Nähkää muut sellaisina, mitä heistä voi tulla

Presidentti Thomas S. Monson


Meidän täytyy kehittää itsessämme kyky nähdä ihmiset – ei sellaisina kuin he ovat tällä hetkellä – vaan sellaisina, mitä heistä voi tulla.

Rakkaat veljeni, kaksi kertaa vuodessa tämä mahtava konferenssikeskus täyttyy ääriään myöten Jumalan pappeuden haltijoista, kun kokoonnumme kuuntelemaan innoittavia sanomia. Kirkon yleisessä pappeuskokouksessa vallitsee uskomaton henki. Tämä henki saa alkunsa konferenssikeskuksesta ja kiirii jokaiseen rakennukseen, jossa Jumalan pojat ovat koolla. Olemme todella tunteneet tuon hengen tänä iltana.

Monia vuosia sitten, ennen kuin tämä kaunis konferenssikeskus rakennettiin, eräs temppeliaukiolla Salt Lake Cityssä käynyt vieras osallistui yleiskonferenssikokoukseen tabernaakkelissa. Hän kuunteli johtavien veljien puheet. Hän kiinnitti huomiota rukouksiin. Hän kuuli tabernaakkelikuoron kauniin musiikin. Hän ihaili upeiden tabernaakkelin urkujen mahtavuutta. Kun kokous oli päättynyt, hänen kuultiin sanovan: ”Antaisin kaiken, mitä minulla on, jos tietäisin, että se, mitä nuo puhujat tänään sanoivat, on totta.” Pohjimmiltaan mies sanoi: ”Kunpa minulla olisi todistus evankeliumista.”

Tässä maailmassa ei ole kerrassaan mitään, mikä tuo enemmän lohtua ja onnea kuin todistus totuudesta. Uskon, että jokaisella miehellä ja nuorella miehellä täällä tänä iltana on todistus, vaikkakin vahvuudeltaan erilainen. Jos teistä tuntuu, ettei teillä vielä ole niin syvää todistusta kuin toivoisitte, kehotan teitä tekemään työtä saadaksenne sellaisen todistuksen. Jos se on luja ja syvä, ahkeroikaa pitääksenne se sellaisena. Kuinka siunattuja me olemmekaan siksi, että meillä on tieto totuudesta.

Veljet, sanomani tänä iltana on, että on lukemattomia ihmisiä, joilla ei ole juurikaan tai lainkaan todistusta tällä hetkellä – niitä, jotka voisivat saada ja saisivat sellaisen todistuksen, jos me olisimme halukkaita tekemään sen, että lausumme omamme ja autamme heitä muuttumaan. Joissakin tapauksissa me voimme olla kannustin muutokseen. Mainitsen ensin ne, jotka ovat jäseniä mutta jotka eivät ole tällä hetkellä täysin sitoutuneita evankeliumiin.

Monia vuosia sitten aluekonferenssissa, joka pidettiin Helsingissä, kuulin voimallisen, unohtumattoman ja motivoivan puheen, joka pidettiin äitien ja tyttärien kokouksessa. En ole unohtanut sitä, vaikka on kulunut lähes 40 vuotta siitä, kun kuulin sen. Niiden monien totuuksien joukossa, joita puhuja käsitteli, hän sanoi, että naiselle pitää kertoa, että hän on kaunis. Hänelle pitää kertoa, että häntä arvostetaan. Hänelle pitää kertoa, että hän on tärkeä.

Veljet, tiedän, että miehet ovat tässä suhteessa hyvin paljon naisten kaltaisia. Meille pitää kertoa, että meillä on jotakin arvoa, että me olemme kykeneviä ja tärkeitä. Meille pitää antaa mahdollisuus palvella. Niiden jäsenten kohdalla, jotka eivät ole enää aktiivisia tai jotka epäröivät ja pysyvät pidättyväisinä, me voimme rukoillen etsiä jotakin tapaa tavoittaa heidät. Se, että pyydämme heitä palvelemaan jollakin tavalla, voi olla juuri se kannustin, jota he tarvitsevat tullakseen jälleen täysin aktiivisiksi. Mutta ne johtajat, jotka voisivat tässä suhteessa auttaa, ovat toisinaan haluttomia tekemään niin. Meidän täytyy pitää mielessä, että ihmiset voivat muuttua. He voivat jättää taakseen huonot tavat. He voivat tehdä parannuksen rikkomuksista. He voivat olla kelvollisia pappeudenhaltijoita. Ja he voivat palvella Herraa uutterasti. Saanen esittää muutaman esimerkin.

