niiden kehotusten mukaan, joita Hän antaa meille antaessaan meidän tietää, kuinka voimme auttaa, Hän vastaa rukouksiimme, ja meistä tulee välineitä Hänen käsissään Hänen työnsä tekemiseksi. Kun toimimme rakkaudessa Hengen antamien kehotusten mukaan, se käynnistää tapahtumia.11

Kun olette kuunnelleet näitä kokemuksia siitä, kuinka evankeliumista on kerrottu luonnollisesti ja normaaliin tapaan niille, joista välitetään, monet teistä ovat kokeneet samaa kuin Eileen Waite. Olette ajatelleet jotakuta, jota teidän pitäisi auttaa ja joko kutsua tulemaan takaisin tai kertoa hänelle, mitä ajattelette Jeesuksen Kristuksen evankeliumista. Kehotan teitä toimimaan viivyttelemättä tuon kehotuksen mukaan. Puhukaa ystävällenne tai sukulaisellenne. Tehkää se luonnollisella ja normaalilla tavalla. Antakaa hänen tuntea rakkautenne häntä ja Herraa kohtaan. Lähetyssaarnaajat voivat auttaa. Minun neuvoni on sama, jonka presidentti Monson on antanut niin monta kertaa tältä samalta puhujakorokkeelta: ”Älkää koskaan lykätkö kehotuksen noudattamista.”12 Kun toimitte tuon kehotuksen mukaan ja teette sen rakkaudessa, näette, miten taivaallinen Isä käyttää halukkuuttanne toimia toteuttaakseen ihmeen teidän elämässänne ja sen ihmisen elämässä, josta välitätte.13

Rakkaat veljeni ja sisareni, me voimme vahvistaa Hänen kirkkoaan ja nähdä todellista kasvua, kun teemme työtä tuodaksemme evankeliumin siunaukset perheellemme ja kaikille, joita rakastamme. Tämä on taivaallisen Isämme ja Hänen Poikansa työtä. Tiedän, että He elävät ja että He vastaavat rukouksiin. Kun me toimimme noiden kehotusten mukaan uskoen Heidän kykyynsä tehdä ihmeitä, niitä tapahtuu ja ihmisten elämä muuttuu. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Show References

  1.  

    1. Ks. maailmanlaajuinen johtajien koulutuskokous, 11. helmikuuta 2012, lds.org.

  2.  

    2. Ks. Kirkon presidenttien opetuksia: Harold B. Lee, 2000, s. 134.

  3.  

    3. Ks. Boyd K. Packer, ”Pappeuden voima kotona”, maailmanlaajuinen johtajien koulutuskokous, 11. helmikuuta 2012, lds.org.

  4.  

    4. Ks. OL 68:25–28.

  5.  

    5.  2. Nefi 25:23, 26.

  6.  

    6.  2. Nefi 25:23.

  7.  

    7. Ks. Luuk. 15:4–7.

  8.  

    8. Ks. OL 18:10.

  9.  

    9.  Moos. 1:39.

  10.  

    10. ”Status Report on Missionary Work: A Conversation with Elder Thomas S. Monson, Chairman of the Missionary Committee of the Council of the Twelve”, Ensign, lokakuu 1977, s. 14.

  11.  

    11. Ks. Thomas S. Monson, ”Tehkää innokkaasti työtä”, Liahona, marraskuu 2004, s. 56–59; ”Pelastamaan”, Liahona, heinäkuu 2001, s. 57–60; ”Ovi nimeltä rakkaus”, Valkeus, lokakuu 1996, s. 2–7.

  12.  

    12. Ks. Ann M. Dibb, ”My Father Is a Prophet”, Brigham Youngin yliopiston Idahon kampuksen hartaustilaisuus, 19. helmikuuta 2008, byui.edu/devotionalsandspeeches; Thomas S. Monson, ”Pysykää paikalla, johon teidät on nimitetty”, Liahona, toukokuu 2003, s. 54–57; Thomas S. Monson, ”Rauha vaan”, Liahona, marraskuu 2002, s. 53–56; Thomas S. Monson, ”Pappeuden voima”, Liahona, tammikuu 2000, s. 58–61; Thomas S. Monson, ”Henki tekee eläväksi”, Valkeus, heinäkuu 1985, s. 61–63.

  13.  

    13. Presidentti Thomas S. Monsonin lisäksi muutkin profeetat ovat opettaneet tätä samaa periaatetta. Esimerkiksi presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) opetti, miten tärkeää on toimia Hengen antamien vaikutelmien mukaan, kun hän sanoi: ”Jumala huomaa meidät, ja Hän valvoo meitä. Mutta tavallisesti Hän täyttää tarpeemme jonkun toisen henkilön välityksellä. Siksi on tärkeää, että me palvelemme toinen toistamme valtakunnassa.” (Kirkon presidenttien opetuksia: Spencer W. Kimball, 2006, s. 88.)