Kun minusta tuli aikoinaan kahdentoista apostolin koorumin jäsen, minulla oli tilaisuus lähteä presidentti N. Eldon Tannerin, presidentti David O. McKayn neuvonantajan, kanssa vaarnakonferenssiin Albertaan Kanadaan. Tuossa kokouksessa vaarnanjohtaja luki niiden neljän veljen nimet, jotka olivat kelvollisia asetettaviksi vanhimman virkaan. He olivat miehiä, jotka presidentti Tanner tunsi, sillä hän oli yhteen aikaan asunut sillä alueella. Mutta presidentti Tanner tiesi ja muisti heidät sellaisina kuin he kerran olivat, eikä hän tiennyt, että he olivat muuttaneet elämänsä ja olivat täysin kelvollisia tulemaan vanhimmiksi.

Vaarnanjohtaja luki ensimmäisen miehen nimen ja pyysi häntä nousemaan. Presidentti Tanner kuiskasi minulle: ”Katso häntä. Enpä olisi uskonut.” Vaarnanjohtaja luki toisen miehen nimen, ja tämä nousi seisomaan. Presidentti Tanner nykäisi minua jälleen ja ilmaisi hämmästyksensä. Ja niin kävi kaikkien neljän veljen kohdalla.

Kokouksen jälkeen presidentti Tannerilla ja minulla oli tilaisuus onnitella näitä neljää veljeä. He olivat osoittaneet, että ihmiset voivat muuttua.

1940- ja 1950-luvuilla amerikkalainen vankilanjohtaja Clinton Duffy oli varsin tunnettu pyrkimyksistään saada vankilassaan olevat miehet muuttamaan elämänsä. Yksi arvostelija sanoi: ”Pitäisihän teidän tietää, ettei vanha koira uusia temppuja opi.”

Vankilanjohtaja Duffy vastasi: ”Teidän pitäisi tietää, etten tee työtä koirien kanssa. Teen työtä ihmisten kanssa, ja ihmiset muuttuvat joka päivä.”1

Minulla oli monta vuotta sitten tilaisuus palvella Kanadan lähetyskentän johtajana. Lähetyskentällä oli seurakunta, jossa oli hyvin vähän pappeudenhaltijoita. Sitä seurakuntaa johti aina lähetyssaarnaaja. Sain voimakkaan tunteen, että tarvitsimme sinne johtajaksi jonkun seurakunnan jäsenen.

Seurakunnassa oli yksi aikuinen jäsen, joka oli diakoni Aaronin pappeudessa mutta joka ei käynyt kirkossa tai osallistunut riittävästi, jotta olisi saanut lisää pappeutta. Tunsin innoitusta kutsua hänet seurakunnanjohtajaksi. Tulen aina muistamaan sen päivän, kun minulla oli puhuttelu hänen kanssaan. Kerroin hänelle, että Herra oli innoittanut minua kutsumaan hänet seurakunnanjohtajaksi. Kun hän oli itse vastustellut paljon ja kun hänen vaimonsa oli rohkaissut paljon, hän ilmaisi ottavansa palvelukutsun vastaan. Minä asetin hänet papin virkaan.

Se oli sen miehen kohdalla uuden päivän alku. Hän pani pian elämänsä järjestykseen ja vakuutti minulle, että hän eläisi käskyjen mukaan siten kuin hänen odotettiin elävän. Muutaman kuukauden kuluttua hänet asetettiin vanhimmaksi. Ennen pitkää hän ja hänen vaimonsa ja perheensä menivät temppeliin ja heidät sinetöitiin. Heidän lapsensa palvelivat lähetystyössä ja solmivat avioliiton Herran huoneessa.

Joskus se, että annamme veljiemme tietää, että heitä tarvitaan ja arvostetaan, voi auttaa heitä ottamaan askeleen, joka johtaa sitoutumiseen ja täyteen aktiivisuuteen. Se voi olla totta pappeudenhaltijoiden kohdalla iästä riippumatta. Meidän tehtävämme on antaa heille tilaisuuksia elää siten kuin heidän pitäisi. Me voimme auttaa heitä voittamaan heikkoutensa. Meidän täytyy kehittää itsessämme kyky nähdä ihmiset – ei sellaisina kuin he ovat tällä hetkellä – vaan sellaisina, mitä heistä voi tulla, kun he saavat todistuksen Kristuksen evankeliumista.

Osallistuin kerran erääseen kokoukseen Leadvillessa Coloradossa. Leadville sijaitsee yli 3 000 metrin korkeudessa. Muistan tuon tietyn kokouksen korkean ilmanalan vuoksi mutta muistan sen myös siksi, mitä sinä iltana tapahtui. Läsnä oli vain pieni määrä pappeudenhaltijoita. Aivan kuten siinä seurakunnassa Kanadan lähetyskentällä, tuotakin seurakuntaa johti ja oli aina johtanut lähetyssaarnaaja.

Sinä iltana meillä oli hieno kokous, mutta kun lauloimme loppulaulua, sain innoittavan tunteen, että seurakunnanjohtajan pitäisi olla paikallinen jäsen. Käännyin lähetysjohtajan puoleen ja kysyin: ”Eikö täällä ole ketään, joka voisi johtaa – joku paikkakuntalainen?”

Hän vastasi: ”En tiedä ketään.”

Tuota laulua laulaessamme katsoin tarkoin miehiä, jotka istuivat kolmessa ensimmäisessä penkkirivissä. Huomioni tuntui kiinnittyvän yhteen veljistä. Sanoin lähetysjohtajalle: ”Voisiko hän palvella seurakunnanjohtajana?”

Lähetysjohtaja vastasi: ”En tiedä. Kenties hän voisi.”

Sanoin: ”Lähetysjohtaja, vien hänet toiseen huoneeseen ja puhuttelen häntä. Puhu sinä täällä loppulaulun jälkeen siihen asti kun palaamme.”

Kun me kaksi palasimme takaisin huoneeseen, lähetysjohtaja päätti todistuksensa. Esitin, että tämä veli hyväksytään uudeksi seurakunnanjohtajaksi. Siitä päivästä lähtien Leadvillessa Coloradossa on ollut paikallinen jäsen johtamassa siellä olevaa yksikköä.

Sama periaate, veljet, soveltuu niihin, jotka eivät ole vielä jäseniä. Meidän tulee kehittää kykyä nähdä ihmiset – ei sellaisina kuin he ovat – vaan sellaisina, mitä heistä voi tulla, kun he ovat kirkon jäseniä, kun heillä on todistus evankeliumista ja kun heidän elämänsä on sopusoinnussa sen opetusten kanssa.

Vuonna 1961 pidettiin maailmanlaajuinen konferenssi lähetysjohtajille, ja jokainen kirkon lähetysjohtaja tuotiin Salt Lake Cityyn noihin kokouksiin. Minä tulin Salt Lake Cityyn lähetyskentältäni Torontosta Kanadasta.

Eräässä tietyssä kokouksessa N. Eldon Tanner, joka oli silloin kahdentoista koorumin apulainen, oli juuri palannut saatuaan ensimmäisen kokemuksensa Isossa-Britanniassa ja Länsi-Euroopassa olleiden lähetyskenttien johtamisesta. Hän kertoi lähetyssaarnaajasta, joka oli ollut menestynein lähetyssaarnaaja, mitä hän oli tavannut kaikkien pitämiensä puhuttelujen aikana. Hän sanoi, että kun hän puhutteli tuota lähetyssaarnaajaa, hän sanoi tälle: ”Oletan, että kaikki ne ihmiset, jotka olet kastanut, tulivat kirkkoon nimiviitteiden avulla.”

Nuorukainen vastasi: ”Ei, me löysimme heidät kaikki kulkemalla ovelta ovelle.”

Veli Tanner kysyi nuorukaiselta, mikä tämän lähestymistavassa erosi muista – miksi tällä oli niin ilmiömäinen menestys, kun muilla ei ollut. Nuorukainen sanoi, että hän yritti kastaa jokaisen tapaamansa ihmisen. Lähetyssaarnaaja sanoi, että jos hän koputti oveen ja näki miehen, joka tupakoi ja oli pukeutunut vanhoihin vaatteisiin eikä näyttänyt olevan kiinnostunut mistään – etenkään uskonnosta – hän kuvitteli mielessään, miltä tuo mies näyttäisi erilaisissa olosuhteissa. Mielessään hän näki miehen leuka ajeltuna ja pukeutuneena valkoiseen paitaan ja valkoisiin housuihin. Ja lähetyssaarnaaja näki itsensä johdattamassa tuota miestä kasteen vesiin. Nuorukainen sanoi: ”Kun katson ihmistä sillä tavoin, minulla on kyky todistaa hänelle siten, että se voi koskettaa hänen sydäntään.”

Meidän tehtävämme on katsoa ystäviämme, työtovereitamme ja naapureitamme tällä tavalla. Toistan: meidän tehtävämme on nähdä yksilöt – ei sellaisina kuin he ovat – vaan pikemminkin sellaisina, mitä heistä voi tulla. Pyydän hartaasti teitä ajattelemaan heitä tällä tavoin.

Veljet, Herra on sanonut meille jotakin siitä, kuinka tärkeä tämä meillä oleva pappeus on. Hän on sanonut, että me otamme sen vastaan tehden valan ja liiton. Hän on antanut meille ohjeen, että meidän täytyy olla uskollisia ja tosia kaikessa, mitä otamme vastaan, ja että meidän velvollisuutemme on pitää tämä liitto aivan loppuun asti. Ja silloin me saamme kaiken, mitä Isällä on.2

Rohkeus on sana, joka meidän on tarpeen kuulla ja pitää lähellä sydäntämme – rohkeutta kääntää selkämme kiusaukselle, rohkeutta kohottaa äänemme todistamaan kaikille, jotka tapaamme, muistaen, että jokaisella täytyy olla tilaisuus kuulla sanoma. Useimmille näin toimiminen ei ole helppoa. Mutta me voimme aikanaan uskoa Paavalin sanat Timoteukselle:

”Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen.

Älä siis häpeä todistaa Herrastamme.”3

Toukokuussa 1974 olin veli John H. Grobergin kanssa Tongan saarilla. Meillä oli sovittu tapaaminen Tongan kuninkaan kanssa, ja me tapasimme hänet eräässä virallisessa tilaisuudessa. Lausuimme toisillemme tavanomaiset kohteliaisuudet. Ennen kuin lähdimme, John Groberg sanoi kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Hän sanoi: ”Teidän majesteettinne, teistä pitäisi oikeastaan tulla mormoni, ja samoin alamaisistanne, sillä silloin omat ongelmanne ja heidän ongelmansa tulisivat suurelta osin ratkaistuiksi.”

Kuningas hymyili leveästi ja vastasi: ”John Groberg, ehkäpä olette oikeassa.”

Ajattelin apostoli Paavalia Agrippan edessä. Ajattelin Agrippan vastausta Paavalin todistukseen: ”Melkein taivutat minut kristityksi.”4 Veli Grobergilla oli rohkeutta lausua todistuksensa kuninkaalle.

Tänä iltana joukossamme on monia tuhansia, jotka palvelevat Herraa kokoaikaisesti Hänen lähetyssaarnaajinaan. Vastatessaan kutsuun he ovat jättäneet taakseen kodin, perheen, ystävät ja koulun ja ovat lähteneet palvelemaan. Ne, jotka eivät ymmärrä, esittävät tämän kysymyksen: ”Miksi he vastaavat kutsuun niin mielellään ja antavat auliisti niin paljon?”

Lähetyssaarnaajamme voisivat hyvinkin vastata samoin kuin Paavali, tuo verraton aiemman ajan lähetyssaarnaaja: ”Siinä, että julistan evankeliumia, ei ole mitään ylpeilemistä, sillä minun on pakko tehdä sitä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!”5

Pyhissä kirjoituksissa ei ole merkityksellisempää julistusta, ei sitovampaa tehtävää, ei suorempaa ohjetta kuin se käsky, jonka ylösnoussut Herra antoi ilmestyessään Galileassa yhdelletoista opetuslapselle. Hän sanoi:

”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.

Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen

ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”6

Tämä jumalallinen käsky ja siihen liittyvä suurenmoinen lupaus on meidän tunnuslauseemme tänään kuten se oli ajan keskipäivänä. Lähetystyö on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkolle ominainen piirre. Se on aina ollut, ja se on aina oleva. Kuten profeetta Joseph Smith on julistanut: ”Kaiken sen jälkeen, mitä on sanottu, suurin ja tärkein velvollisuus on saarnata evankeliumia.”7

Kahdessa lyhyessä vuodessa kaikki ne kokoaikaiset lähetyssaarnaajat, jotka nyt palvelevat tässä Jumalan kuninkaallisessa armeijassa, ovat päättäneet kokoaikaisen työnsä ja palanneet kotiinsa ja rakkaittensa luo. Heidän tilalleen tulevat löytyvät tänä iltana kirkon Aaronin pappeuden haltijoiden joukosta. Nuoret miehet, oletteko valmiita vastaamaan kutsuun? Oletteko halukkaita tekemään työtä? Oletteko valmistautuneita palvelemaan?

Presidentti John Taylor tiivisti vaatimukset: ”Sellaiset miehet, joita me haluamme evankeliumin sanoman lähettiläiksi, ovat miehiä, joilla on uskoa Jumalaan; miehiä, joilla on uskoa uskontoonsa; miehiä, jotka kunnioittavat pappeuttaan; – – miehiä, jotka ovat täynnä Pyhää Henkeä ja Jumalan voimaa – –, kunniakkaita, vilpittömiä, hyveellisiä ja puhtaita miehiä.”8

Veljet, jokaisella meillä on toimeksianto viedä eteenpäin Kristuksen evankeliumia. Kun elämämme noudattaa Jumalan omaa mittapuuta, niin ne, jotka ovat vaikutuspiirissämme, eivät koskaan vaikeroi: ”Sadonkorjuu on ohi, kesä on mennyt, mutta meitä ei ole pelastettu!”9

Sielujen täydellinen Paimen, lähetyssaarnaaja, joka lunasti ihmiskunnan, on antanut meille jumalallisen vakuutuksensa:

”Ja jos kävisi niin, että te tekisitte työtä koko elinaikanne huutaen parannusta tälle kansalle ja johdattaisitte ainoastaan yhden sielun minun luokseni, kuinka suuri teidän ilonne onkaan hänen kanssansa minun Isäni valtakunnassa!

Ja nyt, jos ilonne on suuri yhden sielun kanssa, jonka olette johdattaneet minun luokseni minun Isäni valtakuntaan, kuinka suuri teidän ilonne onkaan, jos johdatatte monta sielua minun luokseni!”10

Hänestä, joka nämä sanat sanoi, minä julistan oman henkilökohtaisen todistukseni. Hän on Jumalan Poika, meidän Lunastajamme ja meidän Vapahtajamme.

Rukoilen, että meillä on rohkeutta ojentaa ystävyyden käsi, sitkeyttä yrittää ja yrittää uudelleen ja tarvittavaa nöyryyttä etsiä opastusta Isältämme, kun täytämme toimeksiantomme viedä evankeliumia eteenpäin. Vastuu on meidän, veljet. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Show References

  1.  

    1. Julkaisussa Bill Sands, The Seventh Step, 1967, s. 9.

  2.  

    2. Ks. OL 84:33–39.

  3.  

    3.  2.Tim. 1:7–8.

  4.  

    4.  Ap. t. 26:28, ks. englanninkielinen kuningas Jaakon raamatunkäännös.

  5.  

    5.  1. Kor. 9:16.

  6.  

    6.  Matt. 28:18–20.

  7.  

    7.  Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 2007, s. 345.

  8.  

    8. Ks. Kirkon presidenttien opetuksia: John Taylor, 2002, s. 72–73.

  9.  

    9.  Jer. 8:20, ks. englanninkielinen kuningas Jaakon raamatunkäännös.

  10.  

    10.  OL 18:15–16.